tiistai 5. joulukuuta 2017

VIESTI YSTÄVÄLLE




Kärpänen makaa selällään ikkunoiden välissä. Miten ne sinne aina pääsevät, se on minulle elämäni arvoitus. Toisia ei edes halua ratkaista. On hyvä olla salaisuuksia, vähän kuin jokeri hihassa. Minä en halua tietää kaikkea. Toisinaan on parempi antaa salaisuuden elää, koska joku voi elää siitä.

Joulukuun aurinko nousi, niin kuin se tapaa, varsin myöhään. Nousi kuitenkin ja kohosi harjun suurten petäjien päälle, jopa suuren kuusen harjalle kuin kruunuksi luonnon majesteettina. 

Tuo kaivattu valo lähetti jostain ikuisuuden mittaisen matkan takaa viestin kärpäselle, sille joka oli ollut jo kauan elottomana ikkunoiden välissä. Kärpänen oli siinä sen vuoksi, ettei joulusiivous ollut sitä vielä sieltä vienyt. 





Tuo kirkkaiden kesäaamujen herätyskello oli makoillut jo aimo tovin siinä. Minä luulin sen jo kuolleen. Mutta eräänä aamupäivänä se sai viestin, joka osui johonkin elämää palauttavaan. 

En tiedä, mitä harjun kuusien ja petäjien päältä säteitään lähettävä valo sille sanoi, mutta kärpäsen jalat alkoivat liikkua. 

Keitin kahvit, otin ison kupillisen höyryävää, tervanmustaa juomaa ja katsoin ikkunasta nähdäkseni oliko lintulaudalla kävijöitä. Ei ollut, mutta kärpänen käveli lasia pitkin kuin olisi noussut harjun kuusen runkoa pitkin kohti aurinkoa. 




Matkalla valoon, elämää herättävään valoon. Sinne me kaikki lopulta kaipaamme. Sitä viestiä odotamme, kun väsymys voittaa. Kun uupuu ja pohtii aamuisin syytä nousta ylös, eikä keksi yhtään. 

On kuin se kärpänen, joka makasi elottomana ikkunoiden välissä. Silloin sitä viestiä kaipaa. Elämänhalun ja voiman palauttavaa viestiä. Toivoo, että se viesti tulisi ennen kuin on myöhäistä. Sitä uupumusta ei kenellekään toivoisi. 

Mutta sitä viestiä, jonka valo lähetti pimeän avaruuden läpi ja herätti elottomana makaavan kärpäsen. Sitä viestiä toivoisin jokaiselle uupuneelle. Olisi huikeaa nähdä, että joku elämän ylämäkeen väsynyt vaeltaja saisi sen viestin ja virkoaisi valoa kohti.

Mitä aurinko sanoi kärpäselle, kun se herätti sen kuoleman horroksesta. Ehkä aurinko lähetti sille viestin, jonka vain tuo kärpänen ymmärsi. Viestissä oli kaksi asiaa, jotka minä ymmärrän. Valo ja lämpö. Muuta ei tarvittu. Ja kärpänen heräsi. Joskus elämä on yksinkertaisesti salaisuus.





Heräsin tänään pimeään joka laskeutui ylleni kuin musta samettiverho. Ajattelin tuota kärpästä, joka heräsi valoon ja lämpöön. Mietin, mikä minut herätti? Ehkä se oli joku ajatus, uni jonka unohdin. Kello oli neljä ja nousin ylös. Keitin kahvit ja lueskelin sormitietokoneelta uutisia.

Muistan, kun Helsingin Sanomat järjesti nimikilpailun näille pienille päätteille; pädeille ja tableteille. Sen kilpailun voitti tuo `sormitietokone` ehdotus ja voittaja sai palkinnoksi tabletin. En tiedä käyttääkö kukaan hesarin kilpailuttamaa nimikettä, mutta laite on kyllä ahkerassa käytössä.

Veikko Huovinen oli taitava kirjoittaja ja osasi lempeän sarkastisen huumorin. Havukka-ahon ajattelijassa minäkin löydän paljon itseäni. Siinä hahmossa kulkee pohdiskelija metsissä, vaeltava `hunteeraaja.` Elämää on lupa jokaisen pohtia ja pyrkiä valoa kohti, aivan niin kuin tuo ikkunaa ylös kiipeävä kärpänen.





Elämällä on sanottavaa meille jokaiselle ja sitä kannattaa kuunnella. Luen aina toisinaan joitain blogeja, joita jään seuraamaankin. Viime aikoina olen lukenut kahta blogia aina välillä. Toinen blogeista on nimeltään ”Mieleni palapeli.”

Kävin eilen ja tänään aamuvarhain lukemassa hänen blogiaan. Kirjoittaja on hyvin taitava tekstinkäyttäjä ja sanailee koskettavasti. Tuntuu hienolta lukea niin soljuvaa tekstiä, joka on punnittua ja hallittua. 

Ajatus etenee kuin kaarna aallokossa, pompahtelee ja matkaa kohti sitä puuta, johon palasena liittyy. Tekstiin eläytyy ja lukiessa tuntee kipuakin kirjoittajan kanssa. Palapeli on iso ja kuva suuri, miten sen kaikki osat voi löytää? 

Vai pitääkö kaikki palaset löytyä? Onko se mahdollista tässä elämässä? Voiko jotain jättää salaisuudeksi. Elämä ei kerro kaikkea. Ehkä emme ymmärtäisikään. Kuin se kärpänen, joka ei ymmärtänyt, mutta käsitti riittävästi. Heräsi elämään.

Tuon blogin kirjoittaja on löytänyt jo monta palaa siihen kuvaan, jota hän mieleensä rakentaa. Eheyttävä kuva syntyy löydöistä ja oivalluksista, viesteistä joita etsivä elämän tutkimusmatkalla voi saada. Kirjoittaminen on jännittävää ja arvaamatonta, koskaan ei tiedä mistä seuraavan palasen löytää.





Toisen blogin, jota olen lukenut, löysin ystäväni avulla. Kirjoittaja sairastaa syöpää, joka antaa blogille nimen ”Eläminen levinneen Rintasyövän kanssa.” Molemmille kirjoittajille olen myös muutamin sanoin kommentoinut tekstin herättämiä ajatuksia. 

Eilen luin molempia blogeja ja minua kosketti niiden aitous. Tuntuu hienolta lukea niin vaikuttavia tekstejä. Kirjoitin kommentin myös tähän toiseen blogiin, sillä monet asiat tekstissä puhuttelivat.

Kirjoittaja kertoi eräässä blogissa yksinäisyydestä ja kävi läpi elämäänsä mielestäni vähän liiankin ankarasti. Toivon, että hän pystyisi armahtamaan itsensä. 





Hän kertoi esimerkin sosiaalisesta mediasta ja Facebook-kavereista. Monta sataa kaveria hänellä siellä on, mutta yhteyttä pitää oikeasti vain pari heistä. Onhan sekin minusta aika paljon. Yksikin aito, hyvä ystävä voi olla kuin se auringonsäde elämässä.

Onneksi hän kertoi omistavansa sellaisen ystävän, jolle voi soittaa joka päivä. Ja toisen läheisen, joka käy katsomassa ja juttelemassa. Kyllä lopulta aina joku välittää. Lähettää tai tuo sen viestin uupuneelle ja yksinäiselle.

Kirjoitin tuon blogin kirjoittajalle kommentin, josta tuli aika pitkä. On todella vaativaa kirjoittaa lyhyesti. Se on taito, jota en vielä hallitse. Päätän jokaista blogia aloittaessani, että kirjoitan nyt lyhyesti, mutta joka kerta olen epäonnistunut.

Onneksi joudun kirjoittamaan joulukuun aikana lyhyen blogin opiskelutehtävänä. Tiedottajan tutkinto, jota opiskelen Markkinointi-instituutissa on jo loppusuoralla ja yksi viimeisistä jaksoista on ollut ”Journalistiset tekstit.” 





Viimeinen tehtävä tässä jaksossa on kirjoittaa blogi, jonka merkkimäärä saa olla korkeintaan kaksi ja puoli tuhatta, ja minulla on tässä blogissa jo yli kymmenen tuhatta merkkiä. Pian siis pääsen harjoittelemaan tiiviimpää kirjoittamista.

Tuon pitkän kommenttini julkaisu ”Eläminen levinneen Rintasyövän kanssa” -blogiin, ei sitten onnistunut. Ehkä se oli liian pitkä, tai sitten syy oli jossain tekniikassa. 

Minullekin on kirjoitettu, että näihin blogeihin on vaikea lähettää kommenttia. Eräskin blogiini aikaisemmin paljon kommentoinut kertoi lopettaneensa, koska kommentointi on tehty niin monimutkaiseksi.  

Toivottavasti se jossain vaiheessa koodataan selkeämmäksi, sillä keskusteluahan tämä bloggaaminen on ja vuoropuhelua. Laitan siis kommenttini, jonka eilen kirjoitin tänne omaan blogiini, ehkä kirjoittaja löytää sen täältä. 




Hei! Luin blogiasi, joka on todella rehtiä ja avointa ihmisen puhetta. Minä aloitin oman blogini neljä vuotta sitten sairastuttuani dystoniaan. 

Olen aina rakastanut kirjoittamista ja sairaus sai minut ajattelemaan, että olisi hyvä avata sisintään. Nyt, lähes viidensadan blogikirjoituksen jälkeen huomaan, että en ole koskaan pystynyt olemaan kirjoittamisessani yhtä avoin kuin sinä olet. 

Sinä kirjoitat oikealla nimelläsi. Minä olen kirjoittanut koko ajan nimimerkin takaa ja hyvin tarkkaan pohtinut kirjoittamaani. Kaikki avoimuus tekstissäni on aina ollut tarinaan kiedottua. Tämä johtuu myös siitä, että tarinat kiehtovat minua ja tarinoista kiehtovin on elämä. 

Silloin kun kirjoittaa tuolla tavoin kuin sinä kirjoitat, ei lukija voi muuta, kuin pysähtyä pohtimaan omaa elämäänsä. Elämää, joka on liian suuri ja käsittämätön ihmisen määriteltäväksi. 

Elämässäsi on ollut paljon kuolemaa, niin kuin eräässä blogissasi kerroit, mutta sittenkin enemmän elämää. Olet hyvin elämänmyönteinen ihminen. Hymysi on herkässä ja olet elämäsi varrella kokenut paljon.

Hyvin koskettava oli tekstisi yksinäisyydestä. Tähtenä siellä loistivat ne, jotka toivat iloa elämääsi, kiitos heistä. Yksinäisyys on iso asia, joka vie ihmisen kohtaamaan oman pienuutensa. 

Minulla on tapana kulkea luonnossa joskus aamuvarhain, varsinkin jos herään jo aamuyöllä dystonian vääntöihin. Toisinaan kuljen koko aamupäivän vaikkapa läpi soiden tarpoen. 

Vain tuuli humisee puissa ja joku lintu lennähtää oksilla, en usein näe ketään ihmistä koko matkalla. Saatan joskus ottaa sanelimen mukaan ja jutella sille. Hassua kyllä, se tekee hyvää, puhuminen auttaa. 

Juttelen ajatuksia ja voin käyttää niitä myöhemmin blogissani. Mukaan tulee myös luonnon ääniä, tuulta ja yli lentävien lintujen ääniä. 

Kummallista kyllä, huomaan jutteluni olevan usein hyväntuulista ja koko ajan luontoa huomioivaa, olotila paranee vaelluksen edetessä. En koe siellä yksinäisyyttä. 

Rakennan nuotion mukanani tuomistani pilkkeistä ja keitän kahvit, nauhoiten tulen rätinää, otan kuvia ja hörpin kuksasta kahvia. 

Huomaan, että luonnossakin kaikki lopulta kasvaa yksin hiljaisuudessa. Se on luomakunnan osa, kasvaa kohti luojaansa, kohti valoa. 

Kiitos, että jaat tarinaasi kirjoittamalla. En koe lukijana meitä mitenkään vieraiksi, pikemminkin tunnut tarinoidesi myötä tutulta. 

Vaeltaessani ajattelen joskus runoilija Einari Vuorelan sanoja ”Joka puu on ystäväni, hymyhuuli. Itkisinkö? Enhän toki ihanassa maassa.” Luonto on jo se ihana maa, jossa jokainen puukin on ystävä. Ja vielä parempaan matkamme kerran käy.

Ystävyyttä voi olla niin monella tasolla ja tavalla, kaikki on lahjaa. Minunkin isäni kuoli yllättäen ollessani 17-vuotias, hän menehtyi aivoverenvuotoon. Se oli kokemus, jonka jälkeen olen aina ymmärtänyt elämän väliaikaisuuden. 

Tämä elämä on matka joka jostain syystä tuntuu toisinaan loputtoman uuvuttavalta, mutta tosiasiassa päättyy pian jokaiselta. Siihen asti täällä saamme kulkea avoimina tai sulkeutuneina. 

Mielestäni olet valinnut hienon osan olemalla avoin. Olen varma, että näiden kirjoitustesi kautta sinulla on paljon ystäviä meissä lukijoissa. Ystäviä, jotka ajattelevat sinusta hyvää ja rukoilevat puolestasi.

-harzu






Näitä samoja asioita toivon myös jokaiselle lukijalleni. Olen aina ajatellut, että kirjoitan ystävälle, mielestäni se on hyvä ja minulle sopiva tapa kirjoittaa. Mottoni bloggarina on ollut aina, että sydän vastaa sydämelle. 

Ajattelin, ja olen ajatellut, että on oikeastaan oltava jo aika vahvalla pohjalla, kun lähtee omia kokemuksiaan ja oivalluksiaan kirjoittamaan. 

On vähän kuin tulisi ulos jostain, mihin piilotti itsensä ja lähtisi tutkimaan maastoa. Aluksi voi tuntua, etteivät omat jalat, ajatukset kanna kovin kauas. 

Sitten huomaa jotain edessäpäin ja unohtaa muun, haluaa nähdä mitä siellä on. Pian on jo niin kaukana, ettei enää jaksa palata. Matka on alkanut. 

Kirjoittaminen on matka sanojen maassa. Sanojen, jotka aina antavat jonkin uuden näkymän, uuden palasen siihen omaan palapeliin.

Palapelin kuvaan, jota me täällä jokainen kokoamme. Onnea omalle löytöretkellesi Ystäväni. 





ps. Anteeksi, että kirjoitin näin pitkän blogin. Jokainen tekstin lukenut saa sydämen kunniamerkin, sillä kunnioitan sydämestäni jokaista lukijaani.


1 kommentti:

  1. Hei!
    Kiitos taas hienosta tekstistä!
    Mielestäni olet avoin, kirjoitat rehellisesti omasta sairaudestasi ja ajatuksistasi. Olen joskus miettinyt, että ikäkin väistämättä tuo rohkeutta elämiseen ja omien ajatusten esiin tuomiseen. Myös elämän rajallisuuden tajuaminen tekee sen. Muistelen, kuinka joskus nuorena olin hirmu arka ja ujo, vaikka olinkin varma omista mielipiteistäni. Mielestäni on hienoa, että monet nykynuoret eivät paljon kuvia kumartele, vaan uskaltavat ajatella asioita ennakkoluulottomasti omilla aivoillaan, eivätkä pelkää auktoriteetteja, kuten omassa nuoruudessani monesti oli. Olen siksi ylpeä omasta jälkikasvustani, etteivät he liikaa "usko" omiin vanhempiinsa, vaan tekevät omia ratkaisujaan, vaikkakin välillä kompastellen.
    Olen taas menossa Turkuun piikeille tammikuun alussa. Olo ei ole kovin hyvä, mutta parempi kuin puoli vuotta sitten. Autolla ajokin sujuu.
    Hyvää joulun odotusta sinulle!
    - Marja -

    VastaaPoista