maanantai 18. joulukuuta 2017

SILMÄNRÄPÄYS JA BOTULIINI





Saan keskustasta kyydin tutulta jakeluautonkuljettajalta. Asumme kaupungin ulkopuolella, muutaman kilometrin päässä ja ennen  kotiini vievää kapeaa tieosuutta on pitkä suora. 

Tien loppuosa on pitkä kilometrisuora. Tie tehtiin vanhan soratien tilalle, joka kaarsi läheisen lammen paikkeilta sahan ohi keskustaan. 

Siinä sahan pihassa oli valtava kasa sahanpurua, jossa lapset ja nuoret kävivät laskemassa salaa iltamyöhällä. Oli parempi tehdä se salaa, koska sahanpitäjä tiedettiin ärhäkäksi mieheksi. 




Kerran pysähdyin koulusta palatessani syömään vattuja toiselle puolelle tietä, enkä ollut edes sahan mailla. Sahan omistaja tuli kohta kysymään nimeäni. Hänen lempinimensä oli jostain syystä vajaakantti, ehkä myymänsä sahatavaran vuoksi. 

Siitä sahan kohdalta lähti kalteva mutka, jota kutsuttiin kuolemankurviksi. Sen laidalla, metsikön jo osittain peittämänä oli ruskeaksi ruostunut Ford Capri katollaan. 

Kerrottiin, että joku oli ajanut siinä kurvissa ulos ja menehtynyt. Auto ja kalteva sorakurvi jäi sinne metsittymään, kunnes sen kohdalle tuli komponenttitehdas. 

Aikanaan tuo tehdas oli iso työnantaja paikkakunnalla, kunnes siirsi tuotantonsa Kiinaan. Lähes tyhjäksi jäi uusi tehdasalue rakennuksineen, yhteiskunnan varoilla maksettu ja työttömäksi siirrossa jääneet työntekijät koulutettu. Joku aina rikastuu pelaamalla näillä keinoilla. Toiset sietävät sitä. Raha rauhoittaa. 




Onneksi en kuulu siihen joukkoon. On mukavampaa olla vain pieni ihminen, joka joutuu pohtimaan, miten taas tämänkin päivän pärjää. Elämä on niin reilumpaa ja oikeudenmukaista. 

Tuo kirkasvetinen lampi, jonka rannalle nyt jo toisaalle siirtyneet saha ja tehdas oli rakennettu, sisältäisi monta muutakin tarinaa, mutta palaan sille pitkälle suoralle, josta tarinani aloitin. 

Istun jakeluauton kyytiin ja olen valmis jäämään kyydistä kotitieni kohdalla. Suuri auto hidastaa ja pysähtyy jarrut vingahtaen tien laitaan. Kiitän mukavaa kuskia kyydistä ja hyppään tielle. 




Siinä kohdassa ajetaan yleensä kovaa, koska suora on pitkä, eikä poliisi usein valvo nopeuksia. Vilkaisen tulosuuntaan päin, mutta auton suuri koppi peittää näkyvyyden. Kotiinpääsyn innossa lähden harppomaan jakeluauton keulan edestä tien yli. 

Kuka sen osaa sanoa, miksi ihminen joskus toimii niin järjettä. En itsekään ymmärrä, miksi en kurkannut tuleeko takaa autoa. Sieltähän tuli auto, joka oli jakeluauton kopan suojassa, kun olin harppomassa hytin ohi. Jokin välähti silmäkulmissani ja vilkaisin kuskia. 

Näin hänen huitovan kädellään ja hidastin vauhdin. Samalla edestäni suhahti auto ohi. Silmänräpäys pelasti henkeni kirjaimellisesti. En jäänyt sitä miettimään, oli vain kiire kotiin, sillä oli viikonloppu edessä. 




Pelastuminen tuntui nuorena luontevalta ja pelkästään hyvältä tuurilta. Tiesin kyllä, että moni lapsi ja nuori oli kuollut rynnättyään bussin kyydistä tien yli. Siinä samalla suoralla ja kotitieni kohdalla oli eräs lapsuuden ystäväni jäänyt auton alle ja kuollut. Minulle oli käydä samoin. 

Miksi selvisin, satuin näkemään sen kuskin käden heilahduksen ja jäin henkiin. Silmänräpäys ja reaktio pelasti minut elämälle. En sitä silloin miettinyt. Joskus pohdin asiaa ja ajattelin elämän merkillisyyttä. En tietysti ollut millään tavoin parempi selviämään hengissä, kuin tuo lapsuuden leikkikaverini, pieni tyttö, joka jäi auton alle. 

Minä en ymmärrä elämää. En ymmärrä, miksi joku elää pitkän elämän, vaikka polkee toisia jalkoihinsa, tekee pahaa ja selviää kieroilemalla. Toinen taas kuolee ehtimättä tehdä kenellekään pahaa. Se on minun mielestäni käsittämätöntä. 





Ainoa ratkaisu, joka saa pysymään järjissään, on se, että toisessa ajassa nämä kaikki vielä punnitaan ja käydään läpi. Uskon siihen, ettei yksikään selviä teoistaan noin vain. Vastuu tulee vastaan tässä elämässä tai rajan takana. 

Tämä vie tietysti jokaisen ajattelevan ihmisen pienelle paikalle. On parempi keskittyä vain omiin virheisiinsä ja löytää niihin armoa, jokainen on vain niistä henkilökohtaisesti vastuussa. Toisten virheillä ei omistaan selviä. 

Tiedän, että suurin osa nauraa näille ajatuksille, jos edes lukee. Näinhän nauroivat Titanicin matkustajatkin juuri ennen jäävuoreen törmäämistä. Ei se nauru pitänyt kuitenkaan laivaa pinnalla. Samoin Estonian turmassa, ajettiin keulaportti auki kuolemaan ja juhlittiin samalla laivalla. 

Ihminen on täällä vain käymässä ja vastaa kerran matkan aikana tapahtuneesta, jokainen meistä omista. Me olemme koko ajan matkalla kuolemaa kohti ja yritämme vain unohtaa sen kaikin keinoin. Kuitenkin se on jokaisesta vain silmänräpäyksen päässä.






Herään puoli neljän aikaan ja odottelen katuvalojen syttymistä. Nousen vähän ennen viittä keittämään kahvit ja luen päätteeltä uutisia. 

On piikkipäivä. Aamupäivällä lähden ajamaan kohti Turkua ja viidettätoista kertaa piikeille. Viimeksi kävin neurologin vastaanotolla tasan kolme kuukautta sitten, joten tämä kulunut väli on ollut syksyaikaa. 

Jotenkin sen olen huomannut olossani, syksy on minun dystoniani osalta vaikeaa aikaa. Ehkä se johtuu tästä nykyisestä ilmastosta, vesi- ja räntäsateista. 

Alakulo pyrkii helposti niskan päälle ja se vaikuttaa herkästi dystonian oireisiin ainakin minulla. Ehkä jollain toisella myös, onhan dystonia usein tunneherkkien ihmisten sairaus. 





Neurologini on sanonut tätä kilttien ihmisten sairaudeksi. Johtuukohan se siitä, että aivojen tumake, joka ohjaa tahdonalaisia lihaksia, liittyy myös ihmisen tunne-elämään. 

Dystoniahan lähtee siitä tumakkeesta tulevista, virheellisistä käskyistä, jotka saavat lihakset toimimaan kuin luuppiin mennyt tietokone, joka toistaa samaa koodia. Tietokoneelle auttaa usein uudelleen käynnistys. Mutta kuka buuttaisi aivot? 

Toisaalta jotain tämäntapaistahan tapahtuu syväaivostimulaatiossa, eli DBS-leikkauksessa. Siinä juuri viedään elektrodit tuohon tumakkeeseen ja lähetetään niihin rinnalle asennetun stimulaattorin kautta sähkövirtaa. Tuo virta estää tumakkeesta lähtevän käskyn perille menon. 




Tosin apu on yleensä osittainen ja aiheuttaa monilla muita ongelmia, kuten kognitiivisia häiriöitä, puhe- tai kävelyvaikeuksia. Kuitenkin moni on saanut niin suuren avun tuosta leikkauksesta, että ymmärrän hyvin sen suosion. 

DBS-leikkaus ei ole parantava hoito, mutta se voi olla ratkaiseva helpotus vaikeimpiin oireisiin. Helpointa siihen leikkaukseen on mennä, jos oireet ovat sietämättömät. Jos oireiden kanssa jaksaa elää, silloin ratkaisu on paljon vaikeampi. Minä olen tällainen tapaus. 

Oireeni ovat vielä sillä tasolla, että jaksan elää niiden kanssa ja siitä syystä en ole mennyt leikkaukseen, vaikka usein olisi vaikeampina aikoina mieli tehnytkin. Tänään kuitenkin menen taas botuliinipiikeille tutun neurologin vastaanotolle. Olen nyt neljättä kertaa hänen hoidossaan ja olen saanut hoidoista tuntuvan avun. 

Oireet ovat lievittyneet juuri sen verran, että elämä dystonian kanssa on siedettävämpää. Tämä on ollut merkittävää senkin vuoksi, että teen parhaillaan monikymmensivuista lopputyötä Markkinointi-instituutissa opiskelemaani tiedottajan tutkintoa varten. 

Lopputyöni käsittelee sosiaalista mediaa potilasjärjestön viestinnässä ja aihe on ollut mukaansa tempaava. Koulutuspäivillä saatu tieto ja innostus on tarttunut. Minä todella pidän nykyisin opiskelusta. Aikuisopiskelu on upeaa. Suosittelen.





Jääkaapissa minulla on apteekista ostettu paketti Botoxia, jonka otan mukaan neurologille. Aine on voimakkain ihmisen tuntema hermomyrkky, joskin lääkkeessä sitä on vain hyvin pieni määrä. 

Aine sinänsä on tunnettu jo ennen ajanlaskumme alkua. Muinaisen Fryygian kuninkaan Midakseen aikana sitä kutsuttiin ”tappavaksi häränvereksi.” 

Nimi johtunee siitä, että botuliinia syntyy esimerkiksi pilantuneessa makkarassa ja sana ”botulus” merkitseekin makkaraa tai suolta. Lääke sinänsä on turvallinen, kun sitä käyttää ammattilainen. 

Dystonian hoitoon botuliinia on käytetty pari- kolmekymmentä vuotta, eikä sillä ole havaittu muuta haittavaikutusta, kuin samoihin kohtiin pistettyinä lihasten heikkeneminen. 





Tämä on toisaalta tarkoituskin, koska botuliinia pistämällä pyritään estämään pakkoliikkeitä. Botuliini lihakseen pistettynä lamauttaa sitä, muodostaa tavallaan puskurin, joka estää aivojen tumakkeesta tulevan käskyn perille menon. Näin pakkoliike loppuu tai vähenee. 

Ongelma voi olla se, että pieni osa ihmisistä on immuuneja botuliinille ja jotkut tulevat sille käytön vuoksi immuuniksi. Silloin ratkaisu voi olla eri tyyppisen botuliinin käyttö tai DBS-leikkaus. 

Minun kohdallani se ei vielä ole ajankohtainen, koska botuliini auttaa jonkin verran. Mutta kuten alussa kirjoitin, kaikki voi muuttua, toisinaan hitaasti ja joskus nopeastikin. Silmänräpäyksessä.





tiistai 5. joulukuuta 2017

VIESTI YSTÄVÄLLE




Kärpänen makaa selällään ikkunoiden välissä. Miten ne sinne aina pääsevät, se on minulle elämäni arvoitus. Toisia ei edes halua ratkaista. On hyvä olla salaisuuksia, vähän kuin jokeri hihassa. Minä en halua tietää kaikkea. Toisinaan on parempi antaa salaisuuden elää, koska joku voi elää siitä.

Joulukuun aurinko nousi, niin kuin se tapaa, varsin myöhään. Nousi kuitenkin ja kohosi harjun suurten petäjien päälle, jopa suuren kuusen harjalle kuin kruunuksi luonnon majesteettina. 

Tuo kaivattu valo lähetti jostain ikuisuuden mittaisen matkan takaa viestin kärpäselle, sille joka oli ollut jo kauan elottomana ikkunoiden välissä. Kärpänen oli siinä sen vuoksi, ettei joulusiivous ollut sitä vielä sieltä vienyt. 





Tuo kirkkaiden kesäaamujen herätyskello oli makoillut jo aimo tovin siinä. Minä luulin sen jo kuolleen. Mutta eräänä aamupäivänä se sai viestin, joka osui johonkin elämää palauttavaan. 

En tiedä, mitä harjun kuusien ja petäjien päältä säteitään lähettävä valo sille sanoi, mutta kärpäsen jalat alkoivat liikkua. 

Keitin kahvit, otin ison kupillisen höyryävää, tervanmustaa juomaa ja katsoin ikkunasta nähdäkseni oliko lintulaudalla kävijöitä. Ei ollut, mutta kärpänen käveli lasia pitkin kuin olisi noussut harjun kuusen runkoa pitkin kohti aurinkoa. 




Matkalla valoon, elämää herättävään valoon. Sinne me kaikki lopulta kaipaamme. Sitä viestiä odotamme, kun väsymys voittaa. Kun uupuu ja pohtii aamuisin syytä nousta ylös, eikä keksi yhtään. 

On kuin se kärpänen, joka makasi elottomana ikkunoiden välissä. Silloin sitä viestiä kaipaa. Elämänhalun ja voiman palauttavaa viestiä. Toivoo, että se viesti tulisi ennen kuin on myöhäistä. Sitä uupumusta ei kenellekään toivoisi. 

Mutta sitä viestiä, jonka valo lähetti pimeän avaruuden läpi ja herätti elottomana makaavan kärpäsen. Sitä viestiä toivoisin jokaiselle uupuneelle. Olisi huikeaa nähdä, että joku elämän ylämäkeen väsynyt vaeltaja saisi sen viestin ja virkoaisi valoa kohti.

Mitä aurinko sanoi kärpäselle, kun se herätti sen kuoleman horroksesta. Ehkä aurinko lähetti sille viestin, jonka vain tuo kärpänen ymmärsi. Viestissä oli kaksi asiaa, jotka minä ymmärrän. Valo ja lämpö. Muuta ei tarvittu. Ja kärpänen heräsi. Joskus elämä on yksinkertaisesti salaisuus.





Heräsin tänään pimeään joka laskeutui ylleni kuin musta samettiverho. Ajattelin tuota kärpästä, joka heräsi valoon ja lämpöön. Mietin, mikä minut herätti? Ehkä se oli joku ajatus, uni jonka unohdin. Kello oli neljä ja nousin ylös. Keitin kahvit ja lueskelin sormitietokoneelta uutisia.

Muistan, kun Helsingin Sanomat järjesti nimikilpailun näille pienille päätteille; pädeille ja tableteille. Sen kilpailun voitti tuo `sormitietokone` ehdotus ja voittaja sai palkinnoksi tabletin. En tiedä käyttääkö kukaan hesarin kilpailuttamaa nimikettä, mutta laite on kyllä ahkerassa käytössä.

Veikko Huovinen oli taitava kirjoittaja ja osasi lempeän sarkastisen huumorin. Havukka-ahon ajattelijassa minäkin löydän paljon itseäni. Siinä hahmossa kulkee pohdiskelija metsissä, vaeltava `hunteeraaja.` Elämää on lupa jokaisen pohtia ja pyrkiä valoa kohti, aivan niin kuin tuo ikkunaa ylös kiipeävä kärpänen.





Elämällä on sanottavaa meille jokaiselle ja sitä kannattaa kuunnella. Luen aina toisinaan joitain blogeja, joita jään seuraamaankin. Viime aikoina olen lukenut kahta blogia aina välillä. Toinen blogeista on nimeltään ”Mieleni palapeli.”

Kävin eilen ja tänään aamuvarhain lukemassa hänen blogiaan. Kirjoittaja on hyvin taitava tekstinkäyttäjä ja sanailee koskettavasti. Tuntuu hienolta lukea niin soljuvaa tekstiä, joka on punnittua ja hallittua. 

Ajatus etenee kuin kaarna aallokossa, pompahtelee ja matkaa kohti sitä puuta, johon palasena liittyy. Tekstiin eläytyy ja lukiessa tuntee kipuakin kirjoittajan kanssa. Palapeli on iso ja kuva suuri, miten sen kaikki osat voi löytää? 

Vai pitääkö kaikki palaset löytyä? Onko se mahdollista tässä elämässä? Voiko jotain jättää salaisuudeksi. Elämä ei kerro kaikkea. Ehkä emme ymmärtäisikään. Kuin se kärpänen, joka ei ymmärtänyt, mutta käsitti riittävästi. Heräsi elämään.

Tuon blogin kirjoittaja on löytänyt jo monta palaa siihen kuvaan, jota hän mieleensä rakentaa. Eheyttävä kuva syntyy löydöistä ja oivalluksista, viesteistä joita etsivä elämän tutkimusmatkalla voi saada. Kirjoittaminen on jännittävää ja arvaamatonta, koskaan ei tiedä mistä seuraavan palasen löytää.





Toisen blogin, jota olen lukenut, löysin ystäväni avulla. Kirjoittaja sairastaa syöpää, joka antaa blogille nimen ”Eläminen levinneen Rintasyövän kanssa.” Molemmille kirjoittajille olen myös muutamin sanoin kommentoinut tekstin herättämiä ajatuksia. 

Eilen luin molempia blogeja ja minua kosketti niiden aitous. Tuntuu hienolta lukea niin vaikuttavia tekstejä. Kirjoitin kommentin myös tähän toiseen blogiin, sillä monet asiat tekstissä puhuttelivat.

Kirjoittaja kertoi eräässä blogissa yksinäisyydestä ja kävi läpi elämäänsä mielestäni vähän liiankin ankarasti. Toivon, että hän pystyisi armahtamaan itsensä. 





Hän kertoi esimerkin sosiaalisesta mediasta ja Facebook-kavereista. Monta sataa kaveria hänellä siellä on, mutta yhteyttä pitää oikeasti vain pari heistä. Onhan sekin minusta aika paljon. Yksikin aito, hyvä ystävä voi olla kuin se auringonsäde elämässä.

Onneksi hän kertoi omistavansa sellaisen ystävän, jolle voi soittaa joka päivä. Ja toisen läheisen, joka käy katsomassa ja juttelemassa. Kyllä lopulta aina joku välittää. Lähettää tai tuo sen viestin uupuneelle ja yksinäiselle.

Kirjoitin tuon blogin kirjoittajalle kommentin, josta tuli aika pitkä. On todella vaativaa kirjoittaa lyhyesti. Se on taito, jota en vielä hallitse. Päätän jokaista blogia aloittaessani, että kirjoitan nyt lyhyesti, mutta joka kerta olen epäonnistunut.

Onneksi joudun kirjoittamaan joulukuun aikana lyhyen blogin opiskelutehtävänä. Tiedottajan tutkinto, jota opiskelen Markkinointi-instituutissa on jo loppusuoralla ja yksi viimeisistä jaksoista on ollut ”Journalistiset tekstit.” 





Viimeinen tehtävä tässä jaksossa on kirjoittaa blogi, jonka merkkimäärä saa olla korkeintaan kaksi ja puoli tuhatta, ja minulla on tässä blogissa jo yli kymmenen tuhatta merkkiä. Pian siis pääsen harjoittelemaan tiiviimpää kirjoittamista.

Tuon pitkän kommenttini julkaisu ”Eläminen levinneen Rintasyövän kanssa” -blogiin, ei sitten onnistunut. Ehkä se oli liian pitkä, tai sitten syy oli jossain tekniikassa. 

Minullekin on kirjoitettu, että näihin blogeihin on vaikea lähettää kommenttia. Eräskin blogiini aikaisemmin paljon kommentoinut kertoi lopettaneensa, koska kommentointi on tehty niin monimutkaiseksi.  

Toivottavasti se jossain vaiheessa koodataan selkeämmäksi, sillä keskusteluahan tämä bloggaaminen on ja vuoropuhelua. Laitan siis kommenttini, jonka eilen kirjoitin tänne omaan blogiini, ehkä kirjoittaja löytää sen täältä. 




Hei! Luin blogiasi, joka on todella rehtiä ja avointa ihmisen puhetta. Minä aloitin oman blogini neljä vuotta sitten sairastuttuani dystoniaan. 

Olen aina rakastanut kirjoittamista ja sairaus sai minut ajattelemaan, että olisi hyvä avata sisintään. Nyt, lähes viidensadan blogikirjoituksen jälkeen huomaan, että en ole koskaan pystynyt olemaan kirjoittamisessani yhtä avoin kuin sinä olet. 

Sinä kirjoitat oikealla nimelläsi. Minä olen kirjoittanut koko ajan nimimerkin takaa ja hyvin tarkkaan pohtinut kirjoittamaani. Kaikki avoimuus tekstissäni on aina ollut tarinaan kiedottua. Tämä johtuu myös siitä, että tarinat kiehtovat minua ja tarinoista kiehtovin on elämä. 

Silloin kun kirjoittaa tuolla tavoin kuin sinä kirjoitat, ei lukija voi muuta, kuin pysähtyä pohtimaan omaa elämäänsä. Elämää, joka on liian suuri ja käsittämätön ihmisen määriteltäväksi. 

Elämässäsi on ollut paljon kuolemaa, niin kuin eräässä blogissasi kerroit, mutta sittenkin enemmän elämää. Olet hyvin elämänmyönteinen ihminen. Hymysi on herkässä ja olet elämäsi varrella kokenut paljon.

Hyvin koskettava oli tekstisi yksinäisyydestä. Tähtenä siellä loistivat ne, jotka toivat iloa elämääsi, kiitos heistä. Yksinäisyys on iso asia, joka vie ihmisen kohtaamaan oman pienuutensa. 

Minulla on tapana kulkea luonnossa joskus aamuvarhain, varsinkin jos herään jo aamuyöllä dystonian vääntöihin. Toisinaan kuljen koko aamupäivän vaikkapa läpi soiden tarpoen. 

Vain tuuli humisee puissa ja joku lintu lennähtää oksilla, en usein näe ketään ihmistä koko matkalla. Saatan joskus ottaa sanelimen mukaan ja jutella sille. Hassua kyllä, se tekee hyvää, puhuminen auttaa. 

Juttelen ajatuksia ja voin käyttää niitä myöhemmin blogissani. Mukaan tulee myös luonnon ääniä, tuulta ja yli lentävien lintujen ääniä. 

Kummallista kyllä, huomaan jutteluni olevan usein hyväntuulista ja koko ajan luontoa huomioivaa, olotila paranee vaelluksen edetessä. En koe siellä yksinäisyyttä. 

Rakennan nuotion mukanani tuomistani pilkkeistä ja keitän kahvit, nauhoiten tulen rätinää, otan kuvia ja hörpin kuksasta kahvia. 

Huomaan, että luonnossakin kaikki lopulta kasvaa yksin hiljaisuudessa. Se on luomakunnan osa, kasvaa kohti luojaansa, kohti valoa. 

Kiitos, että jaat tarinaasi kirjoittamalla. En koe lukijana meitä mitenkään vieraiksi, pikemminkin tunnut tarinoidesi myötä tutulta. 

Vaeltaessani ajattelen joskus runoilija Einari Vuorelan sanoja ”Joka puu on ystäväni, hymyhuuli. Itkisinkö? Enhän toki ihanassa maassa.” Luonto on jo se ihana maa, jossa jokainen puukin on ystävä. Ja vielä parempaan matkamme kerran käy.

Ystävyyttä voi olla niin monella tasolla ja tavalla, kaikki on lahjaa. Minunkin isäni kuoli yllättäen ollessani 17-vuotias, hän menehtyi aivoverenvuotoon. Se oli kokemus, jonka jälkeen olen aina ymmärtänyt elämän väliaikaisuuden. 

Tämä elämä on matka joka jostain syystä tuntuu toisinaan loputtoman uuvuttavalta, mutta tosiasiassa päättyy pian jokaiselta. Siihen asti täällä saamme kulkea avoimina tai sulkeutuneina. 

Mielestäni olet valinnut hienon osan olemalla avoin. Olen varma, että näiden kirjoitustesi kautta sinulla on paljon ystäviä meissä lukijoissa. Ystäviä, jotka ajattelevat sinusta hyvää ja rukoilevat puolestasi.

-harzu






Näitä samoja asioita toivon myös jokaiselle lukijalleni. Olen aina ajatellut, että kirjoitan ystävälle, mielestäni se on hyvä ja minulle sopiva tapa kirjoittaa. Mottoni bloggarina on ollut aina, että sydän vastaa sydämelle. 

Ajattelin, ja olen ajatellut, että on oikeastaan oltava jo aika vahvalla pohjalla, kun lähtee omia kokemuksiaan ja oivalluksiaan kirjoittamaan. 

On vähän kuin tulisi ulos jostain, mihin piilotti itsensä ja lähtisi tutkimaan maastoa. Aluksi voi tuntua, etteivät omat jalat, ajatukset kanna kovin kauas. 

Sitten huomaa jotain edessäpäin ja unohtaa muun, haluaa nähdä mitä siellä on. Pian on jo niin kaukana, ettei enää jaksa palata. Matka on alkanut. 

Kirjoittaminen on matka sanojen maassa. Sanojen, jotka aina antavat jonkin uuden näkymän, uuden palasen siihen omaan palapeliin.

Palapelin kuvaan, jota me täällä jokainen kokoamme. Onnea omalle löytöretkellesi Ystäväni. 





ps. Anteeksi, että kirjoitin näin pitkän blogin. Jokainen tekstin lukenut saa sydämen kunniamerkin, sillä kunnioitan sydämestäni jokaista lukijaani.