tiistai 10. lokakuuta 2017

PIIKKILANKA SYDÄMESSÄ




Lintutornille nousee poimuileva polku. Kallion päälle pystytetty torni on kietoutunut usvaan. On aamuvarhainen ja tulen juuri suurelta suolta. Aamun herääminen on ollut niin kaunis, että haluan vielä hetken elää siinä. Astun portaiden ensimmäiselle askelmalle ja kurkistan ylöspäin, en näe kuin ensimmäisen porrasrivin. Ylhäällä on hiljaista. Jostain leijailee viereeni koivunlehtiä ja havunneulasia.

Nousen portaita askel kerrallaan. Huomaan uupumuksen, kun tulen toiselle tasanteelle ja puoliväliin. Pysähdyn siihen katsomaan. Usvan raja kulkee mäntyjen kylkien mukana kuin niitä hyväillen. Silloin kuulen sen. Jalan liike tornin huipulla aiheuttaa äänen. Hiekkaa tipahtelee eteeni. Laitan käden suojaksi kameran objektiiville. Nyt tiedän, että joku on myös liikkeellä aamuvarhain. Jatkan matkaa ylöspäin hitaasti. Suo on vienyt voimani. Varsinkin avosuolla tarpominen uuvuttaa nopeasti, jos kunto ei ole riittävän hyvä.

Tulen viimeisen portaikon alalaudoille ja näen hahmon. Hän on hieman kumarassa, nojaa kaiteeseen ja katselee laajalle suolle. Olen kuullut joutsenten laulua suolla kulkiessani ja ajattelen hänen katsovan niitä tai muuttomatkalleen suolle kerääntyviä kurkia. Olen lähes portaiden yläpäässä, kun näen hänen sivuprofiilinsa ja mieleeni tulee jotain tuttua. Hän ei huomaa, tai ole huomaavinaan minua. Keskittynyt ilme kasvoillaan hän tähyilee usvaiseen hämärään. Outoa on, ettei näkyvyyttä ylhäällä ole kuin muutama metri. Vajaan viiden metrin päässä olevan männyn kylki vielä erottuu. Koko laaja suo on sumuisen usvan peitossa.




Näen jonkin esineen lepäävän kaiteeseen nojaavan vierellä. Se on vähän soikea, kuin jokin verkkokassi, joka on siihen asetettu. Pelkään katsojan tiputtavan sen huomaamattaan kyynärpäällään ja lähestyn askelen. Samalla näen aseen piipun ja kaiteeseen nojaava katsoo minua. Tunnistan heti lapsuuden ystäväni. Tervehdin häntä ja osoitan kaiteen päällä olevaa esinettä. Hän liikahtaa minuun päin ja näen kyynärpään osuvan esineeseen, joka lennähtää reunalta. Minä syöksyn sitä kohti ja saan sen ilmasta kiinni. Piikit painuvat käsieni ihon läpi, huudan tuskasta samalla kun laukaus kajahtaa. Ääni katoaa usvaan eikä kaiu metsän hämärässä. Hirvittävä kipu säteilee käsistäni ja tuntuu kulkevan läpi kehoni.

Herään tuohon kipuun. Katselen käsiäni, mutta en näe mitään. On niin pimeää, että se painaa kasvoja kuin vaate. Käteni valuvat verta, mutta en tunne sitä, elän vielä unessa ja liu`un sieltä hiljaa todellisuuteen. Näen yhä ne uneni kasvot lapsuudesta, näen sykkyräisen esineen käsissäni. Viimeinen muisto unestani on, että irrotan otteeni piikkilangasta kierrettystä pallomaisesta soikiosta kivun vuoksi. Hiljaa se leijui kohti maata ja osui kallioon pompahtaen äänettömästi usvaan. Suolta kuului kurkien huutoa, sitä ääntä en unohda, enkä läpäisemätöntä usvaseinää. Oli outoa katsoa sitä seinämää ja ajatella, että siitä samalta paikalta avautui kymmenien kilometrien suo- ja metsämaisema.




Mietin ystävällisiä kasvoja, jotka usvaisessa tornissa näin ja kuulin lämpimän äänen menneisyydestä, lapsuuden ystäväni äänen. Muistin hänet selvästi. Mielestäni hän oli luokkamme mukavin poika. Hän ei koskaan kiusannut ketään ja kaikki pitivät hänestä. Meillä oli silloin opettajana mies, joka myöhemmin siirtyi taiteilijaksi ja oli aika tunnettukin töistään. Hän oli hieman etäinen ja viileä, eli ehkä siellä omassa luovassa maailmassaan ja valmistautui kohti ominta kutsumustaan. Opettajalla oli tapana pyytää aina talvisin, ennen koulupäivän päättymistä jotain oppilasta puhdistamaan hänen autonsa ikkunat lumesta. Oli hienoa saada sellainen tehtävä opettajalta, joten jokainen oli vapaaehtoinen. Eräs toinen luokkatoverini sai työn ja luvan valita kaverin avukseen.

Olin varma, että hän valitsee minut, koska olimme saman kerrostalon lapsia ja leikimme paljon yhdessä. Hän kuitenkin valitsi tornissa näkemäni pojan. Muistan, että juttu harmitti minua, en varmaan sitä muuten muistaisikaan. Hän oli niin mukava kaveri, että valinta tuntuu nyt helpolta ymmärtää. Olin silloin kymmenvuotias ja neljännellä luokalla koulussa. Edessä olivat suuret muutokset, hakeminen oppikouluun ja muutto täysin uuteen ympäristöön. Lapsuus oli jo muuttumassa varhaisnuoruudeksi, vaikka emme sitä tietenkään ajatelleet. Ystäväni elämä olisi myös pian päättymässä, siinä asiassa oli onnellinen elämän usva edessämme.




Viimeisen kerran näin ystäväni pari kolme vuotta myöhemmin. Olin silloin ensimmäisiä kertoja jossain tansseissa. Olimme muuttaneet ja kävimme eri kouluja. Lapsuuden ystävyyden yhteys oli kuitenkin vielä olemassa. Juttelimme jotain ja siihen tuli paikalle nätti tyttö. Hän pysähtyi eteemme, katseli meitä hetken, osoitti ystävääni sormellaan ja pyysi tanssimaan. Minä olin hetken aikaa kokenut lähes ruumiista irtaantumisen ja oudon pyörteen vatsassani, tytön huomio ja valinnan hetki oli niin huimaava.

He kävelivät tanssisalin laitamille, tyttö heitti laukun jalkoihinsa ja rokki alkoi soimaan. Myöhemmin näin ystäväni tanssisalin kaiteeseen nojaamassa ja katselemassa rinteen yli avautuvaa näkymää kauas järvelle. Hänen vierellään, kaiteella oli verkkokassi tai oikeastaan verkkomaisesta kankaasta tehty reppu. Kysyin mihin hänen tanssikaverinsa oli mennyt. Ystäväni viittasi taaksepäin ja näytti reppua, jota oli jäänyt pitelemään tyttöä odottaessaan. Tuon kerran jälkeen en ystävääni enää nähnyt.

Vuosien kuluttua kuulin, että hän oli nuorukaisena ampunut itsensä. Jotain oli mennyt niin sykkyrään hänen elämässään, ettei hän saanut sitä vaikeuksien piikkilangasta kerittyä sidettä enää auki. Aina joskus muistelen tuota ystävääni, joka oli valittu ja pidetty. Suosittua kaveria, jolle tapahtui sellaista, mikä oli liian vaikea avata. Jäi vain miksi kysymys, johon elämän usvainen suo ei vastannut. Laukauksen ääni pysähtyi usvamuuriin, jonka takaa kuului muuttomatkalle suuntaavien kurkien huuto.




Tuon lapsuuden ystäväni muisto on ensimmäinen kokenukseni ihmisestä, joka ei jaksanut elää. Jotain hänen elämässään meni niin solmuun, että siitä kasvoi tuo piikkilankainen sykkyrä. Olen vuosien aikana kohdannut muutamia ystäviä tai tuttuja, jotka ovat päätyneet samaan ratkaisuun. Joitakin olen nähnyt viimeisenä päivänä ja keskustellut heidän kanssaan. Mistään en huomannut elämän päättymisen oman käden kautta olevan niin lähellä. Ja miksi olisinkaan nähnyt. Ehkä kipu ja suru on jo niin kietoutunut piikkilangan tavoin sydämen ympärille, ettei sitä voi enää avata. Toivoisin, että voisi. Ehkä siitä halusta auttaa tuli se kipu unessa ja verta vuotavat kädet.

Elämäni oma piikkilanka on usein lähtenyt kiertymään sydämen ympärille, mutta jotenkin se on aina auennut. En usko, että olisin yhtään parempi, kuin he, joilla se kietoutui liian syvälle. Ensimmäiset omat piikkilankani sain auki runoja kirjoittamalla. Myöhemmin olen onnistunut ne selvittelemään itkemällä, puhumalla ja kirjoittamalla.

Usko Jumalaan ja Jeesukseen henkilökohtaisena pelastajana on myös ollut kantava voima. Uskon, että tämä elämä on vain välivaihe ja olemme matkalla parempaan. Sain myös eräänä päivänä tulla itse valituksi. Maailman ihanin ja rakkain tyttö valitsi minut. Hän on auttanut purkamaan niitä piikkilankoja joita elämä kietoo sydämeen.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti