keskiviikko 7. helmikuuta 2018

KATTEETON SEKKI




Matkani taivaaseen alkoi kerran katteettomalla sekillä. Pankkia, jonka sekkiä silloin käytin ei enää ole, se kaatui 90-luvun laman syövereihin. Taivas kuitenkin on ja Teboil, joka katteettoman sekkini hyväksyi. Olihan pankin mainoskin tuohon aikaan ”Tosi on!”

Sain Toijalan huoltoasemalla tankin täyteen ja pääsin Nokialle hengelliseen tilaisuuteen. Seuraavana arkipäivänä oli edessäni käynti pankin konttorissa ja virkailijan nuhtelut. Katteettoman sekkini maksoin, mutta koskaan en tule sitä katumaan. Tosi on kuin taivas.

Oli kuljettu pitkä taival siihen hetkeen, kun olin valmis kulkemaan tuon matkan. Valmis ajamaan katteettomalla sekillä ostetulla bensiinillä yli sata kilometriä ja istumaan hengellisessä tilaisuudessa kuuntelemassa samaa ajatusta toistavaa saarnamiestä pari tuntia. 





Nokian helluntaiseurakunta tuntui paikkana hyvin oudolta ja jotenkin liian kliiniseltä tavalliselle työmiehelle. Kaikki vaikutti kovin täydelliseltä. Kuoro istui oikean reunan syvennyksessä ja lauloi kuin joukko enkeleitä. Mitään en heidän lauluistaan muista, mutta kaunista se oli. 

Saarnamies oli karismaattinen norjalainen, joka käveli rauhattomasti edestakaisin salin etuosassa ja toisti samoja lauseita. Häntä tulkkasi hyvää tuulta huokuva hymyilevä mies. 

Tilaisuuden lopussa kävelin eteen ja sanoin, että haluan antaa elämäni Jeesukselle. Jotain siinä varmaan sanottiin, mutta olen jo unohtanut sanat. Vain kolme asiaa jäi mieleeni tuosta tilaisuudesta. 

Yksi oli raamatunjae, joka oli saarnan aihe, toinen saarnamiehen taukoamatta julistama iskulause ja kolmantena, kaikkein merkittävimpänä lasten hengellinen laulu, joka myös taukojumppana leikittiin. Sen muistan ja osaan vieläkin.  





Nyt jälkeenpäin ajatellen tuo kaikki siinä tilaisuudessa tuntuu ulkoisesti kuin kauniilta teatterilta. Ehkä siksi, että olen arkipäivän ihmisenä aina vierastanut juhlavia saleja. Sisäisesti olin kuitenkin kypsynyt tekemään ratkaisuni. Ulkoisilla puitteilla ei siitä syystä ollut oikeastaan mitään merkitystä. 

Ulos tultuani kaivoin tupakat esiin, vedin syvät savut ja tuumin ääneen, että nyt sitä ollaan uskossa. Myöhemmin pääsin kyllä tupakasta eroon, mutta syntinen mies olen yhä vieläkin. Siinä hetkessä takanani oli matka, jonka aikana kävin pimeydessä, josta en vieläkään ymmärrä selvinneeni. 

Tuon ajan pimeyden läpi käyminen antoi elämälleni sen perustan, jonka varassa jaksan vieläkin. Perustan nimi on Jeesus-kallio.





Olen kirjoittanut lähes 500 blogia ja maininnut aina välillä, että minulla on usko Jeesukseen henkilökohtaisena vapahtajana. Tämä uskonnollisten aiheiden välttely johtuu siitä, että olin aikoinaan innokas käännyttäjä ja onnistuin käännyttämään monia uskosta kiinnostuneita pois.

Sairastuttuani dystoniaan, aloin kirjoittaa blogia ja päätin, etten karkoita lukijoita pois puhumalla uskosta niin paljon, että se alkaa tympäistä. Usko on kuitenkin henkilökohtainen ja herkkä asia. Jokaisen on käytävä oma tiensä ja löydettävä itse henkilökohtainen usko Jeesukseen.

Olen siis kirjoittanut suurimman osan blogeistani dystoniaan ja muuhun elämänmenoon liittyviä tekstejä. Aito usko tulee mielestäni esiin tavallisessa arkipäivässä ja sen tapahtumissa. Jos ei tule, niin parempi olla hiljaa, kuin julistaa sanomaa, joka ei vastaa elettyä elämää.






Olen nyt pohtinut tätä omaa tarinaani, siitä kuinka tulin uskoon ja haluaisin tämän yhden kerran kertoa siitä osasta elämääni. Jos sinä koet, ettet halua lukea tällaista asiaa, niin jätä lukematta. 

Pyrin kertomaan kokemani, niin kuin se tapahtui. Paljon on jätettävä tilan vuoksi pois. Mutta tässä minun tarinani. Näin tulin uskoon.






Tulin uskoon loppusyksyllä 1982, marraskuun 18 päivänä. Asuin silloin Toijalassa ja minulla oli ollut voimakas Jumalan kutsu jo monta vuotta. 

Muutamaa vuotta aikaisemmin Ruotsissa asuessani olin voimakkaassa herätyksen tilassa ja luin paljon Niilo Yli-Vainiosta kertovia juttuja. 

