lauantai 25. marraskuuta 2017

ELÄMÄN TARINAT





Hätäinen ääni puhelimessa on itkuaan pidättelevän tuskaista ja epäselvää. Paljon elämässään kokenut ja kuullut vastaaja ei hätkähdä. Hän on kuullut liikuttavia tarinoita niin paljon ja jähmettynyt sisäisesti kuin lumiukko. Jokin soittajan äänessä kuitenkin osuu hänen sydämeensä niin syvälle, että jäätynyt sydän sulaa silmäkulmista kyynelinä.

Nainen kertoo, että hänen miehensä on tehnyt itsemurhan raskaan masennuskauden jälkeen. He molemmat kuuluvat pieneen vapaiden suuntien seurakuntaan, jossa on vaikea hyväksyä uskovan masennusta ja itsemurhaa. Seurakunnan johto on kertonut naiselle, ettei se voi siunata viimeiselle matkalle hänen miestään, koska tämä on tehnyt itsemurhan.

Kokeneen ja uskovien hyvää tahtoa hyväkseen käyttävien paaduttama saarnamies kuulee naisen äänestä aidon hädän. Hän lohduttaa leskeä ja lupaa ottaa yhteyttä tämän seurakuntaan. 





Tarmokkaana tekijänä hän on pian keskustelemassa seurakunnan vanhimpien, johtavien veljien kanssa. Nämä eivät horju kannastaan, jonka sanovat perustuvan raamattuun. Itsemurhan tehnyttä miestä ei voi heidän mielestään siunata seurakunnassa.

Pitkään kokenut saarnamies puhuu ja keskustelee veljien kanssa. Hän vertaa tilannetta sairauteen. Kysyy veljiltä, pitäisikö perheen, jossa joku on sairas, rakentaa korkeat muurit, ettei kukaan näkisi ja iskisi leimaa. Perustelut eivät auta. Veljet pysyvät päätöksessään. Itsemurhan tehnyttä ei siunattaisi seurakunnassa.

Päivä kuluu ja keskustelu jankkaa paikallaan kuin asemiin jähmettynyt sota. Lopulta saarnamies päättää lähteä ja nousee surullisena pöydästä. Ovella hän kuulee yhden veljistä karistavan kurkkuaan. 





Tuskaisella äänellä tämä kysyy, etkö voisi sanoa vielä jotain meille tästä asiasta. Saarnamies katsoo ovesta alas laskeutuvia portaita, on hetken paikallaan, kääntyy sitten ja katsoo seurakunnan vanhimpia. ”Veljet, kuolkaa itsellenne”, hän sanoo ja lähtee.

Parin päivän päästä hän saa tuolta veljeltä puhelun. Tämä pyytää saarnamiestä seurakuntaan siunaamaan itsemurhan tehneen miehen tämän viimeiselle matkalle.





LUMIPYRYSSÄ LUONTOPOLULLA

Mietin tätä kerran kuulemaani tarinaa tänään kulkiessani luontopolulla. Ajattelen, miten usein tässä ihmisten maailmassa oikeassa oleminen ajaa armotta armon yli. 

On helpompi tuomita kuin kuolla itselleen ja oikeassa olemisen halulle. Anteeksi on maailman vaikein sana ja mahdoton teko. Onneksi toisinaan tapahtuu ihmeitä. 

Luontopolun varrella naava roikkuu kuin metsätontun parta. Mieleen tulee joululaulu tontusta, joka pohti ajan virtaa ja lähdettä.

”Tonttu puoleksi unissaan
ajan virtaa on kuulevinaan,
tuumii, minne se vienee,
missä sen lähde lienee.”





Ravakka lumimyräkkä vihmoo lumikiteitä kasvoille kuin nuppineuloja, jostain puiden latvoista tuuli jyrisee kuin yli lentävä laivue. 

Naavatupsu liehuu vihreänkellervänä tuulessa, mutta pysyy tiukasti petäjän jykevässä kyljessä. Se tietää, että tuulet tulevat ja myrskyt menevät. 





Mutta se kestää, joka on juuret syvälle painanut ja turvapaikan löytänyt. Perusta on vahva ja oma paikkansa jokaisella. 

Naava on monella tavalla hyödyllinen, kaunis tuollaisenaan, mutta myös lääkkeenä käytetty ja yhä käytössä. Luonto on lääkettä.






LUMISEN KORPISUON TARINAT

Tuli kurottaa reppua kohti. Kaikki on siellä, mitä retkelle tarvitaan. Kahvipannu, vettä, pilkkeet, tuohet, eväät, kuksa ja paljon muuta.

Hiljaisuus on täynnä elämänvoimaa. Odottaa ja lepää. Hongittunut puu taistelee olemassaolostaan, on jo kenossa, matkalla veteen. Elämä jatkuu, kiertää ja nousee, kohisee tuulessa.

Pitkospuut yli suopuron ovat vaeltajan ystävät. Suomaastoissa uppoaa joskus yllättäen polvia myöten lumen peittämään pehmeään, jäiseen suonsilmään.





On seisottava sillä rannalla, mille on kasvanut. Siellä ihmisenkin juuret aina ovat. On oltava omilla juurillaan, omalla pohjalla. Jokainen on lopulta yksin omalla perustallaan.

Polku on kulkijoiden tekemä, askelten tuhantinen kaiku. Jos kuulisi niiden äänet, sitä yllättyisi. Toisinaan haluaa rämeikköön, omalle polulle, tarpomaan ja uupumaan.

Siinä on kotipesä. Kesää odottaen, mennettä muistellen. Mihin linnut lensivät täältä lammen rannalta. Korpilammelta kauas yli pitkien vesien.





Aamun hämärässä, usvaisen lammen rannalla seison ja katselen. Tuon pienen saaren jokainen puu on selviytyjä. Omalla tavallaan nekin ovat kulkureita, niin kuin jokainen meistä. Puut, nuo hiljaiset vaeltajat.

Joku kasvaa muita suuremmaksi, herättää kulkijan huomion ja vie etsimään hyvää kohtaa kuvata. Toinen jää näreeksi, kituuttaa siinä ja kantaa oman kuormansa. Lumen paino on sama, ja valoa kohti molemmat kulkevat, metsän ystävät.

”Minä kasvoin suoraksi tähän rannalle. En antanut tuulille periksi. Olen ollut aina tässä taustalla, vähän sivussa ja tukena. En ole koskaan halunnut esille, niin kuin tuo mutkainen puuhkamänty. "





"Miten siitä kasvoi tuollainen. Halusi esille. Oli aina uusien virtausten vietävissä, välillä sinne ja sitten tänne. Nyt se on siinä kaikkine kiemuroineen. Miksi kaikki ihailevat ja kuvaavat sitä, vaikka minä seison tässä suorana ja ryhdikkäänä.”

Kenopuu kaatuu niin hitaasti, ettei sen painumista huomaa. Kohti pehmeää lumityynyä, elämään väsynyt ja uupunut. Varjot ovat saavuttaneet sen, vesi odottaa, tietää että pian sen on avattava sylinsä, otettava vastaan. Ja elämä jatkuu.





Alkukesällä tässä suojaisassa lahdelmassa ui vesilintupoikue. Niillä oli pesä pienessä saaressa. Istuin aamuvarhaisella kauempana, suolta laskeutuvalla töyräällä. Hörpin kuksasta kahvia ja katselin kuinka nouseva aurinko siivilöityi oksista, kimmelsi pienessä tuulenvireen pyyhkimässä pyörteessä ja lintujen siipisulilla.




Pieni saari kapean lammen keskellä. Yksin usvassa, vesi erottaa sen kaikesta ja yhdistää olevaan, siihen mitä sillä on. Kesällä se on täynnä lokkeja. Niitä on lähes joka puun oksalla. Sieltä ne valvovat lammella liikkuvia, ovat valmiina nappaamaan vesilinnun poikasen ja suojelevat pesiään.




Näitä suolampareita on paljon täällä. Kulkeminen upottavassa  maastossa on rankkaa. Jalat väsyvät ja sitä pohtii, miksei kulkenut polkuja. Sitten tulee tähän, lampareen kohdalle. Katselee ja kuuntelee hiljaisuutta. Väsymys unohtuu.




Jäljet kertovat kulkijasta. Omat askeleet. Jokaisen on kuljettava tähän maailmaan omat jälkensä. Toisilla ne ovat suuremmat, joillakin lyhyemmät, toisilla kulkevat eri suuntiin. Omat askeleet. Itse kuljetut.




Korpisuon kauneus saa puutkin joskus kumartumaan lampareen ylle. Tai ehkä se odottaa kesää. Kaunista alkukesän aamua, kun sen kuvajainen syvänvihreänä piirtyy siniseen veteen.




Luonto lepää ja elää lumisen kuoren alla. Tuuli hiljenee, hakee voimaa jostain. Kohta se palaa kuin kaukainen jyminä. Tulee päälle, taivuttaa puunrunkoja ja heittelee oksia jalkoihin.




Otan repusta tekemäni pilkkeet, asetan ne paikoilleen, työnnän tuohia alle ja odotan tuulen lepohetkeä. Sytytän tulen, kaadan vettä nuotion nokeamaan pannuun. Istun kaatuneen, hongittuneen puun rungolle, otan eväsleivän ja kuksan esiin. 

Puut rätisevät ja savu kiemurtelee kohti lammen rantaa. Olen tässä.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti