sunnuntai 1. lokakuuta 2017

VERI VIRTAA VERTAISTUESSA



Veri virtaa vertaistuessa lämpimänä ja elämää sykkivänä. Ilman sitä vertaistuki olisi vertaistukki, eloton, pystyyn kuollut ja kuivunut. Tai sitten se olisi vain vertaismuki, joka tarjoaisi kupillisen lohdun soppaa, ylivertaisen käden alaspäin ojentamana.

Ihminen, joka kokee vaikean sairauden tuoman erilaisuuden ja erikoisuuden on herkillä. Niin herkillä, että epäaitous on hänelle näkyvissä, kuin kuiskaaja teatterissa. Mikään ei ole niin läpinäkyvä kuin ihminen, joka ei välitä ja teeskentelee välittävänsä.

Sairauden murroksessa voi lennähtää henkisesti elämänmenon ulkopuolelle, kuin avaruuteen. Kiertää siellä tyhjyydessä elämää ja luulee olevansa yksin maailmankaikkeudessa. Ja varmasti onkin sitä omassaan. Vertaistuki on silloin kuin moduuli, joka kiinnittyy yksinäisyydessä kehää kiertävään ja tuo takaisin maan kamaralle.



Eräs kirvesmies kertoi olleensa nuorena rakennusmiehenä kokeneen ammattimiehen opissa. Silmä kovana hän oli katsonut ammattilaisen tekemisiä ja työkalujen taitavaa käyttöä. Oli hienoa ajatella kerran osaavansa työnsä yhtä hyvin kuin tuo kokenut kirvesmies. Yksi asia oppipoikaa kuitenkin kovasti ihmetytti, ja se oli työkalupakin vatupassi.

Vanhan kirvesmiehen vatupassista puuttui suoruuden mittaava neste ja ilmakupla. Siitä huolimatta konkari otti vatupassin aina pakista, asetti sen puun syrjälle ja katsoi tarkasti toinen silmä raollaan. Oppipoika katseli viikkoja tuota näytelmää, joka ei porukan muita rakennusmiehiä tuntunut ihmetyttävän.

Lopulta tuleva kirvesmies rohkaisi mielensä, karautti vähän kurkkuaan ja kysyi, että miten suoruuden voi mitata ilman vatupassin ilmakuplaa. Ammattimies vilkaisi nuorta kisälliä ja kääntyi takaisin tarkkailuasentoon. Sitten hän asetti vatupassin pakkiin ja tokaisi, että ”ole sinä poika hiljaa, kun et vielä mitään näistä hommista ymmärrä.”



Vertainen on vatupassi ilman ilmakuplaa. Se on ihmisen näkemistä ilman mittaamista. Suoruus on katsojan silmien tasolla ja mitta tuen tasolla. Vertainen on aina sillä tasolla kuin tuettava. Veri virtaa vertaistuessa vain silloin, kun yhteys on samalla tasolla.

Yhteyteen tarvitaan aina joku vika joka yhdistää, koska viatonta ihmistä ei ole. Jokaisessa meistä on roso, toiset vain osaavat sen peittää hyvin. Aika sen roson hioo esiin aikanaan. Toisille se on häpeä, mutta kokemus opettaa, että voidakseen tukea toisia, on uskallettava kohdata oman elämänsä heikkoudet ja käsitellä puutteensa.

Elämässä ei mitään ihan helpolla saa ja joskus se annetaan vasta myöhemmin, toisella tavalla.  Ja kaikesta on kerran myös luovuttava, siitäkin, jonka sai kovan työn kautta. Sai vaatimalla paljon itseltään ja toisilta. Tapasin kerran metsäretkellä kulkijan, joka kertoi tarinan miehestä, jolla oli unelma.



Hän oli unelmoinut opiskelevansa arkkitehdiksi ja hakenut opiskelemaan alaa kolme kertaa. Opiskelupaikka ei ollut kuitenkaan avautunut, ja nuori mies oli kouluttautunut toiselle alalle. Hänellä olikin ollut onnea ja menestystä elämässään paljon. Kerran hän oli ostanut pienen mökin ja tontin tästä läheltä, kohtaamani kulkija kertoi.

Kysyin, oliko lähistöllä, metsän reunassa sijaitseva upea talo tuon miehen rakennuttama. Hän vastasi, että on se hänen suunnittelemansa rakennus, talo ilman piirrustuksia. Unelma arkkitehdin urasta ei toteutunut, mutta mies oli saanut toteuttaa sisäistä kutsumustaan tuossa talossa, jonka kaltaista on vaikea löytää. Toista samanlaista ei ole.



Taloa rakentaessaan mies oli suunnitellut siihen kaiken itse huonekaluja myöten. Takkaa varten hän oli kutsunut taitavan muurarin johtamat työntekijät ja kertonut tarkoin millaisen siitä haluaa. Töistä palattuaan illalla, hän oli katsellut muurarin työtä ja puistellut päätään. Hänen mielestään ei takka ollut sellainen kuin piti.

Muurari oli sanonut takan olevan tarkasti ohjeiden mukaan valmistetun. Mies oli siihen todennut, että suunnitelmat olivat matkalla muuttuneet, joten puretaan takka ja tehdään uudelleen. Tätä oli jatkunut useita kertoja ja jokaisen jälkeen takka oli purettu.

Kolmannen kerran jälkeen oli sama toistunut ja takan rakennuttaja todennut, että puretaan ja tehdään neljännen kerran. Muurari oli sanonut, että voimmehan me tuon takan purkaa, mutta seuraavaa kasausta varten joudut palkkaamaan uudet työntekijät. Silloin mies oli sanonut, että antaa sitten olla tuollainen.



Tässä tarinassa minä jäin miettimään lukua kolme. Saman määrän hän yritti opiskelemaan arkkitehdiksi ja rakennuttaa takkaa. Joskus unelmat eivät toteudu vaikka kuinka tahtoisi. Elämässä on tyydyttävä toisinaan ja enimmäkseen siihen, että jotain jää toteutumatta.

On yksi elämän suuria mysteerejä, miksi ihmisen on tämä opittava aina. Jokaisen ihmisen maan päällä on lopulta opittava tuo sama asia. Oma vajaamittaisuus. Lopulta eivät kenenkään unelmat toteudu täysin. Se on elämän suuri arvoitus ja elämän kaunein lahja. Oman vajavuutensa oppiminen.

Vain oman vajaamittaisuutensa oivaltanut ja hyväksynyt voi olla ymmärtävä vertaistuki.






6 kommenttia:

  1. Aivan upea kuvaus vertaistuesta, joka sopii mihin tahansa vertaistukeen. Kiitos tästä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos! Kävin lukemassa blogiasi. Kirjoitat taitavasti ja hyvin koskettavasti. Tekstiisi eläytyy ja lukiessa tuntee kipua kanssasi. Uskon, että olet löytänyt jo monta palaa siihen kuvaan, jota mieleesi rakennat. Eheyttävä kuva syntyy oivalluksista, kirjoittaminen on jännittävää ja arvaamatonta, koskaan ei tiedä mistä seuraavan palasen löytää.

      -harzu

      Poista
  2. Lämmin kiitos sinullekin! Oikeassa olet, kirjoittaminen todellakin on kiehtovalla tavalla arvaamatonta, sillä aivan nurkan takaa, ehkä joidenkin rivienkin väleistä, voi putkahtaa aina jokin uusi tärkeä oivallus sitä eheyttävää kuvaa varten.

    Itse olin vuosikausia ilman oikeanlaista vertaistukea, ja ylipäätään ilman oikeanlaisia ymmärtäjiä. Tänä vuonna olen näitä vertaisiani saanut kohdata, ja tulen varmasti heillekin tämän hienon tekstisi jakamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ajattelin, ja olen ajatellut, että on oikeastaan oltava jo aika vahvalla pohjalla, kun lähtee omia kokemuksiaan ja oivalluksiaan kirjoittamaan. On vähän kuin tulisi ulos jostain, mihin piilotti itsensä ja lähtisi tutkimaan maastoa. Aluksi voi tuntua, etteivät omat jalat, ajatukset kanna kovin kauas. Sitten huomaa jotain edessäpäin ja unohtaa muun, haluaa nähdä mitä siellä on. Pian on jo niin kaukana, ettei enää jaksa palata. Matka on alkanut. Kirjoittaminen on matka sanojen maassa. Sanojen, jotka aina antavat jonkin uuden näkymän, uuden palasen siihen palapeliin, jota me täällä jokainen kokoamme. Onnea omalle löytöretkellesi.

      -harzu

      Poista
    2. Kyllä, juuri noin. Sinulla on todellakin taitoa sanoittaa asioita kauniilla tavalla, joista heijastuu sitä viisautta, jota omaan palapeliisi olet jo matkasi myötä luonut. Kiitos samoin, onnea sinunkin löytöretkellesi.

      Poista