Odotin häntä Boråsiin, jossa kuulin hänen olleen aikoinaan saarnaajana ja käynyt puhumassakin ennen kuin sinne muutimme. Työpaikallani oli uskovainen mies, jonka kanssa puhuin paljon hengellisistä asioista.

Kerran kävin helluntaiseurakunnan ovellakin, mutta siellä oli joulujuhla enkä kehdannut mennä kuokkavieraaksi. Onneksi sisäinen kutsu ei vaiennut, vaikka yritin hiljentää sen äänen sydämessäni. 





Muutin jonkin ajan kuluttua takaisin Suomeen ja asuin jonkin aikaa kotiseudullani Kemijärvellä. Se kesä 1982 oli elämäni vaikeinta aikaa, niin raskasta, etten vastaavaa ole sen jälkeen kokenut. 

Olin sinä kesänä hajota sisäisesti. Tuska oli niin voimakas, etten oikein pystynyt syömäänkään. En silloin ymmärtänyt, mutta myöhemmin käsitin, että Herran kutsu oli sisälläni niin vahva.

Tuska oli hirveä ja olin hyvin ahdistunut. Itsemurhaa en kuitenkaan edes ajatellut, olihan minulla rakastava perhe. Kaikki muu oli elämässäni hyvällä tolalla, mutta sisäinen tuska ja elämän tyhjyys jäyti kaiken voimani.






Eräänä iltayönä valvoin sängyllä. Siinä hetkessä makuuhuoneen hämärässä tapahtui jotain, mitä en osaa selittää. En ollut unessa, mutta en hereilläkään, olin vain hiljaa ja makoilin. 

En kokenut tilannetta näyksi, sillä se tuntui tapahtuvan niin luontevasti. Siitä meni sängyn vierestä tie ohi, jota Jeesus Nasaretilainen kulki opetuslastensa kanssa. Hän pysähtyi siinä kohdallani ja tuli luokseni. 

Painoin pääni hänen rintaansa vasten ja huomasin Jeesuksen hikoilevan verisiä pisaroita. Jokin tiesi sisälläni, että veripisarat johtuvat siitä, että minä yhä kuljen synnin tiellä. 

Tuon näkykokemuksen jälkeen oloni hieman rauhoittui. Tuli tunne, että kohta tapahtuu jotain, eihän Herra Jeesus  työtä kesken jätä. 





Muutin sitten kohta Toijalaan ja töihin sinne. Eräänä marraskuun sunnuntaina menin ostamaan eväitä töihin paikallisesta kioskikaupasta aseman läheltä. 

Huomasin aseman tontin verkkoaidassa kyltin, jossa luki, että paikallisessa helluntaiseurakunnassa on Elämä voittaa -kokous, jossa puhuu norjalainen herätyssaarnaaja Terje Bernzen. 

Siinä edessä oli tienristeys, josta lähti kaksi tietä eri suuntiin. Päätin heti, että nyt olen siinä risteyksessä elämässäni. 







Menin tuohon kokoukseen, joka alkoi melkein heti kun luin sen taulun. Kokouksessa Bernzen laulatti lasten laulua ”Jeesuksen rakkaus on niin ihmeinen, ettei sitä voi ylittää, ei voi ohittaa, eikä voi alittaa”. 

Se lastenlaulu sai minut ymmärtämään, että nyt olen tullut siihen hetkeen, josta en enää pääse ohi, enkä halua. 

Seuraava viikko oli viimeinen koetus. Valvoin ja olin hyvin tuskainen, en tiedä miksi se oli niin vaikeaa, varmaan sielunvihollisen voimat toimivat. Valvoin yhden yön ja luin ”Juokse, poika juokse” -kirjan. 

Sanoin ääneen, että jos Nicky Cruz oli saanut muuttua Jeesuksen omaksi tultuaan, niin minäkin saan sen kokea. 

Yritin sanoa sanan Jeesus, mutta huuleni eivät toimineet. Väkisin sain puristettua suustani tuon pyhän nimen ja lopulta jo pystyin sanomaan Jeesus-nimen. 

Siinä aamuyössä olin kypsynyt lopullisesti. Kuulin sitten, että Terje Bernzenin kokoukset jatkuvat Nokialla.






Kirjoitin siis katteettoman sekin ja ajoin Nokialle. Siellä annoin elämäni Jeesuksen käsiin. Muistan aina saarnan Raamatunkohdan sinä iltana. ”Mitä se hyödyttää ihmistä, vaikka hän voittaisi koko maailman omakseen, mutta saisi sielullensa vahingon”. 

Terje Bernzen toisti myös usein lausetta: ”Tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä”. Ja siitä tulikin minulle ensimmäinen päivä. Päivä, jota en koskaan ole katunut, vaikka paljon olen nähnyt ja kokenut tänä aikana. 

Matka Hyvän Paimenen johdossa on kulkenut monien laaksojen, pimeiden ja vehreiden kautta. Siitä marraskuun illasta on nyt yli 35-vuotta aikaa. 

Kiitos Jeesus, että olet ikuinen peruskallio, joka sanot: ”Taivas ja maa katoavat, mutta minun sanani eivät koskaan katoa”.





2 kommenttia: