tiistai 31. lokakuuta 2017

VÄHEMPIKIN RIITTÄÄ




Meissä jokaisessa on, tai ainakin joskus on ollut elämän eheä kuva. Eheys, joka evääksi jokaisen matkalle annetaan.

Tuo kuva särkyy jossain vaiheessa tai vääristyy jokaisella. Mikä elämän myrsky sen kuvan särkee, muuttaa tai vääristää?

Luonto on sellainen säätäjä ja virittäjä, että elämän häiriöaallot tyyntyvät siellä ja aito kuva peilautuu.

Kuva, joka on sellainen, kuin se kerran oli, tai mikä siitä piti tulla.

Uskon niin, että eheyden voi aina löytää uudelleen. Luonto ei koskaan unohda sitä ehyttä kuvaa.

Vaeltaessaan metsässä, poluilla tai pitkospuilla, tulee ennenpitkää aina uudelleen sen kuvan ääreen.

Silloin ymmärtää, että kaikki kauneus ja eheys on yhä siellä, missä sitä ei voi kukaan tai mikään rikkoa.

Onko ihminen itse siihen kuvaan tyytyväinen, siihen voi vastata mielessään.

Uskon, että kuva, kun sitä katsoo, voi olla ehyt, vaikka sen joskus pienikin tuulenvire vääristää.




Ihmisen muisti on lopulta lyhyt ja katoava kaikessa koetun tallentamisessa.

Jotain aina jää mielen poimuihin, usein sellaista, joka poikkesi arjen rutiineista.

Ellei koettua kerro, se pian häviää sinne taustalle ja nousee toisinaan esiin, kuin juurakko järven pohjasta.

Enää siinä ei ole alkuperäistä elämää, ei koetun makua, karvasta tai kitkerää, maistuvaa ja nälän nostavaa.

Koetun nälkää, tai elämänhalun nostavaa. Jotain, mikä vie vielä kokemaan ja näkemään. Elämisen ja kokemisen nälkä.




Jotain aina jääkin unohduksen lumiin. Usein ne muistot ovat kuin kohoumia elämän maastossa, muodottomia möykkyjä.

Voi vain aavistaa, mitä valkoinen lumiharso alleen peittää.

Toisia muistoja odottaa uusi muoto. Niissä muistoissa on vielä elämä, joka lepää. Odottaa kevätauringon lämpöä.

Lämpöä, joka sulattaa unohduksen lumen ja kasvattaa silmun.

Vaikka menneiden ylle sataa unohduksen lumi, niin kokenut tietää, että siellä alla on jotain. Uusi unelma odottaa jo esiin tuloaan.

Siinä on se unelmoinnin lahja, joka ihmiselle on annettu.




Minua aina koskettaa ihmisen tarina, koskaan en niitä väsy kuuntelemaan. Toisinaan saan luvan kertoa kuulemani sen kokeneelta ja luvan jakaa tarinan vertaistukena.

Joskus tarina jää sydämeeni ja elää siellä. Kaikkea ei voi kertoa, on tarinoita, joiden on annettava vaipua unohduksen lumen alle.

Ehkä ne jonain päivänä nousevat sieltä silmuina, uusina versoina ja lehtevän vihreinä. Minä uskon, ettei yksikään tarina katoa lopullisesti.



On todella vaikea käsittää, miltä toisesta ihmisestä oikeasti tuntuu, eikä sitä oikeastaan voi vaatiakaan.

Empatia on ominaisuus, joka toisilla on voimakkaampi ja joillakin heikompi. Sairas on se, jolta tuo kyky kokonaan puuttuu.

Eräs paljon ihmisten kokemia kuullut ja niihin kyllästynyt, sanoi tulleensa niin kyyniseksi, ettei häneen enää mikään oikein satu.

Tuo ihminen tulee usein mieleeni kuullessani elämäntarinoita ja kokemuksia. Minun käy sääliksi niin kyynistä ihmistä, hän on menettänyt erään elämän arvokkaimmista lahjoista.

Siinä vaiheessa, kun lähimmäisen kokema kärsimys ei enää satu.

Silloin, kun sydän ei enää vastaa sydämelle ja uteliaisuus on ainoa asia joka saa kuuntelemaan.

Silloin on mennyt pelottavan pitkälle ja voi muuttua ehjäksi vain särkymällä uudelleen.




Myötäelämisen kyky on ajattelun kaksonen, joka voi asettua myös lähimmäisen kokemaan.

On kokenut vastaavan tilanteen erilaisen sairauden, vaikka dystonian oireiden kautta. Silloin tietää, miten rankkaa on jo epävarmuus ennen diagnoosia.

Kokemuksen kautta tuntee myötätuntoa, jota jokainen kärsivä tarvitsee, vaikka kaikki eivät sitä pysty enää myöntämään.

Empaattinen ihminen osaa asettua toisen asemaan, tietää sen hädän ja pelon.

Usein ihminen ymmärtää vasta kokemansa kautta lähimmäistään, siksi on niin paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla avautua kokemastaan.

Vähättely johtuu usein koetun puuttumisesta, ajattelun rajallisuudesta ja suuntautumisesta vain omiin kiinnostuksen kohteisiin.




Paljon puhutaan, varsinkin iltapäivälehtien klikkausjutuissa pikaohjeista näyttävään vartaloon ja sen kiinteytymiseen.

Ja hyvä asiahan se on, jos osaa ottaa kuntoilun oikealla tavalla, oman jaksamisensa mukaan.

On hyvä kuitenkin muistaa, että vähempikin riittää.

Olisiko välillä hyvä puhua myös ajattelun kehittämisestä ja sen harjoittelusta. Ei ajattelukaan kehity itsestään.

Ihminen voi kärsiä niin monella tavalla. Myötätunto on yksi hienoimpia ja inhimillisimpiä ominaisuuksia.

Hyvä kunto on upea asia. Mutta kaikki eivät pysty lähtemään salille, juoksemaan tai vaeltamaan metsään.

On hyvä armahtaa silloin itsensä ja tehdä juuri sen verran, kuin sillä hetkellä jaksaa.

Toisinaan parasta kuntoilua on ottaa hyvä kirja käteen, kiehauttaa kuppi kuumaa kahvia ja harjoitella ajattelua.

Sitten kun jaksaa niin kannattaa lähteä ulos ja tehdä vaikka pienikin lenkki.





Eräs lukija kertoi, että hänen lähellään on muistisairautta ja mietti sitä, miten paljon asioita olisi hyvä muistella, kun se on vielä mahdollista.

Olen kuullut samanlaisia tarinoita ennenkin. Moni vanhempi ihminen on harmitellut, ettei aikoinaan jaksanut, ehtinyt tai ollut kiinnostunut omien vanhempiensa muistoista.

Nyt niitä olisi mukava muistella ja kertoa, mutta se aika on ohi.

Olen usein kuunnellut erään vanhuksen tarinoita ajasta, jota ei enää ole. Juttuja tiestä, jonka paikalla on talo, tai lähteestä, joka peitettiin kadun reunaan.

Kertomuksissa on ollut persoonia, jollaisia ei enää näe tai kohtaa tässä ajassa.




Nyt on toisenlainen aika, monella tavoin armoton aika. Vain ne jotka pärjäävät, saavat tänään luvan valittaa palkkojaan ja jyrätä heikommat.

Suomessa on tänään paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitä on olla köyhä. Työttömät on taitavasti kriminalisoitu ja menestymisestä tehty sepänpaja, jossa pärjääjä takoo mitä haluaa elämältään.

Uskon kuitenkin, että tulee vielä toinen aika. Tämän ajan outo kuva särkyy ja uusi, ymmärtävämpi piirtyy esiin.

On tultava, sillä jos on nähnyt tämän elämän loppupäähän, tietää että jokainen vuorollaan putkahtaa kerran sinne.

Ne, jotka elävät vanhoiksi ja sairastuvat muistisairauteen joutuvat sen kokemaan. Läheisille ja omaishoitajille siitä tulee raskas matka rakkaan rinnalla.




Luin eilen iltapäivälehden jutun, jolla pyrittiin provosoimaan palkkakateutta. Siitä syntyikin purnausketju, jossa hyvätuloisetkin valittivat palkkojaan.

Omaishoitajien palkoista pitäisi mielestäni puhua tänä päivänä ja saada heille kunnon palkka.

Sairaanhoitajien palkat nousivat purnauskeskustelussa esille ja kyllä hoitajille vaativan työn mukainen palkka kuuluukin.

Mutta kyllä kuuluisi omaishoitajillekin kunnon palkka. He tekevät myös rankkaa hoitotyötä, monet ilman lomia tai puhumattakaan jostain etelänmatkoista.

Kuka heidän puolestaan puhuisi. Tuossa eilisessä iltapäivälehden palkanpurnausketjussa en ainakaan huomannut kenenkään vaativan omaishoitajille palkkaa lisää.




Mielenkiintoista on seurata näitä lama- ja nousukausien keskusteluja.

Köyhät nousevat tapetille aina kun leikkauksia pitää tehdä.

Noudukauden alkaessa valtaavat uutiset rikkaat ja hyvätuloiset vaatimalla palkankorotuksia ja muuta hyvää.

Köyhät unohdetaan odottamaan uutta lamaa.

Onnellinen se, joka tyytyy vähempään, ja oppii nauttimaan elämästä jossa vähempikin riittää. 




Omaishoitajia ajatellessani tulivat mieleeni omakohtaiset muistot kahdesta sen vaativan rakkauden työn tehneestä ihmisestä.

Silloin minullakin oli kaksi läheistä muistisairasta vanhusta, jotka hiljaa lipuivat pois tästä elämästä.

Tai oikeastaan muistot lipuivat heidän ajatusvirrassaan yhä etäämmäs nykyhetkestä. Molemmilla puolisot hoitivat heitä loppuun asti.

Toisinaan tuli niitä kirkkaita hetkiä ja äitini kanssa muistelimme silloin hänen lapsuuttaan tai nuoruuttaan, useimmiten puhelimessa koska välimatka oli pitkä.

Monta tarinaa sain sieltä kuulla, ennen kuin unohduksen lumi satoi lopullisesti muistojen päälle.

Nyt saan vielä kuljettaa niitä muistoja mukanani ja arvostaa kerrotun merkitystä.

On hieno asia, että muistot jaetaan ja niistä puhutaan, sillä kerran ne katoavat unohduksen lumien alle.




Jokainen me omalla kohdallamme täällä elämässä taivallamme. Elämä ei odota, eikä toista koskaan itseään, vaikka päivien samankaltaisuus joskus hämääkin niin luulemaan.

Jokainen hetki on uusi ja ainutlaatuinen, kokematon ja näkemätön. Elämä yllättää aina ja antaa uusia haasteita.

Minun kohdallani muutos tuli sairastuessani muutama vuosi sitten dystonia-nimiseen lihasjännitesairauteen, joka vääntää niskalihaksien kautta päätäni sivuun.

Tämä matka dystoniassa alkoi vähän yli neljä vuotta sitten virallisella diagnoosilla, mutta oireet mukaan lukien on matkaa taittunut jo reilut pari vuotta enemmän.

Sain alkuun paljon apua netistä löytämistäni dystoniaa sairastavien kokemuksista. Minua auttoi lukea, että tämänkin sairauden kanssa kyllä pärjää.

Erityisesti yksi vaikea hetki on jäänyt mieleeni.




Olin silloin juuri saanut diagnoosin ja dystonia väänsi voimakkaasti päätäni. Makuulla ollessa se aiheutti myös pään liikettä ja unettomuutta, oli vaikea olla.

Luin silloin jonkun dystoniaa sairastavan kokemuksia keskustelupalstalta. Hän kertoi siinä, että dystonia on sairaus, jonka kanssa pärjää, kun ymmärtää vaikeina päivinä, että paremmatkin vielä tulevat.

Ja niin on käynyt aina. Joka kerta, kun on ollut vaikeaa, olen muistanut tuon tuntemattoman potilaan kertomuksen ja jaksanut odottaa parempia päiviä.

Silloin päätin myös, että kerron oman tarinani avoimesti. Halusin jatkaa viestiä ja kantaa soihtua oman osuuteni.

Toivon, että antaisin avoimuudellani samankaltaista apua, jota olen itsekin saanut kokea.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti