keskiviikko 4. lokakuuta 2017

EKSYMISEN TAITO


Eksymisen tunne on aina samanlainen, ainakin minulla. Avain eksymiseen on lahja valita parkkihallissa väärä kerros ja löytää sitten itsensä jonkun kerroksen huoltokujalta. Tai unohtaa katsoa mistä kerroksesta ja kulmauksen takaa tuli kiireellä ulos aamulla. Klassikko tietysti on se, ettei katso mihin autonsa jätti yli kahden tuhannen kulkuneuvon halleissa.

Eksyä voi missä tahansa, jos on riittävän lahjakas. En väitä olevani tässäkään asiassa alan terävintä kärkeä. Eksyminen oli huomattavasti helpompaa ennen navigaattoreiden aikaa. Silloin tarvitsi vain kysyä ajo-ohjeet kylän raitilla kulkevalta. Tavallisesti sai sellaiset ohjeet, että päätyi syrjäiselle huoltoasemalle kartan ostoon. Onneksi elettiin aikaa ennen kylmäasemia.

Tunsin kuitenkin lievää lahjakkuuden hivelyä eksyessäni eilen Tapiolan kaduille ja kauppakujille. Olin jättänyt autoni parkkihalliin ja katsonut paikan mihin se jäi. En epäillyt kykyjäni kulkea väärään hissiaulaan, joka vie oudolle kujanteelle. Ajattelin, että pelaan hissirulettia ja ohi meni. Kujanne oli uppo-outo ja aikaa aina liian vähän.



Kiire on eksymisen paras kaveri, hätä sen kaksonen ja itsevarmuus takaaja. En ollut kuitenkaan itsevarma, kun katselin hämärässä aamussa harmaalle kujanteelle. Vettä paiskoi vinottain ja tuuli repi takin huppua. Sateenvarjo oli onneksi mukana ja sen suojissa avasin kännykän. Onneksi on karttasovellus, joka ohjaisi täältä viimasta ja kylmästä Markkinointi-instituutin lämpöiseen aulaan. Siellä odottaisi kahviautomaatti, josta saisi erinomaista capuccinoa tai ehkä tänä aamuna vahva kahvi riittäisi.

Karttasovellus ei löytänyt edes olinpaikkaani ja huomasin, ettei DNA:n verkkoa ollut kuvakkeessa. Synkeä myrskyaamu ja jylhät betoniseinät veivät verkon. Niinpä lähdin erämiehen vaistolla valitsemaani suuntaan. Tulin aukiolle, joka oli varmaankin monelle tuttu, sillä aamunraikkaita kulkijoita vilahteli ohitseni vauhdilla. Katsoin kännykkää ja ilokseni oli verkkokin löytynyt. Avasin kartan samalla kun tuuli kiskaisi sateenvarjoni väärinpäin. Älypuhelin oli hetkessä kastunut eikä toiminut sormella.

Kasvot vettä valuen kävelin vastatuulessa sisäänkäynnin lipan alle ja kuivasin kännykän. Oli jo vähän kiire, sillä tunti alkaisi pian ja päivän aihe on mielenkiintoinen. Sain reitin kartalle ja otin ääniohjauksen, joka neuvoi minua kääntymään lounasta kohti. Mietin, että navigaattori pitää suunnistustaitojani aika hyvinä. Lähdin kävelemään ja näin sentään ruudulta kulkevani oikeaan suuntaan.



Kaikki vaikutti hyvältä, kunnes tulin katutyömaan eteen, jonka läpi ei päässyt. On mentävä toista reittiä ja katsoin kännykkää. ”Ei verkkoa”, ilmoitti puhelin. Kävelin takaisinpäin ja näin sateen läpi tulevan miehen, jonka askel on niin määrätietoinen, että uskoin hänen tuntevan alueen hyvin. Kysyn Revontulentietä ja mies totesi, että nyt täytyy vähän miettiä. Hän käveli edelläni katoksen alle ja näytti kännykältään reitin. ”Ei se ihan lähellä ole, mutta mene tuohon suuntaan”, hän huitaisi ja katosi sateeseen.

Revontulia ei vesiviimassa näkynyt, eikä sateenvarjoa uskaltanut avata myräkässä. Pidin sitä kännykän päällä ja yritin märältä näytöltä katsoa reittiä. Tulin bussiaukiolle ja mietin, että tilanne on aika toivoton tällä ilmalla. Näin kauempana bussia odottavan ryhmän katoksen suojissa. Kaikki näyttivät katsovan minun hortoiluani. Lähdin siitä näyttämöltä pois ja kuljin kohti suurta liikerakennusta. Samalla näin mainoskyltin seinällä ja tiesin tarkalleen missä olen.

Eksymisen anatomia on pienestä kiinni. Yksi väärä valinta vie harhaan ja saa jo pienen paniikin, jos on kiire. Toinen tekijä on olosuhteet, jotka muuttavat ympäristön, kastelevat ja kylmettävät. Epätoivo tulee yllättävän nopeasti. Siinä vaiheessa tekee hätiköityjä ratkaisuja ja eksyy yhä enemmän. Mietin niitä ihmisiä, jotka äskettäin eksyivät Lapissa ja luultavasti kumpikin menehtyivät. Mies on löydetty, mutta vaimoa ei vielä.

Järkyttävää on, että matkaa pariskunnan asuntoautolle olisi ollut vain viitisen kilometriä. Kemihaaraan asuntoautonsa jättänyt pariskunta oli vaeltaessaan tavannut jonkun kulkijan, joka oli neuvonut heille tien autolle. Hän oli ollut varma, ettei siltä reitiltä voisi eksyä. Eksymiseen tarvitaan kuitenkin vain yksi väärä valinta, yksi polku, joka kokeillaan ja mennään sitä liian kauas. Jos siihen tulevat vielä olosuhteet, kylmyys, maisemia muuttava hämärä ja väsymys, niin eksyä voi monikin.



Minä ehdin Markkinonti-instituuttiin vähän ennen tunnin alkua. Moni muukin tuli myöhässä ja joku toinenkin kertoi harhailleensa Tapiolan kujilla. Päivän aihe ”Journalistiset tekstit”, oli innostava. Vielä kun opettajana toimi Tiina Torppa, niin aiheesta saatiin paljon irti. Tehtävänä ennen ruokailua oli haastattelu koko luokan edessä. En halunnut ilmoittautua vapaahtoiseksi haastattelijaksi, koska olen tehnyt sitä paljon muutenkin. Haastateltavaksi lähdin kuitenkin mielelläni. Vaihteeksi on mukava olla siinä roolissa.

Yksi opiskelijoista toimi haastattelijana, kaksi meistä vastaili ja luokka teki arviota tilanteesta. Haastattelija otti tilanteen hyvin haltuun ja teki luontevia kysymyksiä, joihin oli helppo vastata. Kerroin siinä haaveilleeni jo lapsena kirjoittamisesta. Puhuin myös sairastamastani dystoniasta, joka vääntää päätäni vasemmalle. Sanoin, että valitsen aina kun se on mahdollista, istumapaikkani, niin että pää kääntyy luontevasti vasemmalle. Tiina Torppa totesi minun joskus maininneen dystoniasta, mutta kertoi, ettei hän sitä ollut tunneilla huomannut.

Lopuksi haastattelija pyysi kertomaan, miksi tällaiseen työhön pitäisi ryhtyä. Vastasin, että jutut joita teen, ovat usein tarinoita ihmisistä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan vaikean sairauden, kuten Parkinsonin taudin tai dystonian. Olen kiinnostunut ihmisestä ja ihmiselämästä, ihmisen kyvystä selvitä vaikeistakin elämäntilanteista. Mielestäni se on riittävä syy tavata, haastatella ja kirjoittaa aina yhtä ainutkertainen tarina ihmisestä.

Jos löytää sanoilla elämän kipukohdan, tai ihminen itse haluaa kertoa siitä. Kertoa sen oman tapansa pärjätä, kuinka hän on vaikeasta tilanteesta selvinnyt. Silloin voi olla varma siitä, että jotain lukijaakin se koskettaa. Tietää tarinan olevan vertaistukea, joka auttaa jaksamaan. Avoimuus saa aina jostain vastauksen, sydän vastaa sydämelle. Näin me menemme toinen toistamme tukien eteenpäin.



”Sokea rampaa taluttaa”, sanoo vanha vertaus. Jokainen me olemme jossain asiassa tai tilanteessa sitä. Silloin sokea tukee, rampa ohjaa ja käsi kädessä kulkien edetään. Kosketus on joskus se kaikkein merkittävin vertaistuki. Hyväksyvä halaus, kädenpuristus tai vain hipaisu. Inhimillinen lämpö siirtyy sanattakin.

Unelmat usein toteutuvat, mutta toisinaan ne muuttuvat elämän matkalla. Usein sitä miettii, mistä on joskus unelmoinut ja huomaa, että moni asia on sittenkin toteutunut omalla tavallaan. Jälkeenpäin, joskus vuosien tai vuosikymmenienkin jälkeen on saavuttanut unelmansa, tai löytänyt sen uudella tavalla, kypsynyt ymmärtämään eri tavalla.

Unelmilla on taipumus toteutua, joskus se vain ottaa oman aikansa. Stephen Hawking unelmoi nuorena avaruuslentäjän urasta. Niin kuin tiedämme, hän sairastui ALS-tautiin. Kerran sitten hän katseli tähtitaivasta ja kertoo muistelmissaan, että oivalsi silloin, että avaruudessa voi lentää myös ajatuksissaan.

Tosin hän voi päästä vielä avaruuteen oikeastikin. Sillä avaruusturismia suunnitteleva miljonääri on pyytänyt häntä mukaan avaruuslennolle. Hawking oli suostunut pyyntöön välittömästi, joten jää nähtäväksi toteutuuko unelma myös fyysisesti. Koska ei tiedä miten ja milloin unelmat toteutuvat, niin kannattaa olla valmiina.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti