maanantai 13. marraskuuta 2017

RAKKAUS ON SUURIN




Aika pysähtyy toisinaan. Joskus se jättää ja toisinaan rientää. Mikä sitä kuljettaa? Elämässä on hetkiä, joiden kohdalla kaikki muuttuu. Voi muistaa selkeästi sen hetken, missä ajan raja kulkee. 

Ihmisen muisti on lyhyt ja valikoi vain osan koettua. Toisinaan kätketyt muistot pulpahtavat mielen pintaan ja rikkovat ajan rajan. 

Muistaa jopa kohdan, jossa ymmärsi, näki laajemmin ja kirkkaammin. Ymmärsi, mitä on tekemässä. Mihin käyttää elämänsä suurimman rikkauden. Sai kerran oman ajan. Ja huomaa hukanneensa sen. 





Mihin se meni? Se kaikkein arvokkain omaisuus. Mihin aika meni? Antoiko sen jonkun toisen päätettäväksi ja kulki ne minuutit tunneiksi, antoi taluttaa päiviksi, tikitti viikot kuin kone. 

Nyt huomaa, että aika on pysähtynyt. Se aika, jota kerran oli loputtomia, pitkäveteisiä hetkiä, venyneitä sekunteja, venytettyjä minuutteja, ajan tappoa. Miksi sen tappoi? 


Olisiko ajan voinut toisin käyttää? Olisiko sen voinut pysäyttää aikaisemmin? Miksi ei? Kuka on sanonut, ettei voi. Onko edes kokeillut? 





Minulla on yhden huoneen seinällä kello, joka on vuosia jo näyttänyt samaa aikaa. Aina kun katson sitä kelloa, minun tulee hyvä mieli. Olen vapauttanut ajan. En ole enää ajan orja. 

Se kello oli joskus keittiön seinällä ja näytti ajan aamiaiselle, kouluun ja töihin lähdölle. Naputti, tikitti ja naksahteli, kuin elämää hallitseva kaikkivaltias. Kello on joskus elämää suurempi. 

Onneksi se kello alkoi oireilla ja jäi lopulta liikkumaan edestakaisin. Sekunti eteen ja toinen taakse, kuin ihminen, joka ei pysty päättämään. Jää polkemaan paikalleen. Lopulta se kello pysähtyi. 





Tänäänkin annan sen näyttää pysähtynyttä aikaa. Onko se heitettävä roskiin, siksi ettei kello enää halunnut kulkea tämän ajan kahleissa. 

Kello selvästi väsyi loputtomaan kiertämiseen ja pysähtyi. Onko pysähtyneellä kellolla mitään käyttöä? 

Minä pidän siitä kellosta. Aina kun katson sitä tunnen suurta sympatiaa ja yhteenkuuluvuutta kellon näyttämän ajan ja ajantajun kanssa. 

Se on viisas kello. Paras mitä minulla on koskaan ollut. 






TOISAIKAISTEN MAAILMA

On olemassa monta maailmaa, jokaisessa oma aikansa, omat tapansa käyttää sitä. Alemmassa maailmassa aika on rahaa, sillä tienaa ja sillä hallitaan ihmisiä ja eläimiä. Sen kello ei pysähdy koskaan. 

Toisessa maailmassa on erilaisia kelloja, niitä ei ensin edes tunnista. Luulee niitä toisaikaisiksi. Jos on kiire ja elää alemmassa maailmassa, ei niitä osaa arvostaa tai kiinnitä edes huomiota. 






Ajattelee aivan oikein, kun sanoo niitä toisaikaisiksi. Sitähän ne ovatkin, kuuluvat toiseen aikaan. Onko se parempi aika, sitä voi pohtia ja jos uskaltaa, niin myös kokeilla. 

Vaatii rohkeutta olla toisaikainen, silloin on usein myös toissijainen ja toisarvoinen. Missä vaiheessa pysäytti ajan ja alkoi arvostaa toisaikaisia kelloja? 





Ihminen kaipaa yleensä aina jotain, hän on kyltymätön. Yhden tarpeen kun täyttää on toinen jo mielessä. Koska oli viimeksi tarpeeton olo? Sitä voi kysyä itseltään. Miksi se ajatus on outo? Kuuluuko se siihen toiseen maailmaan, siihen toisaikaiseen. 

Mitä jos ihminen saisi tietää sen ajan määrän, jonka hän lahjaksi elämän matkalle sai. Se voisi muuttaa kaiken. Ainakin viimeiset ajat.





Näkisi sen päivän, jonka jälkeen on tyhjää, vaikka kalenteri olisi täynnä tapaamisia ja tärkeitä tekemisiä.  Ihmiset ja oma minä vaatisi, mutta tietäisi, että raja lähestyy, aika loppuu. 

Muuttaisiko se mitään, vai jatkuisiko kaikki kuten ennenkin? 






Elämä on toisarvoista, jos se jatkuu loppuun asti niin. Mikä lopulta on elämässä tässä hetkessä, huomenna se on jo toisaikaista. 

Se mikä on aina ajankohtaista, on aina ajatonta. Aikaan sidottu on hetken ajankohtainen, mutta huomaa pian, että aika ei jätä sitä joka siihen kiinnittyy. 

On siksi pyrittävä kohti ajattomuutta. On löydettävä se toinen aika, vaikka leimautuisi toisaikaiseksi. 






RAKKAUS ON SUURIN

Eräs ihminen, joka teki elämänsä aikana merkittävää työtä, jota aika ei syö tai vie, kertoi saaneensa elämänsä ratkaisevilla hetkillä apua ihmisiltä, joita pidettiin toisaikaisina. 

Nämä yhteisössään leimatut ja monilla nimityksillä kuvatut olivat siltoja yli vaikeiden hetkien. Heillä ei ollut kiire mennä ohi, heillä oli aikaa auttaa. 

Usein se apu voi olla yksi sana, tai pieni tuki, juuri silloin kun on luhistumassa. Toisaikaisen apu. Eihän siitä kehtaa edes kertoa. 





Tämä aika, jota nyt elämme, on pian jo toinen aika, eikä enää mittaa tekemisiä tai olemisia. Se, mikä lopulta jää, ei ole aikaa. 

Ainoa asia, mikä mittaa elämää ja tekemisiä, on rakkaus. Tekikö sitä, mitä rakasti. Oliko niiden luona, joita rakasti ja jotka rakastivat tai tarvitsivat rakkautta. 

Rakkaus on aina toisaikaista, sillä aika ei hallitse rakkautta. 





Mitä muuta tahansa ihminen voi olla ilman ja elää, mutta ilman rakkautta se ei ole elämää. Tämän opetti minulle eräs vanha, paljon elämää nähnyt ja kokenut ihminen. ”Rakkaus on ainoa asia, joka merkitsee”, hän sanoi kyynelsilmin, kun hänet viimeksi näimme. 

Hän oli ollut vuosia muistisairaan puolisonsa omaishoitaja. Yötä ja päivää hellästi rakkaastaan huolehtiva, lempeä ja rakastava. 





Vuosikymmeniä he olivat saaneet elää yhdessä, kohdattuaan kerran nuorina. Rakkaus oli ollut heidän elämänsä koko yhteisen matkan kantava voima ja se oli sitä loppuun asti. 

Kun hän joskus kävi sairaalassa puolisonsa kanssa, kysyivät hoitajat, kuinka hän jaksaa uupumatta vaativassa työssä. 

”Rakkaus on suurin”, hän oli vastannut ja kyyneleet olivat valuneet hoitajienkin silmistä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti