tiistai 24. huhtikuuta 2018

HERKKYYS JA DYSTONIA




Olimme muuttaneet toiselle puolelle kaupunkia ja jouduin vaihtamaan koulua. Tämä oli alle kymmenvuotiaan elämäni toinen muutto. Ensimmäinen oli ollut paikkakunnan vaihto Rovaniemeltä isäni päästyä asemamieheksi Kemijärvelle. 

Olin sen muuton tapahtuessa kolmi- tai nelivuotias, enkä muista ajasta mitään. Yhdeksänvuotiaana, juuri kolmannen luokan aloittaneena koettu oli jo mieleenjäävää. Oli pohjoisen syksy ja koivunlehtiä pyöri puhurissa asemaperän rivitalojen hiekkapihalla. Aamulla lähdin viimeisen kerran tuttuun kouluun.

Meidän porraskatoksen lähelle oli peruutettu tutun sedän kuorma-auto, jonka lava oli täynnä huonekaluja ja kodin tarvikkeita. Mitään tuon aamun tunnelmasta ei jäänyt mieleeni erityisesti. Vain syksyinen pihamaa, kuormuri, isä ja setä kiinnittämässä kuormaa. 

Autio ja tyhjä piha. Lapsuuden pihamaa jäi asemaperälle, veturitallin ja kääntösillan maisemiin.






Herkkyys tulee usein esille elämän murroskohdissa. Ehkä ihminen on silloin avoimempi, valmiimpi kuulemaan elämän hiljaisia viestejä. Ensimmäisenä päivänä uudessa koulussa huomasin asian, jota en koskaan ennen muistanut kokeneeni. Olin tullut kesken lukukauden mukaan ja hyppäsin suoraan muiden joukkoon. Hyvin minut otettiin vastaan, en muista minkäänlaista kiusaamista. Heti peliin valmis poika.

Ensimmäisellä tunnilla odotimme opettajaa, kun mieleeni tuli ajatus, mitä hän sanoisi tunnin aiheeksi. Opettaja astui eteen ja kysyi alkuun, että arvaako kukaan, mikä on tunnin aihe. Tiesin mielessäni tuon aiheen nimen, jota en ennen ollut kuullut. En kuitenkaan avannut suutani, koska se tuntui hassulta, enhän voinut tietää. 

En yllättynyt, kun opettaja sanoi juuri sen sanan, joka mieleeni oli tullut. Minua lähinnä harmitti, etten ollut sitä ääneen sanonut, koska kukaan muukaan ei sitä tiennyt. 

Joskus myöhemmin, varsinkin vanhempana, olisin toivonut tietäväni vastauksen samalla tavoin, varsinkin kokeissa. Ei minusta ajatustenlukijaa kuitenkaan koskaan tullut. Onneksi ei.





Huomasin kasvaessani, että jokin minussa lukitsi tuon kyvyn ja ymmärrän sen tapahtuneen omaksi parhaakseni. Ei ole hyvä tietää mitä ihmiset ajattelevat, on parempi ajatella, että jokainen ainakin pyrkii hyvään. Siinä suhteessa ei tietysti kannata olla liian hyväuskoinen, koska kilttejä kölitetään joka käänteessä.

Myöhemmin huomasin, että kyse oli herkkyydestä ja muuton tuoma muutos aktivoi sen vielä uudelle tasolle. Olen kyllä huomannut elämäni varrella saman useita kertoja. Viimeksi huomasin herkkyyden voimistuneen sairastuttuani dystoniaan. 

Tiededokumentissa ”Erityisherkät”, käsiteltiin aihetta ja sitä katsoessani tunnistin monia piirteitä myös itsessäni. Erityisherkkyys ei sinänsä ole sairaus, vaan osa persoonallisuutta, jossa ihminen kokee asiat voimakkaammin kuin toiset.





Yleisradion esittämässä dokumentissa erityisherkistä oli E-V-Ä-S -niminen jaottelu. 

"Emotionaalinen reaktiokyky
Vivahteiden vaistoaminen
Ärsykkeiden liiallisuus
Syvällinen käsittely"

Ohjelman mukaan tärkein näistä on ”Syvällinen käsittely”. Erityisherkät ihmiset eivät pysähdy uusissa tilanteissa, eivätkä osaa jarruttaa sosiaalisissa tilanteissa. Heillä aktivoituvat muita voimakkaammin aivojen osat, joihin liittyy tietoisuus, syvällinen käsittely ja samastuminen toisten tunteisiin. 

Silloin erityisherkät pystyvät vastaamaan läheisten tai muidenkin tarpeisiin tarkasti. Erityisherkät eivät ole sinänsä sisäänpäin kääntyneitä introvertteja tai ujoja, vaikka herkkyys antaa sellaisen vaikutelman. 





Ylivirittyneisyys kuuluu erityisherkkyyteen ja näkyy monin tavoin eri tilanteissa. Asiat, jotka toiselle eivät ole huomion arvoisia, voivat saada erityisherkän tolaltaan.

Äänet, tuoksut, elämän soljuvan rytmin hajoaminen ja moni muu häiriötekijä saa tämän tapahtumaan. Erityisherkkä ärsyyntyy helposti. Hän kärsii tilanteesta ja omasta reaktiostaan, kuten myös hänestä välittävä läheinen.

Erityisherkkä hakee jatkuvasti tasapainoa elämäänsä. Hän on koko ajan ohuella langalla, kuin nuorallatanssija. Mikä vain syy voi pudottaa hänet alas, syy, joka toiselle on vain normaalia elämänmenoa. 





Erityisherkän nuorallatanssi aamusta iltaan on pitkä vaellus epätoivon kuilun yli. Tosin palkintona ovat huimat näkymät ja kokemukset. Erityisherkissä on paljon luovia ihmisiä, joilla on runsaasti annettavaa, kunhan kuilunsa ylittävät.

”Jos on herkkä, ei tarvitse nähdä kaikkea. Herkkä pystyy tuntemaan, mitä ympärillä tapahtuu.” Näin sanoi eräs dokumentin erityisherkkä. Hän oli joukkueurheilija, joka koki, että erityisherkkyys on lahja, josta pelissä on selkeää hyötyä. 

Tuo pelaajan kommentti nosti minunkin mieleeni oman kokemukseni kouluajoilta. Olen elämäni varrella usein huomannut, että herkkyys on valtava voimavara. Varsin usein luonnossa samoillessani koen asioita hyvin voimakkaasti. Viime kerralla vaeltelin uuden reitin kautta tutulle kohteelle ja koin matkalla valtavia elämyksiä.





Minulle luonnossa samoilu on kuin lääkettä ja olen sen usein kertonut dystoniaani hoitavalle neurologille. Hän merkitsi sen jopa lääkärinlausuntoon. Suosittelen tätä lääkettä jokaiselle ainakin kokeiltavaksi, ei siitä ainakaan haitallisia sivuvaikutuksia tule.

Tiedän, että monen dystoniaa tai muuta liikehäiriötä sairastavan on vaikeiden oireiden vuoksi mahdotonta tai hankalaa lähteä luontoon, eikä vaeltelu ole silloin mahdollista. 

Jos suinkin mahdollista on, niin joku läheinen tai dystoniakerho voisi olla auttava käsi luontoon, ainakin joissain tapauksissa.





Tarkoitukseni ei nyt ollut sekoittaa kahta eri asiaa, eli erityisherkkyyttä ja dystoniaa. Nehän eivät ole kaikkien elämässä yhtä aikaa. Eivät kaikki dystoniaa sairastavat tietenkään ole herkkiä, puhumattakaan erityisherkistä. On kyse persoonallisuudesta ja herkkyydestä sen osana.

Minä kuitenkin olen huomannut itsessäni dystonian lisäksi myös näitä herkkyyden osia. Usein yritän piilottaa niitä, varsinkin silloin, jos tilanne ei ole avoin herkkyydelle. Nuorempana yritin peitellä enemmänkin, mutta kokemusten kautta olen oppinut avaamaan sydäntäni rohkeammin. 





Olen huomannut, että kannattaa luottaa vaistoonsa ja olla avoin, kun sydän niin sanoo. Eikä siinä paljon menetä muutenkaan. Voittaa voi toisen avoimen sydämen, sillä sydän vastaa vain sydämelle.

Uskon, että elämässä tapahtuu sitä mitä odottaa ja pessimisti pettyy kaksi kertaa. Jossain elämänvaiheessa tulin siihen tulokseen, että yleensä ottaen kannattaa odottaa hyvää, sillä sitä usein tapahtuu mitä odottaa. 

Eräs vanhus tapaa sanoa, että hänelle kuuluu elämässä vain kahta asiaa, hyvää tai vielä parempaa, muuta ei kuulu.





sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

DYSTONIAN HOITOIHIN KAHDEKSAN TUNNELIN KAUTTA



Matka Turkuun sujuu kahdeksan tunnelin läpi. Komein niistä on ehdottomasti Orosmäen tunneli, joka muistuttaa monien mielestä Suomen entisen presidentin Urho Kekkosen pään yläosaa. 

Olen matkalla Turkuun neurologin vastaanotolle saamaan kuudennentoista kerran botuliinia servikaaliseen dystoniaan pistoksina. 

Yhdeksän kertaa olen käynyt Lohjan neurologisella poliklinikalla, kaksi kertaa Meilahdessa ja Turun neurologillani pian viisi kertaa. 





Dystonian hyvin tuntevien ja sairauteen perehtyneiden lääkärien mielestä pistoshoidoissa ehdottomasti tarvittavaa EMG-laitetta ei Lohjan neurologisella polilla käytetty hoidoissani yhtään kertaa, vaikka laite oli hyllyllä. 

Mennessäni ensimmäisen kerran pistoshoitoihin, kysyin neurologilta, käytetäänkö laitetta. Hän totesi, ettei heillä ole sairaalassa piikkejä EMG-laitteeseen. 

Elektroneuromyalgia on laite, joka tutkii lihasten ja hermojen sähköisiä ilmiöitä. Laitteen avulla dystonian aktivoimat lihakset löytyvät paremmin kuin vain käsin kokeilemalla. 

Surullisinta on, jos lihakset katsotaan tietokoneelta ja botuliini pistetään samoihin kohtiin kuin edellisellä kerralla. Tätä voisi kutsua dystonialotoksi, kyllä sellainenkin hoito voi auttaa, onhan lotossakin joku voittanut. 

Alusta lähtien kiinnitin huomiota siihen, että hoidot olivat hyvin nopeita eikä lihaksia kovin tarkasti tutkittu. 





Luin siihen aikaan monien toistenkin hoidoissa käyneiden kertovan muutaman minuutin pistoshoidoista, jopa viiden-kuuden minuutin pituisista. 

On täysin mahdotonta löytää dystonian altistamat lihakset näin nopeasti. Tämän lisäksi EMG-laitteen jättäminen hoidoissa hyllyyn on täysin käsittämätöntä, en ymmärrä miten neurologin ammattiylpeys voi hyväksyä tällaisen työskentelyn. 

Olen tästä ennenkin aina välillä kirjoittanut ja tapaan saada palautetta, usein myönteistä, mutta myös kielteistä. 





Dystoniaa sairastavissa on niitä, joiden mielestä viiden minuutin piikitys riittää ja loput ajat voi antaa niille, jotka juttuseuraa haluavat. 

En minä, tai varmasti kukaan muukaan, jonka dystonia on sitä lajia, että oirehtivat lihakset vaihtuvat, halua lisäaikaa juttuseuran vuoksi. 

Toki minä puhun hoidoissa, jos ei se häiritse lääkärin työtä. Nykyisen neurologini kanssa puhumme enimmäkseen dystonian oireisiini liittyvistä asioista, mutta usein myös ajankohtaisista tapahtumista. 





On selvää, että keskustelu on aina osa hoitoa, onhan ihminen sosiaalinen ja kaipaa huomatuksi tulemista. Ei juttelu ole siksi dystonian hoidossa huono asia, kyllä jokainen sana on osa ihmisen persoonaa. 

Siitä huolimatta on tietysti aina tärkeintä, että neurologi on läsnä sen ajan kun hoidot kestävät, kestivätpä ne viisi tai viisikymmentä minuuttia. 

Me dystoniaa sairastavat olemme usein herkkiä ja kilttejä luonteita, eikä se yhdistelmä tarkoita ettemmekö olisi myös hankalia. Kiltti ja herkkä ihminen voi olla hyvin vaikea luonne. 

Kiltin ihmisen tapa kätkeä negatiivisia tunteita saattaa aiheuttaa tahattomia purkauksia, kun tunteiden painesäiliö painuu punaiselle. 





Puhuminen on siksi niin tärkeää, koska sanat voivat purkaa paljon paineita. Aina ei ole edes merkittävää mitä puhuu, tärkeintä on avata suunsa tai kirjoittaa miltä tuntuu. 

Sanat ovat sitä varten, että ne kuljettavat tunteet ulos. Voi olla, että keskustelu alkaa säästä ja päättyy vesivirtoihin silmäkulmista tai pärskivään nauruun. 

Puhe on lääkkeistä vanhimpia. Sanat voivat olla kuin neulanpistoja tai hoitavia lääkkeitä. Toisinaan mietin, miksi joku sana tai lause on niin voimakas, että se nousee kuin tulivuori kirjainten merestä. 

Joskus blogeissakin näin käy. Voi olla, että kirjoittaa valmiin blogin ja lopuksi lisää siihen sanan tai ajatuksen. 

Tuo yksi ajatus voi nousta kaikkein merkittävimmäksi. Ihminenhän huomaa yleensä sen, mikä on häntä itseään koskettavaa tai sivuavaa. 





Olin noin viikko sitten Tapiolassa Markkinointi-instituutin tiloissa valmistujaisjuhlissa ja sain käteeni todistuksen. Tutkinto antaa oikeuden käyttää Tiedottaja MTi ja Diploma in Communications and PR-nimikettä. 

Hienoja muistoja jäi koulutuksesta ja paljon asioita, joita myöhemmin varmasti usein pohdin. Minulle mielenkiintoisin oli lopputyö, jossa tutkin sosiaalista mediaa Parkinson-liiton viestinnässä. 

Sain työstä kiitettävän arvosanan ja palautteen lopputyön arvioinnissa. Hienoin palaute oli, että työ otettiin hyvin vastaan potilasjärjestössä, luettiin ja lähdettiin kehittämään lisää somen käyttöä. 





Tein sosiaalisen median käyttöön ohjeet, jotka kirjoitin erityisesti siltä kannalta, joka potilasjärjestöllä ihmisten kohtaamisessa on. 

Olin iloinen siitä, että tuo ohje sai erikseen hyvän palautteen sekä työn arvioijalta, että Parkinson-liiton työntekijöiltä. 

Kävimme lopputyön läpi vielä yhteisessä keskustelussa ja huomasin kysymyksistä, että lopputyö oli hyvin luettu. 





”Hei mahtavaa, harvoin lopputyötä lukee kuin hyvää dekkaria. Ihailen selkeää ja helposti hahmotettavaa visuaalisuutta, sisällön selkeyttä, ei turhia korulauseita, ja ennen kaikkea suoraa puhetta. En yhtään ihmettele, että sait tästä kiitettävän! Olet oikealla alalla ihan selvästi. Yhdyn niin täysin noihin havaintoihisi ja pidänkin tätä lopputyötäsi "raamattuna" kaikissa kehittämispalavereissamme.” 

Tämä palaute tuli eräältä käyttäjältä. Koulutus sai minulle tarkoituksen ja palkinnon jo näiden sydämellisten palautteiden kautta. Kuulin vielä, että priorisoimaani kehittämismallia oli alettu toteuttaa ja viedä eteenpäin.





Emme sentään suvivirttä laulaneet opiskelun loppujuhlassa vaikka ihan hyvin se minulle olisi sopinut. Mieleeni tulee Turkuun ajaessani ja tunneleiden läpi kulkiessani, että tuo laulu syntyi suuren nälänhädän aikoina satoja vuosia sitten. Runon kirjoitti vaikeiden nälkävuosien aikana ruotsalainen pappi eräällä lähteellä juuri kevään kauneimmalla hetkellä. 

Me muistamme tänä vuonna sata vuotta sitten päättynyttä sisällissotaa. Viime vuonna juhlimme satavuotiasta kotimaatamme. On kuitenkin hyvä muistaa, että tänä vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta siitä, kun elettiin viimeisen suuren nälänhädän kevättä. Ei niistä ajoista kauempaa ole. Ihminen unohtaa nopeasti sen, mitä ei ole itse kokenut tai pysty samaistumaan. 

Silloin oli tuhansien suomalaisten lähdettävä kodeistaan ruokaa kerjäämään. Moni jäi teiden viereen ja menehtyi tauteihin. Niinä vuosina kuoli vajaa kymmenen prosenttia Suomen kansasta. 

Siihen aikaan ei kiistelty leivän aineksista, aito luonnontuote, pettu kelpasi hyvin höysteeksi.





Saavun juuri Paimion kohdalle ja päätän taas käydä Tammisillan huoltamolla kahvilla. Siellä kasvaa tämän matkani kaunein puu. 

Olen nimennyt tuon Lapin tuntureiden rinteillä kasvavien mäntyjen näköisen puun dystoniapuuksi. Tuon nimen sille annoin kenoon kasvaneesta rungosta pienen puron rannassa. Upean näköinen se on, tuulen tuivertama selviytyjä. 

Otan siitä kuvan, niin kuin joka kerta olen ottanut. Nyt on jo viides kerta, kun ajan hoitoihin Turkuun asti. Rankkoja nämä matkat ovat, mutta muuta mahdollisuutta ei minulle annettu. Julkisen puolen sairaanhoito ajoi minut tähän ratkaisuun. 

Olen kiitollinen siitä, että löysin neurologin, joka tutkii tarkoin alati paikkaansa vaihtavat dystonialihakset. Hän on myös valmis kokeilemaan muita botuliinivalmisteita, jos nykyinen lääke ei tehoa. 

Tähän ei julkisen puolen neurologi suostunut useista pyynnöistäni huolimatta. Minut olisi lähetetty noin 30 000 euron DBS-leikkaukseen, mutta ei suostuttu kokeilemaan eri merkkistä botuliinivalmistetta. 

En lakkaa sitä ihmettelemästä.  





Tulen Turkuun ja kävelen Aurakatua Kauppatorin ohi kohti vastaanottoa. Muistan, kuinka viime syksynä puhuimme Turussa tapahtuneesta terroriteosta. Tällä kertaa ajattelen puhua, jos aikaa jää, Englannissa tapahtuneesta myrkkyiskusta. 

Novichok-niminen hermomyrkky on äärettömän myrkyllinen ja kuuntelin juuri radio-ohjelmaa, jossa kerrottiin, että nuppineulan pään kokoinen pisara iholla on riittävä määrä ihmisen tappamiseen. 

Botuliinitoksiini, jota minuun tänään pistetään, on puolestaan voimakkain luonnossa esiintyvä hermomyrkky. Pieni määrä sitäkin riittää ihmisen tappamiseen. 

Merkillistä, miten tappavasta myrkystä voi tulla lääke. 




Mieleeni tulee vanha tarina pojasta, linnusta ja viisaasta vanhuksesta. Poika halusi tietää, oliko vanhus niin viisas kuin sanottiin. 

Hän piti lintua kädessään ja kysyi, onko se elävä vai kuollut. Mielessään hän päätti, että jos vanhus vastaa elävä, hän puristaa linnun kuoliaaksi, muussa tapauksessa hän avaa käden ja päästää sen lentoon.

Vanhus ei voisi vastata oikein ja tulisi nolatuksi, poika ajatteli ja kysyi, oliko lintu nyrkin sisällä elävä vaiko kuollut?

”Lintu on sinun kädessäsi poikani”, vanhus vastasi ja meni pois.






tiistai 13. maaliskuuta 2018

ELÄMÄ ON VIESTINTÄÄ



Elämä on viesti joka avautuu eri tavoin kaikille. Kukaan ei voi vaatia toista ymmärtämään sen viestin sisältöä samalla tavoin. Oikeastaan koko elämä perustuu viestintään. Siitä syystä viestinnän opiskelu on elämän opiskelua. 
Ymmärränkö elämän viestin oikein on ydinkysymys. Uskon, ettei kukaan ole sitä täysin ymmärtänyt. Elämän salasanaa, sen koodia ei ole pystytty purkamaan.
Olen opiskellut nyt viestintää pari vuotta ja toiminut tuon ajan Suomen Parkinson-liiton viestinnässä tiedottajana ja sisällöntuottajana. Lopputyöni aihe olikin ”Sosiaalinen media Parkinson-liiton viestinnän kanavana.” 





Aihe kasvoi tutkimisen ja kirjoittamisen mukana. Versoina mielessä se toi matkan varrella esiin viestintää monella tasolla. Mikä on viestintää muuttui kysymyksenä muotoon, mikä ei ole viestintää?

Vauvan ensimmäisestä parkaisusta, puhumattakaan sen alkuun saattamisen viestinnän ilotulituksesta, viimeiseen hetken kuiskaisuun tai henkäykseen, kaikki on viestintää. Vauva on erittäin tehokas viestijä, mutta samankaltainen viestintä ei toimi kuin lyhyen ajan. 

Pelkkä huuto viestinnässä toimii vauvalla ja joskus myös muualla, mutta lopulta on etsittävä myös muita tapoja viestin perille saamiseen. Viestintä on erottamaton osa elämää, eikä sitä kukaan opi täydellisesti koskaan. Siksi sitä kannattaa opiskella.








Viestintää kaikki tyynni. Näin voi sanoa ja on samalla jo astunut sisälle ihmeelliseen maailmaan. Käsitteiden, ajan, tunnistamisen, ja ennen kaikkea ymmärtämisen maailmaan. 

On tullut maailmaan, jossa viestin vastaanotto ja ratkaiseva hyväksyntä sen ymmärtämiseen on viestittäjässä. Kuka tämän viestitti on ratkaisevampaa kuin viesti itse. Tämä tulee hyvin esiin työpaikkojen koodikielessä ja ystäväpiirin sanastossa. 

Sanottu linkittyy sanojaan ja ymmärrys on siihen kytketty. Jos sanoja olisi joku tuiki tuntematon tai uusi työntekijä, voisi vastauksena olla jotain muuta. Sanoja ei ole tuttu, joten sanottu saa eri viestin. 

Tämän saattaa ankarastikin kokea sisäänpäin lämmitettyyn, sisäpiirien kyllästämään työpaikkaan tuleva uusi työntekijä. Jokaisella työpaikalla on oma koodistonsa, joka avautuu uudelle työntekijälle vähitellen. 

Vanhempi, toisille tuttu työntekijä voi sanoa yhden sanan, joka avaa toisille kokonaisen tarinan, yhdessä koetun ja eletyn. 








Viestintä on avaamista, matkaa mielikuviin ja tarinoihin. Mitään asiaa ihminen ei ymmärrä sanottuna samalla tavoin. Jokainen luo mielikuvan siitä, oman näköisensä ja oman kokemuksensa muodostaman. 

Tämän tietävät hyvin mainostajat, jotka myyvät mielikuvia ja unelmia. Viesti on piilotettu niiden sisään. Nelikirjaiminen viesti, jota ilman ei voi saavuttaa mainoksen luomaa unelmien mielikuvaa. 

Aikoinaan mainokset olivat suoraviivaisia kehotuksia tai käskyjä, mutta sisälsivät silti mielikuvan muutoksesta. 






Löysin kerran vanhan lehden vintiltä. Siinä oli sarjakuvamainos Boston-tupakasta. ”Boston iskee miehen makuun,” luki mainoslauseessa, joka oli ilmeisen tehokas, koska sen yhä muistan. 

Sarjakuvassa mies oli hirvimetsällä. Hermostuneena hänen kätensä tärisivät, mutta Boston-savujen rauhoittamana hirvi kellistyi komeasti. Mainos jäi sanontana elämään ja jätti kielikuvan ”hermosavut.” 

Uutiset ovat oma viestinnän viidakkonsa. Uskottavuutensa menettänyt saa sanoa mitä tahansa, mutta viesti ei mene perille. Jos taas uutinen tulee luotettavaksi koetulta, niin vaikka tämä sanoisi jotain, mitä ei ymmärretä, niin viesti viisaasta sanojasta menisi perille. 

Viesti on aina mielikuvia ja omien kokemuksien luomia käsitteitä. Itse viesti saattaa kadota kokonaan sanojan taakse, olipa kyse mistä tahansa uutisesta.





Viestintä on alunperin venäjän kielestä tullut sana vest, joka tarkoittaa uutisen ja tiedon lisäksi myös huhua. Voi hyvin kuvitella, miten huhut ovat kasvaneet uutisiksi ja lopulta betonoitu tiedoksi. Ei savua ilman tulta vahvisti huhun ja alleviivasi sen uutiseksi. 

Sosiaalisen median aikakaudella moni asia voidaan varmistaa useista lähteistä, joten huhuilla luulisi olevan lyhyt elämä. Toisin kuitenkin on todellisuudessa, siitä pitävät huolen somen valeuutiset. Valeviestinnän luomat mielikuvat ovat niin kiinnostavia, vahvoja ja värikkäitä, että tämän tästä niitä leviää läpi sosiaalisen median tsunamin aaltojen tavoin.

Internet on kuin pandoran lipas, jota kukaan ei enää pysty sulkemaan. Se on täynnä sosiaalisen median lokeroita ja uusia syntyy jatkuvasti. Valtava tiedon tulva, joka tuosta pohjattomasta aukosta syöksyy, on saanut vanhan paperisen median polvilleen. 

Toki ne vielä pitkään kulkevat rinnalla, mutta tulevaisuus on digitaalisessa viestinnässä. Aikaa ei voi siinäkään suhteessa pysäyttää. 





Olin pari viikkoa sitten kuuntelemassa historioitsija Teemu Keskisarjan luentoa Suomen sisällissodasta. Puheessaan hän kertoi, että hyväosaisten ero köyhempään kansanosaan on tänään suurempi kuin vuonna 1918. 

”Voisiko sisällissota syttyä siis tänä päivänä”, Keskisarja kysyi yleisöltä. Hän oli itse sitä mieltä, ettei voi ja sanoi syyksi internetin. Keskisarjan mielestä internet pelastaa meidät sisällissodan kurimukselta, koska sinne saa purkaa vihansa sanoina. 

”Sisällissodassa kädessä oli kivääri, tänä päivänä siinä on selfiekeppi”, laukaisi historioitsija Teemu Keskisarja luentonsa loppuviestiksi. Mielikuvia tuo lause synnytti paljon.






Tiedottajan tutkinnon opiskelu Markkinointi-instituutissa on antanut paljon uutta tietoa viestinnästä. Suuri osa on tullut opiskelun innoittamana henkilökohtaisena tutkimisena ja kaikkialla tapahtuvan viestinnän tarkkailuna. 

Olen koko elämäni ajan ollut kiinnostunut viestinnästä ja erityisesti sanallisesta viestinnästä. Opiskelun aikana huomaan muuttuneeni enemmän viestinnän tarkkailijaksi ja sen luoman mielikuvan pohtijaksi. 

Sanat ovat työkaluja, siveltimiä ja värejä. Ajatukset materiaalia, joka määrittää viestin. Mielikuva syntyy lukijassa ja kuulijassa. Jokaiselle viestistä muodostuu oma totuutensa.





Sosiaalisen median viestintä on erilaista kuin perinteinen viestintä. Kasvokkain keskustelussa viestintä sujuu ilmein, äänenpainoin, naurahduksin ja monien muiden eleiden mukana. Puhelimessa ääni luo erilaisia ilmapiirejä, rauhoittavana, naurattavana, itkettävänä, jännittyneenä kuiskaamisena tai huudahduksena. 

Sosiaalisessa mediassa on vain sanat ja pienenä lisänä hymiöt. Siksi somessa syntyy niin paljon väärinkäsityksiä. Keskustelut ovat usein lyhyitä lauseita, töksähtäviä ja joskus torsoiksi jääviä sanoja. Ne voi aina käsittää väärin, koska ilmeet ja äänenpainot puuttuvat.

Sosiaalisen median keskustelu ja viestintä vaatii täysin oman asenteensa. On syytä pohtia aina kirjoittaessaan, että kaiken voi käsittää väärin. Lukiessaan taas kannattaa ajatella, että kaiken voi ymmärtää väärin.






Voi olla viisasta ajatella, että yleensä ihmiset haluavat hyvää ja toisinaan se kätkeytyy sanojen tai mielialojen taakse. Voi olla hyvä jättää joskus vastaamatta, sillä jokainen sanoo tai kirjoittaa välillä typerästi.

Kuitenkin sosiaalinen media on tullut jäädäkseen. Siellä kannattaa olla, jos haluaa pysyä viestinnässä mukana. 

Toki kanavat ja palvelut muuttuvat ajan mukana, mutta viestintä säilyy yhtä kauan kuin elämäkin.




sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

POTILAAN TARINA






Eilen ajattelin erään asian edessä, että odotan ihmettä. Kun kaiken on tehnyt, minkä voi ja osaa, on aika odottaa ihmettä. Oikeastaan kaikkeen elämässä liittyy ihme, jota ei kukaan kykene selittämään. Mitä tahansa tekee, astuu ihme jossain vaiheessa tilanteeseen. Luonnollinen ihme, sanoo sarkasmi, mutta mistä se tuli, siinä hän levittää kädet ja toteaa, että elämä on.

Minä pidän arkipäivän ihmeistä, jotka huomaamatta puuttuvat elämän kulkuun juuri oikealla hetkellä. Toisinaan ihme on sellainen, ettei sitä tapahdu siinä missä odotti. Usein ihme on kuin palkinto uurastuksesta. Kaikkensa yrittänyt ja uupunut joutuu myöntämään, että on mahdottoman edessä, ei enää jaksa tai ymmärrä mitä pitäisi tehdä. Silloin ihme usein tapahtuu. Tulee jostain ajatuksena tai apuna ja on niin luonteva, ettei sitä jälkeenpäin edes osaa ihmeeksi tunnistaa.

Ihme on yleensä vaatimaton ja huomaamaton. On oltava aina valmis ihmeeseen, sillä niitä tulee vastaan juuri silloin kun ei enää odota. Heräsin tänään varhain ja luin blogin, jossa kirjoittaja kertoi omasta ihmeestään. Hän oli sen löytänyt sisältään ja ihmeeksi tunnistanut. Ihminen viedään joskus niin voimien äärirajoille, että hän havaitsee sen, mitä aikaisemmin ei nähnyt. Kaikki huomio kiinnittyi siitä hetkestä selviämiseen. Vasta kun omat voimat raukeavat ja toivo hiipuu, näkee ihmeen.





Joskus mieleen noussut ajatus löytää yllättäen kosketuksen tähän hetkeen ja saa pohtimaan, mikä on sattumaa ja mikä elämän lähettämä vihje. Pohdin tänään kirjoja, jotka olen elämän varrella löytänyt juuri oikealla hetkellä. Kirjoja, jotka ovat yhä mukana. Paljoista luetuista on vähän niitä, jotka ovat jääneet mielen kirjastoon. On kuitenkin kirjoja, jotka ovat kuin lähdepuroja, virtoja, jotka uppoavat mielen sopukoihin, pulpahtaakseen taas virkistävän kirkkaina ja puhtaina oivalluksina sopivassa hetkessä.

Sairastettuani dystonia-nimistä lihasjäntevyyshäiriötä yli viisi vuotta, olen lukenut paljon aiheesta. Tietysti oma kokemus sairaudesta on ollut perusta oppimalleni. Kuitenkin sairaus itsessään on vasta alku, joka pakottaa pohtimaan mikä se on ja mistä se johtuu. On paljon sairauksia, jotka on helppo nostaa elämäntavan piikkiin. Esimerkiksi tupakan aiheuttama keuhkosyöpä tai alkoholistin maksakirroosi. On helppo ymmärtää tällaisten tautien tarina, mutta usein se on jo myöhäistä näissä sairauksissa. Jokaisen tällaisenkin sairauden takana on kuitenkin ensimmäinen lause. Se, mistä tarina alkoi.

Kerran metsässä vaeltaessani tapasin erään toisen kulkijan ja siinä kahvitulilla juttelimme myös elämästämme. Elämä on mielenkiintoisin osa elämäntarinaa ja siksi se kiinnostaa minua eniten. Tapaamani vaeltaja oli kulkenut pitkän matkan elämän pitkospuilla ja kokenut paljon. Aikaa vierähti pitkä tovi hänen tarinointiaan kuunnellessa. 







Ihmiset ovat aina kertoneet tulilla tarinoita kivikaudelta lähtien. Aluksi tarinat kerrottiin tanssimalla, kielistä ensimmäisellä. Siksi se on niin hyvä hoitomuoto ja terapia. Tanssi on kielenä syvimmällä ihmisessä, lähinnä sydäntä. Sanat löydettyään ihminen sai tarinoille uuden kanavan mieleen. Ensimmäinen sosiaalisen median palvelu keksittiin leiritulilla. Sanat ovat itsessään tyhjiä kuoria, jotka sellaisenaan eivät merkitse mitään. 

Tällä ystävällä, jonka tuon yhden ainoan kerran kohtasin, oli sanoissa sisältöä. Elämä oli antanut sitä ja täyttänyt sanat kuormillaan. Ilman vastoinkäymisiä ja vaikeuksien läpikäymistä ei kenelläkään ole sanottavaa. Toisilla sitä ei ole niiden jälkeenkään. Joku ei jää kertomaan, toinen ei pysty ja kolmas katkeroituu. 

Kukin työstää koetun omalla tavallaan ja päättää itse mitä sillä tekee. Kukaan ei kerro kaikkea, eikä kukaan kerro koko totuutta. Jokaisella on oma totuutensa, niin kuin hän sen ymmärtää. Toisen totuuden on oltava aina punnittavissa, eikä sellaisenaan hyväksytty totuus ole koskaan terveellistä.





Siinä nokipannukahvia hörppiessämme tuo vaeltaja kertoi olleensa joskus nuorena sairaalassa töissä. Hän oli siellä kohdannut keuhkosyöpää sairastavan, joka oli matkalla leikkaukseen. Polttamisen hän oli aloittanut jo nuorena ja nyt oli tullut viimeisten savujen aika. Leikkauksen jälkeen hän ei polttaisi enää yhtään savuketta, niin hän oli tälle kohtaamalleni kulkijalle vakuuttanut. Tämä oli tiennyt, ettei sillä päätöksellä ollut enää merkitystä, sairaus oli edennyt jo niin pitkälle.

Tiedän hyvin, kuinka vaikea tupakanpoltto on lopettaa ja ihmettelen aina niitä, jotka kertovat sen olevan helppoa. Minä kasvoin tupakoiden aikuiseksi. Poltin kymmenen vuotta ja yritin lopettaa monta kertaa. Kun lopulta, vähän yli parikymppisenä pääsin tupakasta eroon, näin vielä vuoden verran uniakin polttamisesta. Olen jälkeenpäin pohtinut, miksi lopetin, koska siinä vaiheessa tupakka ei vielä aiheuttanut mitään oireita. 

Olen ajatellut, että halusin eroon polttamisesta, koska se oli orjuuttava tapa. Arvostan vapautta yli kaiken ja mielestäni olin kuin vanki polttaessani. Aina täytyi varmistaa, että tupakat riittivät, kun lähti johonkin. Jännä juttu sinänsä, että alunperin tupakointi oli minulle vapauden symboli, joka vähitellen muuttui vankilaksi. Sama on tietysti alkoholin suhteen. Aluksi se vapauttaa, sitten sitoo ja lopulta alkoholismina tuhoaa ihmisen.





Eräs elämääni vaikuttaneista kirjoista löytyi dystonian vuoksi. Kirja on auttanut minua ymmärtämään sairauksien syntyä ja kehittymistä. Dystonian suhteen se on myös ollut yksi tapa käsitellä tätä sairautta. Olen löytänyt oman tarinani, joka dystonian taustalta on noussut sen ohi ja näyttänyt, että elämä on suurempi kuin sairaus.

”Sairauden sanomat” on blogi, jonka kirjoitin kolme vuotta sitten. Tuossa kirjoittamassani blogissa kerron tästä uusiseelantilaisen professorin, Brian Broomin kirjasta ”Sairaus täynnä merkityksiä.” 

Lueskelin kirjan sanomasta syntyneitä ajatuksia tänään aamulla pohtiessani elämääni vaikuttaneita kirjoja. Nyt huomasin, että Broomin kirjoittama kirja on entistäkin ajankohtaisempi. Omalla kohdallani olen siitä löytänyt paljon hyvää, joka on kypsynyt vuosien aikana lisää. 






”Keho ja kokemus ovat yhtä,” kirjoittaa Broom ja kuljettaa koko kirjan matkan lukijan eteen eläviä esimerkkejä. Hän puhuu ”elämänkehosta”, joka on paljon enemmän kuin tieteellinen keho. 

Potilaan elämäntarinan kuuleminen ja ymmärtäminen on hoidon kannalta merkittävä. Kuunteleva lääkäri, joka keskustelee ja keskittyy potilaan tarinaan on professori Brian Broomin mielestä oivaltanut sairaudella olevan sanoman.

Olen kiitollinen siitä, että olen vuoden ajan saanut käydä lääkärin vastaanotolla, jolla on ollut aikaa kuunnella ja keskittyä hoitoon. 

Olen vakuuttunut siitä, että paraneminen tai toipuminen ja parempi vointi alkaa aina ihmisen sisältä. Lääkärin tehtävä on kuunnella potilaan tarina ja auttaa tämän prosessin käynnistämisessä. 

Potilaan osa on olla avoin, kertoa oma tarinansa, luottaa lääkäriin. Jos tämä ei kuuntele tai keskity hoitoon, niin on syytä etsiä lääkäri joka kuuntelee.





Näin eräänä yönä unen, jossa olin hankkimassa takkapuita. Olin tullut metsään, joka kasvoi suuria, jykeviä puita ja tummaksi painunut hirsitalo oli niiden suojissa. Ketään ei ollut kotona, joten jäin odottelemaan. Pian talon omistaja saapuikin ja sanoi, että puut täytyisi ensin käydä metsästä tekemässä ja noutamassa.

Menimme metsään ja mies näytti minulle suuren koivun tyven, joka oli sylin paksuinen. Ryhdyin työhön ja sain kovan työn jälkeen yhden halon irti pölkystä. Tajusin samalla, etten jaksa tehdä näitä puita, voimani eivät riitä halkomiseen.

Heräsin siihen ja olin tyytyväinen, että yhden halon edes sain kuivuneesta koivupölkystä tehtyä. Iltapäivällä lähdin auttamaan kaveria joka oli kaatamassa suuria koivuja. Kun nostimme vankkoja tyvipuita en huomannut keskittyä nostoon ja selässä tuntui heti kipua. 







Kipu ei hellittänyt, mutta tein sisulla päivän loppuun. Lähtiessämme pois, näin yhden männyn juurella oravan makaamassa. Se oli aivan kuin pudonnut suoraan puusta kuollessaan ja nyt jo pakkasen jäädyttämä. 

Vähän siitä eteenpäin oli lumessa naaraspunatulkku kuin elävä lintu istumassa, mutta lähelle mennessäni näin, että sekin oli kuollut ja jäätynyt. Puissa lenteli vielä pieni urpiainen, joka oli niin kesy, että senkin täytyi olla sairas. Punatulkku on tällä hetkellä tutkittavana ja pian kuulen, mikä sairaus metsän pikku eläimiin oli tullut. 





Seuraavana aamuna heräsin ristiselkä kipeänä. Nyt olen toipunut muutaman päivän ja selkä paranee vähitellen. Tiedän hyvin, mistä tämä sairaus johtuu. Tiedän tämän sairauden tarinan ja opettavan sanoman.

Olen kerran sairastanut välilevyn pullistuman ja ollut niin kipeä, että jouduin konttaamaan. Tällä kertaa tilanne ei ole niin paha, mutta muistan hyvin fysioterapeutin neuvon. Hän neuvoi keskittymään jokaiseen nostoon.