tiistai 21. marraskuuta 2017

VIISI MINUUTTIA



'


Päätin, että en kirjoita tällä viikolla blogia ja olen siinä päätöksessä pysynyt. Sanoja on mitattu määrä ja niiden pohjalla reikä. Jos sinne asti pystyy pääsemään voi löytää sanomattomia sanoja, uusia ajatuksia, virran jota kukaan muu ei ole nähnyt. Ja niin tarina jatkuu.

Tälle päätökselle minulla on vahvat perusteet, sillä on vain yksi astia, josta voi ammentaa, eikä lähdettä voi tyhjentää. Minä näin paikan, jossa puhuminen ei koskaan lopu, vain puhujat vaihtuivat. Muistan olleeni sellaisessa ennenkin. On vain kaksi paikkaa, jossa puhe ei koskaan lopu. Se kolmas on ihmisessä. Siksi kirjoitan.




Olen sanojen kannattaja, sillä ihminen on luotu puhumaan. Keskustelu ei koskaan lakkaa, sillä vain puhumalla voi avata salattuja ovia. On osattava kuunnella, mitä toinen sanoo, että kuulisi sen, mitä hän ei sano. Ja sitä hän tarkoittaa. Sen hän sanoo mistä ei puhu. Olen sen kuullut niin monta kertaa, että tiedän. Eksynyt ymmärtää lopulta, että käsitti väärin.

Tarkkaa mitä hän sanoo ja kuule mitä hän tarkoittaa, ne ovat eri asioita. Sanoilla on ohjattu kansoja tuhoon, ne ovat vieneet ihmisiä pimeyteen ja nostaneet uupuneita ylös epätoivosta. Se mitä sanotaan ei yleensä ole sitä, mitä tarkoitetaan. On oltava tarkka, sillä herpaantuminen tai ylimielisyys voi turruttaa aistit. Sanomattakin selvää on punnittua puhetta, joka sisältää käskyn olla ajattelematta.





Vuosia sitten olin eräässä ensimmäisistä työpaikoistani. Se oli puutöitä valmistava pieni yritys. Johtaja oli persoona, jonka kanssa kävin usein keskusteluja tauoilla. Hän oli syvällinen ajattelija, joka oli keksinyt yritykselle oman tuotteen. Johtajana hän oli ainoa jonka olen koskaan nähnyt tekevän ensin kirjoituspöytätyöt, piirrustukset ja sen jälkeen vetävän haalarit ylleen.

Hallissa hän painoi hommia kuin kuka tahansa meistä nuorista ja nopeista, usein nopeamminkin. Yritys oli vanhan tehtaan tiloissa ja tauoilla me menimme ylös jykeviä kiviportaita ruokailemaan. Istuimme pitkän pöydän ääressä, joimme termospullosta kahvia ja söimme eväsleivät. Paras osa oli keskustelu, jota johtaja usein veti, tai heitti tarinan syötiksi.



Minä olin silloin kokenut uskonnollisen heräämisen ja kerroin mielelläni jokaiselle, joka halusi kuulla tai ei halunnut kuulla, että olen antanut elämäni Jeesukselle. Henkeä vetämättä jatkoin yleensä, että Jeesus rakastaa sinuakin. Sen jälkeen kerroin pitkänä tai lyhyenä versiona  uskoontulostani, jos kuulija ei ollut vielä löytänyt ulko-ovea. Yleensä oli. 

Kyllä ihmiset yleensä hienosti ymmärsivät intoni kertoa uskosta ja käännyttää koko maailma. He sanoivat usein, että hienoa kun olet löytänyt uskon elämääsi, mutta ei se ole noin vain otettavissa jokaisella. Minä tietysti väitin, että kyllähän se on, mennään `kokkoukseen` ja annat siellä elämäsi Jeesukselle. 





Yhtään työkaveriani en saanut uskoon käännytettyä, mutta yhden sain mukaan johonkin hengelliseen tilaisuuteen. Hän jopa osti jonkun lehden siellä. Pidin sitä ihmeenä, sillä hän oli rahankäytössä kuin aurinko, mutta tarkempi. Tuo johtajamme sai tietysti pian tietää, että minä olin tullut uskoon ja puhuin työkavereiden kanssa uskonasioista. 

Hän oli suorapuheinen mies ja kysyi suoraan asiasta eräällä ruokatauolla. Minä ilahduin kysymyksestä ja ajattelin, että hän oli kiinnostunut kuulemaan raamatusta ja uskosta. Pian kävi kuitenkin ilmi, että asiat olivat tälle syvälliselle ajattelijalle hyvinkin tuttuja. 

Hänellä oli tausta tiukasta lestadiolaislapsuudesta ja paljon ajatuksia uskosta. Minä puolestani olin tullut uskoon helluntaiseurakunnan tilaisuudessa, jossa puhui, tai uskovaisten kielellä sanaa julisti norjalainen Terje Bernzen tulkin avustuksella. 





Siihen aikaan tunnetun, 80-luvulla kuolleen saarnaaja Niilo Yli-Vainionkin kanssa aikoinaan yhteistyötä tehnyt Bernzen oli iloinen ja hyväntuulinen puhuja. Hän toisti usein puheensa aikana, että tänään on loppuelämäsi ensimmäinen päivä. 

Tuo lause, tai mikään muukaan puheissa ei sinänsä ollut syynä uskoontulooni. Olin käynyt oman sisäisen kamppailuni jo aikaisemmin. Olin ymmärtänyt, että elämälle on oltava jokin syvällisempi merkitys. Tuohon prosessiin oli paljon syitä, joista jokainen vei minua etsimään elämääni syvempää ja tätä lopultakin lyhyttä elämää kestävämpää päämäärää.





Asiat ovat lopulta yksinkertaisia, jopa monimutkaisilta tuntuvat asiat. Ihminen tekee jostain syystä elämänsä vaikeaksi, koska luulee sen olevan sitä. Yksinkertaiset ratkaisut tulevat kuitenkin monimutkaisten pohdintojen jälkeen hymyillen vastaan. 

Minulle kävi niin, ja tuossa tilaisuudessa se helppo ja yksinkertainen asia oli eräs lastenlaulu. Bernzen laulatti yleisöllä sitä ja jokaiseen säkeistöön liittyi myös liike kuin taukojumpassa.






”Jeesuksen rakkaus on niin ihmeinen, ettei sitä voi ylittää, ei voi ohittaa, ei voi alittaa”, niin me lauloimme ja käsin huitoen eläydyimme sanoihin. Siinä laulaessa ja leikkiessä minä ymmärsin tulleeni erään tieni päähän. En tästä enää ohi päässyt, enkä edes halunnut. 

Sinä iltana menin salin eteen ja annoin elämäni Jeesukselle. Tulin uskoon, tai oikeastaan olin jo tullut, mutta eteenmeno oli tapana, joten tein sen. Koskaan en ole joutunut katumaan tuota asiaa ja miten sitä edes voisi katua. Löysin elämälleni sen `kalliopohjan`, jota olin etsinyt ja päämäärän, joka ei jää tähän elämään.




Tietysti siihen aikaan kun olin juuri tullut uskoon, oli kertomani kokemus painottunut eri tavalla, vaikka sanoma oli sama. Niinpä olin valmis kuin vapaaottelija kun meidän johtajamme ilmoitti, että hän haastaa minut väittelyyn uskonasioista. Keskustelun aluksi hän vakuutti, että puhuu uskon ulos minusta viidessä minuutissa.

Hän aloitti monilla uskoa ja uskovaisia mitätöivillä tarinoilla. Kertoi lapsuudestaan, tiukasta lestadiolaisesta kasvatuksesta. Monet hänen kertomistaan asioista olivat jo tuttuja minulle, olin niistä lukenut pohtiessani uskonasioita. Johtaja ei ymmärtänyt sitä, ettei usko ole järjen asia. Usko on sydämessä, kokemuksena ja voimana.

Siitä tuli pitkä ruokatunti, joka vaihtui kahvituntiin jossain vaiheessa. Yleisönä olivat toiset työkaverit, jotka eivät keskusteluun juurikaan osallistuneet. Lopulta johtaja uskoi, ettei uskoa voi puhua sydämestä pois. Tämän jälkeen emme enää juurikaan uskonasioista puhuneet, mutta jotain hänessä mielestäni muuttui. Asenne minua kohtaan muuttui hieman erilaiseksi.





Tässä joku vuosi sitten huomasin hänen kuolleen. Usein jään pohtimaan tuota syvällistä ajattelijaa, joka oli varma, että puhuu minusta uskon pois viidessä minuutissa. Hieno mies ja paras johtaja, joka minulla on koskaan ollut. Oli valmis tekemään kaikkea sitä, mitä me duunaritkin tehtiin. Ja teki sen yleensä nopeiten. 

Sydämessäni toivon, että hän löysi elämänsä lopulla uskon sydämeensä. Vaikka niiden viiden viimeisen minuutin aikana.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti