torstai 9. marraskuuta 2017

KOSKETUKSEN VOIMA




”Kuka kirjoitti Seitsemän veljestä-kirjan?” Kysymys kuultiin tässä taannoin Haluatko miljonääriksi-ohjelmassa. Monessa kotikatsomossa luonnollisesti tämä oli helppo kysymys, mutta yllättäen nuori myyntineuvottelija ei tiennyt kirjoittajaa. Ajatus tuntui absurdilta, olihan kansalliskirjailijan teos kyseessä.

Suomen kieli ja sen ilmaisuvoima on aina perustunut kirjoihin ja lukemiseen. Sanavarasto kasvaa vain keräämällä sanoja. Niitä löytyy vain lukemalla. Jo pelkästään omien tunteiden, tai kokemansa kuvaaminen voi olla vaikeaa, jos ei ole mistä ammentaa sanoja niille. Nykysuomi on lyhentynyt tynkätankeroksi ja koodikieleksi.

Uskon, että tuon kyseisen kilpailijan ja monen muun, olisi ollut helpompaa vastata vaikka kysymykseen, mikä on Bitcoin? Joku Kivensä lukenut olisi ehkä voinut kompastua siihen kysymykseen ja arvellut murresanaksi. Ehkä vanha sanonta pullapitkosta, jota uuninpankolla köllivä renkipoika mutustelee ja huokaa; nyt on minullakin oma pitkoin.




Suomen kielen ilmaisuvoima on joskus ollut hurjaa sanojen ilottelua. Ei tarvitse lukea tai kuunnella kuin vanhoja, ilmaiseksi älypuhelimelle tai tabletille ladattavia kirjoja niin ällistyy sanojen runsautta. Jokaiselle ilmeelle, teolle tai eleelle on hieno sanonta. Kaikki ei ole ’mieletöntä’, ’huikeeta’ tai ’mielettömän huikeeta.’

Olen viime lenkeillä kuunnellut Teuvo Pakkalan kirjaa ”Pieniä ihmisiä.” Yllättävän raikasta hänen kerrontansa on, kun ajattelee sen kirjoitetuksi yli sata vuotta sitten. On ilo lukea niin taitavaa ihmiskuvausta.

Pakkalahan oli erityisen hyvä kuvaamaan lasten elämää ja mielenmaisemaa. Mutta hän oli myös sitä mieltä, että meissä jokaisessa on se lapsi hamaan vanhuuteen asti. Osaamme vain aikuisina kätkeä niin hyvin sisäisen lapsemme.



Pakkala kirjoittaa tuon kirjan novelleissa usein heikoista kohdista, joita meissä jokaisessa on. Tuo heikko kohta säilyy meissä aikuisuuteen, eikä siitä Pakkalan mielestä pääse tämän elon aikana.

”Tuskin huomaavat, että heillä on vieläkin arka kohtansa kummallakin, vaikka se vain on siirtynyt johonkin toiseen paikkaan. Se on heillä niinkuin se on kaikilla. Eikä siitä kukaan pääse ennenkuin kuolee -- silloin pääsee!”

Näin Teuvo Pakkala kirjoittaa eräässä novellissa. Mikä on se heikko kohta? Jossain novellissa se on hiusten väri, toisella syntyperä, jollain niskassa ja yhdessä hyvin koskettavassa novellissa kehitysvammassa.



Tuon novellin nimi on ”Iikka-raukka” ja tarina koskettaa jotain syvää ihmisessä olevaa. Yhtään sääliä ei tuossa tarinassa ole, se on hyvin ja eloisasti kerrottu. Tulee tunne, että ihminen on kuin muuttolintu, jonka sisälle on annettu tieto, minne hänen on mentävä, kun on aika.

Iikka tuntuu tietävän oman reittinsä varsin hyvin. Usein näistä Pakkalan novellien pienistä ihmisistä jää tunne, että ihmisen heikkous muodostuu usein hänen vahvuudekseen. Se on ovi, joka avautuu uuteen mahdollisuuteen. Ilman heikkoa kohtaa ei ovea löytyisi.




KOSKETUKSEN VOIMA

Ihminen kaipaa kosketusta. Se tekee hänestä olevan, osan tätä elämää. Luin eilen vuoden vanhasta Tiede-lehdestä (10/2016) artikkelin kosketuksen merkityksestä, jonka oli kirjoittanut tiedetoimittaja Kirsi Heikkinen. Jutussa hän kertoi, että jopa muistisairaiden on todettu syövän paremmin kun heitä koskettaa ennen ruokailua.

”Halaus vapauttaa aivoihin mielihyvähormoneja. Ne ovat kuin liimaa ja sitovat yhteen perheenjäsenet, ystävät, työtoverit ja rakastavaiset” (Tiede 10/16)

Uskomaton voima on siis ihmisen kosketuksella. Tästä on tehty paljon kokeita ja tuossa edellä mainitussa jutussa niitä käytiin läpi. Tuli kyllä täysin selväksi, että me tarvitsemme hyväksyvää ja rohkaisevaa kosketusta. Muuten me emme edes kasva ja kehity ihmisinä.




Sosiaalisessa mediassa me voimme ihmisinä kohdata toisemme hyvinkin voimakkaasti, jopa mielen ja sydämen sopukoita myöten. Aitoa fyysistä kosketusta se ei kuitenkaan koskaan korvaa.

Ennen oli tapana tervehtiä kättelemällä, halaaminen koettiin liian läheiseksi, varsinkin miehen halaaminen miestä. Ehkä siinä on kysymys omasta miehisyydestä. Nykyisin onneksi on rennompaa ja halaaminen usein luontevaa kulttuuria.

Sairaalassa käydessä lääkärit enää harvoin kättelevät ja se lienee perusteltuakin, vaikka kädet tietysti voi pestä aina käyntien välissä. Käyn itse kolmen kuukauden välein lääkärin vastaanotolla botuliinihoidoissa dystoniani vuoksi, ja kyllä se luo heti erilaisen ilmapiirin kun lääkäri kättelee.




VIESTINTÄÄ KOKO ELÄMÄ

Olen viime aikoina pohtinut paljon sosiaalista mediaa ja viestintää. Aihe on mielenkiintoinen ja sisältää monia ulottuvuuksia. Viestintähän on ihmisen suurimpia tarpeita, tulla kohdatuksi ja huomatuksi.

Mikä oli ensimmäinen oma viesti? Ehkä se oli vaativa kosketus äidin iholle. Korvia raastava huuto. Ihon etsimistä, kosketuksen kaipuuta. Jossain vaiheessa viestintä muuttui puheeksi, lukemiseksi ja kirjoittamiseksi.

Sosiaalista viestintäähän koko ihmisen elämä on. Kaikki mitä näemme on valon viestintää silmien kautta. Äänet ovat viestejä, joilla määritämme oman paikkamme fyysisesti ja henkisesti. Emme edes pysyisi pystyssä, jos painovoima ei viestittäisi, että lihasten on vahvistuttava.




Kosketus on viestinnän perusta. Ilman viestintää me emme voi elää, mutta ilman kosketuksen viestiä me muutumme ja se on pelottavaa. Ihminen kaipaa viestiä toiselta ihmiseltä, muuten hän olisi pimeydessä. Viestinnän perusta on kuitenkin kosketus. Ihmisen kosketus.

Kosketuksen on tietysti oltava aina hyväksytty ja tarkoittaa toisen parasta. Silloin siitä välittyy lempeys ja voima. On selvää, että koskemattomuus ja kosketus ovat toistensa hyviä ystäviä. Vain sillä tavoin voi koskettaa, niin että ihminen muuttuu ja vahvistuu.

Tämä on aihe, josta voisi kirjoittaa loputtomiin. Viestintä jatkuu ja kaikella me viestitämme jotain. Kun viestintä lakkaa, niin elämä on päättynyt täällä.



ELÄMÄN RIKKAUDESTA

Muutama ajatus vielä tähän rikkaudesta, joka on jokaisen saavutettavissa. On vain nähtävä rikkaus koko siinä määrässä, joka sille kuuluu.

Raha, tai mammona, niin kuin ennen sanottiin, on tietysti yksi rikkauden mitta. Ja kyllä raha on yksi hyvän elämän osa, silloin kun se on sopivassa osassa.

Ylimääräisestä on tosin useimmille vain harmia, sillä ihminen ei lopulta onnelliseen elämään paljon tarvitse ja paljon omaisuutta on paljon huolta.

Olen onnellinen, etten ole sillä tavoin varakas. Tuntisin vain huonoa omaatuntoa kaiken köyhyyden keskellä. On hyvä, kun juuri pärjää, saa laskut maksettua ja pääsee luontoon vaeltelemaan.




Ei täältä mitään mukaan saa, vaikka kuinka paljon omistaisi. On suuri onni, kun saa asua näin kauniissa maassa, kuin Suomi on.

Ei tarvitse lähteä johonkin etelän risukoihin tai aavikoille etsimään elämyksiä, niitä löytyy jo muutaman kulman takaa, löytyy lähes joka paikasta kaunista kotimaatamme.

Minulla ei ole koskaan ollut varaa matkustella ulkomailla, mutta ei ole ollut kyllä hinkuakaan. Tässä kotomaassa riittää kyllä nähtävää ja koettavaa.




Onneen tarvitaan usein niin vähän, ettei sitä kehtaa edes kertoa. Onni on niin huomaamaton, että sen tajuaa vasta jälkeenpäin.

Ymmärtää, että se tavallinen, arkinen elämä olikin rikasta ja onnellista elämää. Vähempikin riittää onnelliseen elämään.

”Uskon kuitenkin että nämä nykyiset kovat arvot vaihtuvat. Sen aistii jo nuoremmista, on tullut sellainen tunne, että ihmisyys voittaa.” Näin kirjoitti eräs lukijani. Kiitos hienoista ajatuksista ja kultaisista sanoista.




On parempi olla siellä poljettujen ja syrjittyjen joukossa, sillä sieltä muutos on aina lopulta alkanut. Ne, joilla menee liian hyvin, he ovat lopulta kaikkein heikoimmassa jamassa.

Voi olla, että vauhtisokeus ja usko omaan voittamattomuuteen on vienyt arvostelukyvyn. Ja saanut samalla unohtamaan arvostuskyvyn heikompia kanssakulkijoita kohtaan.

Kuitenkin sama arvo meillä on jokaisella tämän taivaan alla, ja kerran jokaisen matkan pääkin päättyy multiin. Muutos varmasti tulee, niin kuin on tullut aina ennenkin.



Ja totuus on se, että muutos on kuin talvi, joka aina tulee yllättäen, vaikka sen tiedetään tulevan. Onneksi talvi on aina varmin merkki kevään ja kesän saapumisesta.

Ajat ja tavat vaihtuvat, muutos on ikuista. On edessä sitten mitä tahansa, haluan uskoa juuri samoin kuin lukijani kirjoitti ”Ihmisyys voittaa aina lopulta.”





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti