tiistai 31. lokakuuta 2017

VÄHEMPIKIN RIITTÄÄ




Meissä jokaisessa on, tai ainakin joskus on ollut elämän eheä kuva. Eheys, joka evääksi jokaisen matkalle annetaan.

Tuo kuva särkyy jossain vaiheessa tai vääristyy jokaisella. Mikä elämän myrsky sen kuvan särkee, muuttaa tai vääristää?

Luonto on sellainen säätäjä ja virittäjä, että elämän häiriöaallot tyyntyvät siellä ja aito kuva peilautuu.

Kuva, joka on sellainen, kuin se kerran oli, tai mikä siitä piti tulla.

Uskon niin, että eheyden voi aina löytää uudelleen. Luonto ei koskaan unohda sitä ehyttä kuvaa.

Vaeltaessaan metsässä, poluilla tai pitkospuilla, tulee ennenpitkää aina uudelleen sen kuvan ääreen.

Silloin ymmärtää, että kaikki kauneus ja eheys on yhä siellä, missä sitä ei voi kukaan tai mikään rikkoa.

Onko ihminen itse siihen kuvaan tyytyväinen, siihen voi vastata mielessään.

Uskon, että kuva, kun sitä katsoo, voi olla ehyt, vaikka sen joskus pienikin tuulenvire vääristää.




Ihmisen muisti on lopulta lyhyt ja katoava kaikessa koetun tallentamisessa.

Jotain aina jää mielen poimuihin, usein sellaista, joka poikkesi arjen rutiineista.

Ellei koettua kerro, se pian häviää sinne taustalle ja nousee toisinaan esiin, kuin juurakko järven pohjasta.

Enää siinä ei ole alkuperäistä elämää, ei koetun makua, karvasta tai kitkerää, maistuvaa ja nälän nostavaa.

Koetun nälkää, tai elämänhalun nostavaa. Jotain, mikä vie vielä kokemaan ja näkemään. Elämisen ja kokemisen nälkä.




Jotain aina jääkin unohduksen lumiin. Usein ne muistot ovat kuin kohoumia elämän maastossa, muodottomia möykkyjä.

Voi vain aavistaa, mitä valkoinen lumiharso alleen peittää.

Toisia muistoja odottaa uusi muoto. Niissä muistoissa on vielä elämä, joka lepää. Odottaa kevätauringon lämpöä.

Lämpöä, joka sulattaa unohduksen lumen ja kasvattaa silmun.

Vaikka menneiden ylle sataa unohduksen lumi, niin kokenut tietää, että siellä alla on jotain. Uusi unelma odottaa jo esiin tuloaan.

Siinä on se unelmoinnin lahja, joka ihmiselle on annettu.




Minua aina koskettaa ihmisen tarina, koskaan en niitä väsy kuuntelemaan. Toisinaan saan luvan kertoa kuulemani sen kokeneelta ja luvan jakaa tarinan vertaistukena.

Joskus tarina jää sydämeeni ja elää siellä. Kaikkea ei voi kertoa, on tarinoita, joiden on annettava vaipua unohduksen lumen alle.

Ehkä ne jonain päivänä nousevat sieltä silmuina, uusina versoina ja lehtevän vihreinä. Minä uskon, ettei yksikään tarina katoa lopullisesti.



On todella vaikea käsittää, miltä toisesta ihmisestä oikeasti tuntuu, eikä sitä oikeastaan voi vaatiakaan.

Empatia on ominaisuus, joka toisilla on voimakkaampi ja joillakin heikompi. Sairas on se, jolta tuo kyky kokonaan puuttuu.

Eräs paljon ihmisten kokemia kuullut ja niihin kyllästynyt, sanoi tulleensa niin kyyniseksi, ettei häneen enää mikään oikein satu.

Tuo ihminen tulee usein mieleeni kuullessani elämäntarinoita ja kokemuksia. Minun käy sääliksi niin kyynistä ihmistä, hän on menettänyt erään elämän arvokkaimmista lahjoista.

Siinä vaiheessa, kun lähimmäisen kokema kärsimys ei enää satu.

Silloin, kun sydän ei enää vastaa sydämelle ja uteliaisuus on ainoa asia joka saa kuuntelemaan.

Silloin on mennyt pelottavan pitkälle ja voi muuttua ehjäksi vain särkymällä uudelleen.




Myötäelämisen kyky on ajattelun kaksonen, joka voi asettua myös lähimmäisen kokemaan.

On kokenut vastaavan tilanteen erilaisen sairauden, vaikka dystonian oireiden kautta. Silloin tietää, miten rankkaa on jo epävarmuus ennen diagnoosia.

Kokemuksen kautta tuntee myötätuntoa, jota jokainen kärsivä tarvitsee, vaikka kaikki eivät sitä pysty enää myöntämään.

Empaattinen ihminen osaa asettua toisen asemaan, tietää sen hädän ja pelon.

Usein ihminen ymmärtää vasta kokemansa kautta lähimmäistään, siksi on niin paljon ihmisiä, jotka eivät uskalla avautua kokemastaan.

Vähättely johtuu usein koetun puuttumisesta, ajattelun rajallisuudesta ja suuntautumisesta vain omiin kiinnostuksen kohteisiin.




Paljon puhutaan, varsinkin iltapäivälehtien klikkausjutuissa pikaohjeista näyttävään vartaloon ja sen kiinteytymiseen.

Ja hyvä asiahan se on, jos osaa ottaa kuntoilun oikealla tavalla, oman jaksamisensa mukaan.

On hyvä kuitenkin muistaa, että vähempikin riittää.

Olisiko välillä hyvä puhua myös ajattelun kehittämisestä ja sen harjoittelusta. Ei ajattelukaan kehity itsestään.

Ihminen voi kärsiä niin monella tavalla. Myötätunto on yksi hienoimpia ja inhimillisimpiä ominaisuuksia.

Hyvä kunto on upea asia. Mutta kaikki eivät pysty lähtemään salille, juoksemaan tai vaeltamaan metsään.

On hyvä armahtaa silloin itsensä ja tehdä juuri sen verran, kuin sillä hetkellä jaksaa.

Toisinaan parasta kuntoilua on ottaa hyvä kirja käteen, kiehauttaa kuppi kuumaa kahvia ja harjoitella ajattelua.

Sitten kun jaksaa niin kannattaa lähteä ulos ja tehdä vaikka pienikin lenkki.





Eräs lukija kertoi, että hänen lähellään on muistisairautta ja mietti sitä, miten paljon asioita olisi hyvä muistella, kun se on vielä mahdollista.

Olen kuullut samanlaisia tarinoita ennenkin. Moni vanhempi ihminen on harmitellut, ettei aikoinaan jaksanut, ehtinyt tai ollut kiinnostunut omien vanhempiensa muistoista.

Nyt niitä olisi mukava muistella ja kertoa, mutta se aika on ohi.

Olen usein kuunnellut erään vanhuksen tarinoita ajasta, jota ei enää ole. Juttuja tiestä, jonka paikalla on talo, tai lähteestä, joka peitettiin kadun reunaan.

Kertomuksissa on ollut persoonia, jollaisia ei enää näe tai kohtaa tässä ajassa.




Nyt on toisenlainen aika, monella tavoin armoton aika. Vain ne jotka pärjäävät, saavat tänään luvan valittaa palkkojaan ja jyrätä heikommat.

Suomessa on tänään paljon ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitä on olla köyhä. Työttömät on taitavasti kriminalisoitu ja menestymisestä tehty sepänpaja, jossa pärjääjä takoo mitä haluaa elämältään.

Uskon kuitenkin, että tulee vielä toinen aika. Tämän ajan outo kuva särkyy ja uusi, ymmärtävämpi piirtyy esiin.

On tultava, sillä jos on nähnyt tämän elämän loppupäähän, tietää että jokainen vuorollaan putkahtaa kerran sinne.

Ne, jotka elävät vanhoiksi ja sairastuvat muistisairauteen joutuvat sen kokemaan. Läheisille ja omaishoitajille siitä tulee raskas matka rakkaan rinnalla.




Luin eilen iltapäivälehden jutun, jolla pyrittiin provosoimaan palkkakateutta. Siitä syntyikin purnausketju, jossa hyvätuloisetkin valittivat palkkojaan.

Omaishoitajien palkoista pitäisi mielestäni puhua tänä päivänä ja saada heille kunnon palkka.

Sairaanhoitajien palkat nousivat purnauskeskustelussa esille ja kyllä hoitajille vaativan työn mukainen palkka kuuluukin.

Mutta kyllä kuuluisi omaishoitajillekin kunnon palkka. He tekevät myös rankkaa hoitotyötä, monet ilman lomia tai puhumattakaan jostain etelänmatkoista.

Kuka heidän puolestaan puhuisi. Tuossa eilisessä iltapäivälehden palkanpurnausketjussa en ainakaan huomannut kenenkään vaativan omaishoitajille palkkaa lisää.




Mielenkiintoista on seurata näitä lama- ja nousukausien keskusteluja.

Köyhät nousevat tapetille aina kun leikkauksia pitää tehdä.

Noudukauden alkaessa valtaavat uutiset rikkaat ja hyvätuloiset vaatimalla palkankorotuksia ja muuta hyvää.

Köyhät unohdetaan odottamaan uutta lamaa.

Onnellinen se, joka tyytyy vähempään, ja oppii nauttimaan elämästä jossa vähempikin riittää. 




Omaishoitajia ajatellessani tulivat mieleeni omakohtaiset muistot kahdesta sen vaativan rakkauden työn tehneestä ihmisestä.

Silloin minullakin oli kaksi läheistä muistisairasta vanhusta, jotka hiljaa lipuivat pois tästä elämästä.

Tai oikeastaan muistot lipuivat heidän ajatusvirrassaan yhä etäämmäs nykyhetkestä. Molemmilla puolisot hoitivat heitä loppuun asti.

Toisinaan tuli niitä kirkkaita hetkiä ja äitini kanssa muistelimme silloin hänen lapsuuttaan tai nuoruuttaan, useimmiten puhelimessa koska välimatka oli pitkä.

Monta tarinaa sain sieltä kuulla, ennen kuin unohduksen lumi satoi lopullisesti muistojen päälle.

Nyt saan vielä kuljettaa niitä muistoja mukanani ja arvostaa kerrotun merkitystä.

On hieno asia, että muistot jaetaan ja niistä puhutaan, sillä kerran ne katoavat unohduksen lumien alle.




Jokainen me omalla kohdallamme täällä elämässä taivallamme. Elämä ei odota, eikä toista koskaan itseään, vaikka päivien samankaltaisuus joskus hämääkin niin luulemaan.

Jokainen hetki on uusi ja ainutlaatuinen, kokematon ja näkemätön. Elämä yllättää aina ja antaa uusia haasteita.

Minun kohdallani muutos tuli sairastuessani muutama vuosi sitten dystonia-nimiseen lihasjännitesairauteen, joka vääntää niskalihaksien kautta päätäni sivuun.

Tämä matka dystoniassa alkoi vähän yli neljä vuotta sitten virallisella diagnoosilla, mutta oireet mukaan lukien on matkaa taittunut jo reilut pari vuotta enemmän.

Sain alkuun paljon apua netistä löytämistäni dystoniaa sairastavien kokemuksista. Minua auttoi lukea, että tämänkin sairauden kanssa kyllä pärjää.

Erityisesti yksi vaikea hetki on jäänyt mieleeni.




Olin silloin juuri saanut diagnoosin ja dystonia väänsi voimakkaasti päätäni. Makuulla ollessa se aiheutti myös pään liikettä ja unettomuutta, oli vaikea olla.

Luin silloin jonkun dystoniaa sairastavan kokemuksia keskustelupalstalta. Hän kertoi siinä, että dystonia on sairaus, jonka kanssa pärjää, kun ymmärtää vaikeina päivinä, että paremmatkin vielä tulevat.

Ja niin on käynyt aina. Joka kerta, kun on ollut vaikeaa, olen muistanut tuon tuntemattoman potilaan kertomuksen ja jaksanut odottaa parempia päiviä.

Silloin päätin myös, että kerron oman tarinani avoimesti. Halusin jatkaa viestiä ja kantaa soihtua oman osuuteni.

Toivon, että antaisin avoimuudellani samankaltaista apua, jota olen itsekin saanut kokea.





torstai 26. lokakuuta 2017

UNOHDUKSEN LUMI




Ostin ensimmäisen tietokoneeni veronpalautusrahoilla 90-luvun alkuvuosina. Olin saamassa kaksi ja puolituhatta markkaa ja halusin käyttää sen johonkin, mitä en muuten pystyisi ostamaan.

Elettiin 90-luvun lamavuosia, työtä oli vaikea saada ja rahat tietysti aina tiukilla. Kaupassa käydessä oli oltava tarkkana, että budjetti ei ylittynyt.

Toisinaan minulla oli viidenkympin seteli ja laskin päässäni kärryssä olevien ostosten hinnan. Karkkilan Helsingintiellä oli silloin vielä Alepa, ja kassajonossa laskin hihnalle nostaessani vielä ostosten kokonaissumman.

Yleensä pääsin paria markkaa vaille setelin summaa ja olin tyytyväinen, se tuntui siltä kuin peliä olisi pelannut. Laskutoimitukset huomannut myyjä saattoi sanailla, että ”köyhtyä saa, mutta ei laihtua.”

Niillä viidenkymmenen markan, nykyiseen euroon verrattuna alle kymmenen euron ostoksilla syötiinkin monta päivää.



Sieltä ajoilta minulle on jäänyt tapa hahmottaa kärryyn kerättyjen ostosten kokonaissumma. Sinä lamasyksynä minulla kuitenkin oli ylimääräistä rahaa. Sinä syksynä, kun lama tappoi ihmisiä ihan oikeasti päivittäin, monin eri tavoin.

Omakotitalojen pakkohuutokaupat olivat silloin isoina ilmoituksina lähes jokaisessa paikallislehden numerossa. Ihmisten nimet niissä, kuin ristiinnaulittavilla julkisina. Kerrostaloihin tuli omakotitalonsa pakkohuutokaupoissa myyneitä.

Voi vain kuvitella sitä tuskaa ja hätää, jota koettiin kodeissa. Ihmiset tekivät itsemurhia mentyään takaamaan hyväuskoisina lainoja, jäädessään kahden asunnon loukkuun, velkavankeuteen, halutessaan auttaa ystäviä tai sukulaisia, jotka ostivat kodin perheelleen.

Me asuimme silloin vuokralla ja velkaa oli vain käytetystä autosta. Tosin sekin oli pankkilainaa ja korkojen noustua pilviin, piti laina-aikaa pidentää.




Veronpalautuksen ansiosta minulla oli silti varaa ostaa elämäni ensimmäinen tietokone. Uutta en edes haaveillut, sillä ne maksoivat 10-20 tuhatta markkaa. Kuulin silloin eräältä tutulta, että eräs paikallinen saarnamies oli myymässä tietokonettaan.

Kuuluin samaan helluntaiseurakuntaan kuin saarnaaja, ja olin  sen toiminnassa aktiivisesti vapaaehtoistyöntekijänä. Tein lehtijuttuja avustajana paikallislehteen ja kirjoitin myös seurakunnan tilaisuuksista.

Niinpä soitin saarnaajalle, joka pyysi minua katsomaan tietokonetta. Hänen vaimonsa, joka pääasiassa konetta käytti ja toimi myös seurakunnan sihteerinä, esitteli laitetta minulle.

Kone oli malliltaan 086 eli 286-koneen edeltäjä, sitähän seurasivat 386, 486 ja pentium-koneet, mutta minulla ei silloin vielä tietokoneiden tekniikka ollut millään tavoin tuttua.




Tietokoneessa oli mukana Hercules mustavalkonäyttö ja matriisitulostin. Saarnaajan vaimo esitteli koneen ohjelmistoa, joka käsitti TEKO-tekstinkäsittelyohjelman ja piirto-ohjelman. Jotain muutakin koneelta löytyi, mutta minua kiinnosti lähinnä tuo kirjoitusohjelma.

Saarnaaja kävi hakemassa jostain kuitin, jossa oli koneen alkuperäinen hinta. Muistelen se maksaneen hänelle joskus yli kaksitoistatuhatta markkaa.

Hän oli yrittänyt myydä konetta Keltaisessa Pörssissä, mutta ei ollut saanut yhtään tarjousta. Minä sanoin aikovani kirjoittaa koneella kirjan, joten tekstinkäsittelyohjelma riittäisi hyvin.

Saarnaajan vaimo vilkaisi minua, ja totesi, että jos oikeasti aion alkaa kirjaa kirjoittamaan, niin hän suosittelee virallisen tekstinkäsittelyohjelman ostamista.




Minä kannoin laitteet autoon ja kotona asettelin ne työpöydälle. Vanha Brother-kirjoituskoneeni sai siirtyä komeroon. Minä olin siirtynyt tietokoneaikaan.

Tajusin pian ostaneeni ylihinnalla vanhentunutta tekniikkaa, mutta olin kauppaan tyytyväinen, menihän rahakin mielestäni hyvään tarkoitukseen. Pääasia, että sain kirjoittaa ja muokata tekstiä päätteellä.

Kaupan päälle saarnamies antoi minulle, kerrostalossa asuvalle kaupunkilaiselle jostain saamansa Maanviljelijän ATK-oppaan. Jossain vintin laatikossa se taitaa olla vieläkin lukemista odottamassa.

Hyvin silti saarnamies oivalsi, kylvökonehan siitä tulikin. En vielä arvannut, että kirjoittaisin jonain päivänä itsekin tietokoneoppaan sähköisenä versiona Osborne-tietokoneisiin.




Olin silloin tyytyväinen, että sain aloittaa TEKO-tekstinkäsittelyohjelmalla ensimmäisen kirjani. Kirjoitin kirjan seuraavan kevään aikana ja lähetin sen kustantajalle.

Seuraavana syksynä menin tietokonekurssille Karkkilan Oppimiskeskukseen, jossa opettajana oli Tiina Suomi. Hän oli opiskellut tietokonealalle siinä vaiheessa, kun ohjelmointi tapahtui reikäkorteilla. Koneeseen syötettiin reikäkortti ja tulokset sai seuraavana aamuna.

Hän kertoi olleensa mukana ohjelmoimassa TEKO-tekstinkäsittelyohjelmaa ja kehui sitä hyväksi. Minä olin samaa mieltä, olinhan kirjoittanut sillä ensimmäisen kirjani ja tulostanut sen matriisiprintterillä, joka toimi jonkin mystisen mielialan mukaan.

Paksu nippu paperia oli lähtenyt kustantamoon ja odottelin tuloksia kuukausia.



Ehdin käydä toisenkin ATK-kurssin, ennen kuin kirjani hyväksyttiin julkaistavaksi. Aika Oy:n kustannustoimittaja Vesa Haapala keksi kirjan nimen, joka oli Rankka kesä.

Kirjaan tuli hieno kansi ja jokaisen luvun alkuun litografinen kuva. Taiton, kannen ja kuvituksen teki Virpi Loukamaa. Olin todella onnellinen, kun näin kirjan painoasun. Paikallisen Karkkilan Tienoo-lehden legendaarinen toimittaja Kai Jauhiainen teki kirjan julkaisusta jutun.

Seuraavana päivänä ystävällinen tietokoneopettajamme Tiina Suomi ojensi minulle kukkakimpun. Hän piti pienen puheenkin ja halusi ostaa kirjan nimikirjoituksella. Monet muutkin opiskelukaverit ostivat kirjan ja sain siitä paljon myönteistä palautetta.



Sairastuin niihin aikoihin keuhkokuumeeseen ja kirjalaatikon tullessa postissa oloni oli kaikin puolin epätodellinen. Oli huikeaa selailla omaa kirjaa, vaikka olikin kuumehoureissa. Lapsuuden unelmani oli toteutunut.

Julkaisutilaisuus oli Karkkilassa Nyhkälän koulun juhlasalissa, joka oli täynnä ihmisiä. Kirjasta otettiin kahden tuhannen kappaleen painos, joka myytiin vuodessa parissa loppuun.

En olisi uskonut kun Kemijärven asemaperällä asuin, kävin Särkelän koulua ja luin kirjaston kaikki nuortenkirjat, että eräänä päivänä kirjoittaisin oman kirjan. Haaveilin siitä kyllä lukiessani ja kirjoitin omia tarinoitani.



Kirjoittaminen jatkui, mutta TEKO-tietokoneeni sai jäädä syrjään. Koneessa oli piirto-ohjelma, jolla meidän perheen lapset tekivät piirroksia vielä jonkin aikaa. Jossain vaiheessa lahjoitin koneen sitten eräälle kaverille.

Me ostimme siinä vaiheessa Pentium 75-koneen, jossa oli Windows 95-käyttöjärjestelmä. Tänään kirjoitan enimmäkseen Applen pädillä tai Asuksen kannettavalla. Olipa kone mikä tahansa, ei kirjoittaminen ole mitenkään muuttunut.

Yhä vieläkin on teksti tuotettava omasta päästä. Minun mielestäni kirjoitus on täysin samanlaista, kuin se oli kerran TEKO-tekstinkäsittelyohjelmalla.

Mukavempaa se tosin on pädillä, sillä koneen ääressä istuminen ei oikein onnistu enää. Sairastamani dystonian vuoksi joudun pitämään toisella kädellä päätäni suorassa.



Esikoisteoksena kirjoittamaani Rankka kesä-kirjaa saa yhä antikvaareista. Katsoin juuri kirjaa googlen haulla ja löysin yhden kuudella eurolla.

Tuntuu oikeastaan aika hienolta, että kirjaa myydään yhä. Olen siihen kirjaan kuvannut lapsuuden maisemiani Kemijärven asemaperällä ja Juotasniemen mummolan maisemissa.

Vaikka tarina kirjassa on täysin keksitty, sisältää se useita asioita ja tilanteita, jotka ovat jossain mielessä myös tapahtuneet.



Unohduksen lumi sataa aikanaan jokaisen ylle. Olen jostain syystä heräillyt usein tänä yönä. Ikkunasta hohkaava, yöllä sataneen lumen valo on vaikuttanut uneeni. Heräilin usein ja luulin kellon olevan viisi, koska katuvalot syttyvät silloin.

Unen rajamailla muistelin ensimmäisen tietokoneen ostoani ja esikoiskirjani kirjoittamista. Aamulla katselin keittiön ikkunasta valkoista pihamaata ja ajattelin tuota sanontaa. Unohduksen lumi on armollinen asia.

On hyvä, että kaikki unohtuu kerran. Hienotkin hetket katoavat. Nyt sain vielä muistella hienoa aikaa, lapsuuden unelmani, oman kirjan julkaisua. Jännittävää odottelua kustantamolta ja hetkeä, kun sain kirjan käsiini.

Unohduksen lumet satavat myös toteutuneiden unelmien ylle. Siellä ne silti ovat ja riittää, että sen tietää. Kannattaa unelmoida.



torstai 19. lokakuuta 2017

DYSTONIAN TUULISSA TAIPUNEET




”Vaaleanpunainen elefantti lepatteli ikkunani ohi, kun kirjoitin tätä yrityksen vuosiraporttia. Ajattelin, miten söpö tuo pieni siivekäs norsu on ja kauniin värinen harmaita pilviä vasten.”

Tämän tekstin kirjoitti eräs työpaikkalehden vastaava toimittaja nähdäkseen, lukeeko kukaan tekstiä virallisesta tilannekatsauksesta. Hän kertoi, ettei tähän päivään mennessä kukaan ole tullut ihmettelemään lentävän norsun tarinaa.

Tämä kerran keskusteluissa kuulemani tarina tuli mieleeni, kun heräsin kahtatoista vaille kaksi aamuyöllä. Näin jotain mukavaa unta enkä herännyt ainakaan sen vuoksi. Oloni oli niin virkeä, että luulin kellon olevan enemmänkin. Pimeys on siihen aikaan kuin mustaa samettia. Vain lehdenjakajan auto valaisee verhojen läpi huoneen.




Vasen korvalehteni on kipeä ja huomaan sen painuneen unessa tyynyä vasten, ehkä siihen kipuun heräsin. Mielenkiintoista, miten kaikki kipu on yhteistä kehossa, pienikin. Dystoniani on vaikeutunut taas yli puolen vuoden hyvän jakson jälkeen. Pää vääntyy lähes olkapäätä vasten ja puristaa nielua. Ääni käy välillä kireäksi siitä syystä ja häviää hiljaiseksi.

Nyt on kulunut kuukausi siitä, kun kävin botuliinipiikeillä ja niiden vaikutus pitäisi olla parhaimmillaan. Neurologi pyysi minua ottamaan kuvat kuukauden kuluttua hoidoista ja eilen iltapäivällä ne otettiin. Aika surullisen huvittavaa on katsoa niitä kuvia edestä, sivulta ja takaa. Ne ovat kuin pidätyskuvia dekkarisarjasta.

Ei vääntö sentään pakonomaista ole, sillä pystyn päätäni kyllä pitämään lähes suorassa. Kyse on kuitenkin tahdosta, joka pitää pään eteenpäin. Rentona se kääntyy vasemmalle niin paljon, kuin olkapää antaa myöten. Vääntö aiheuttaa myös voimakasta purentaa ja kipua niskan lisäksi leuan alueella. Tiedän kuitenkin, että moni kärsii huomattavasti vaikeammista väännöistä.




Eräs dystonian muoto on meigen syndrooma, joka on kahden lihasjännitesairauden yhdistelmä. Toinen niistä on suun ja nielun alueelle vaikuttava, syömistä vaikeuttava oromandibulaarinen dystonia. Sananakin niin vaikea lausua, että kieli menee solmuun. Toinen on blefarospasmi dystonia, joka aiheuttaa silmien räpyttelyä tai niiden täydellisen sulkeutumisen.

Dystoniaa on monia erilaisia muotoja ja sillä on taipumus joskus pyrkiä leviämään uusille alueille. Dystonia, jota kutsutaan segmentaaliseksi on vierekkäisten lihasryhmien dystonia. Multifokaalinen dystonia taas useampien kuin kahden yhdistelmä. Myös monia muita dystonian muotoja on olemassa ja hakusanoilla niistä löytyy suhteellisen hyvin tietoa.

Valitettavasti monet yleislääkärit eivät erota Estoniaa dystoniasta ja sairaus jää siitä syystä ilman diagnoosia. Harmillista se on siitä syystä, että esimerkiksi hoitojen mahdollisimman varhainen aloittaminen voi lieventää oireita paremmin. Monet dystoniaan sairastuneet joutuvatkin käymään useilla lääkäreillä, ennen kuin sairaus saa diagnoosin.




Eräs dystoniaa sairastava kertoi, kuinka jokin oire suun ja leuan alueella alkoi vuosia sitten vaikeuttaa syömistä. Hän kävi lääkärillä, mutta tämä ei osannut sanoa, mikä oudon oireen aiheutti. Suun alue kävi kipeäksi ja syöminen hyvin vaikeaksi. Tämä ystävä kertoi, että kukaan ei voi tietää miten vaikeaa hänellä silloin oli. Varsinkaan siitä syystä, että lääkäritkään eivät osanneet häntä auttaa.

Hän käytti hammasproteesia, joka oli pakko poistaa suun vääntymisen vuoksi. Jokainen ihminen voi käsittää miltä se tuntuu seurallisesta, ulkonäöstään aina hyvin huolta pitäneestä ihmisestä. Asioilla käydessään hän otti proteesin esiin ja tunki sen suuhunsa kauppareissun ajaksi. Tuska oli voimakas, koska leukaluut vääntyivät rajusti. Hän kuitenkin halusi käydä jossain, ettei täysin eristäytyisi.

Heti kaupasta palattuaan hän otti autossa proteesin pois ja yritti näin jatkaa elämäänsä. Lääkäriltä toiselle käynnit eivät tuottaneet tulosta, kunnes joku heistä lähetti hänet fysioterapeutille. Tämä tunnisti heti oireet suun alueen dystoniaksi ja kehotti hakeutumaan neurologin vastaanotolle. Siellä sairaus sai oromandibulaarisen dystonian diagnoosin.




Ensimmäiset botuliinipiikit annettiin ja eräänä päivänä hän huomasi, että hammasproteeseja pystyikin pitämään hyvin suussa. Nyt oli helppo seurustella ihmisten kanssa, käydä yhdessä syömässä ja kaupassa.

Tänä syksynä juttelin hänen kanssaan ja kuulin, että tilanne on nyt hyvä. Dystonia on pysynyt hoitojen avulla rauhallisena. Vieläkin hän muisteli surulla epätietoisuuden ja kivun aikoja. Elämää epävarmuudessa, kun syöminenkin oli vaikeaa.

Eristäytyminen on sellaisessa vaiheessa helpoin ratkaisu. Onneksi hän ei ollut sellainen, vaan jaksoi hakea apua kunnes sitä fysioterapeutin kautta sai. Dystonian tunnistaminen on liian usein arpapeliä.




Ajatukseni katkeavat, kun verhojen läpi heijastuu valoa. Basson jytke ja rouheasti jyrisevä moottori kertovat, että joku on saapunut kotiin nukkumaan. Äänet hiljenevät ja tulee taas sametinpimeää. Hiljaisuus syvenee äänien reunalla ja pimeys valon sammuttua. Katson kelloa, joka lähestyy puoli neljää.

Tiedän kokemuksesta, että yhden yön pärjää kyllä kahden tai kolmen tunnin unilla, mutta useampi alkaa jo tuntua olossa. En kuitenkaan nyt huolehdi siitä. Keittelen kahvit, ryhdyn kirjoittamaan ja päätän lähteä aamuvarhain käymään luonnossa. Ajattelen, että otan kahvipannun mukaan ja keitän tulilla kunnon nokipannukahvit.




Luonto, tuo suuri maalari, joka ei värejä kaihda käyttää, täyttää mielen ja kaikki aistit siveltimellään. Ajattelen sitä maalausta astuessani luonnonpuiston tyhjälle pysäköintialueelle. Hämärässä metsässä, tuulen huminassa on varjoissa liikkuvaa elämää, jota tuulen liikuttamat oksat synnyttävät.

Hämärän kaihtimet avaavat tietä taivaalta kajastavalle sinervälle valolle, joka heijastuu vedestä. Sateisten päivien jälkeen vesi on noussut poluille ja pitkospuille. Kahlaan kumisaappailla polkua ja ajattelen, miten luonnon taulussa on tilaa ja elämää jokaiselle. Uusia maalauksia syntyy joka hetki.

Mietin oman elämän taulua. Kenellä se on missäkin kehyksissä, toisilla kalliissa, joillakin halvoissa. Sisältö on kuitenkin tärkeintä elämän taulussa. Se maalaus, polku joka etenee hetki hetkeltä.




Mihin tauluun kukin oman siveltimensä asettaa, kuka osaa sen värit valita, vai annetaanko toisille harmaampia sävyjä. Pitääkö joku kauneimmat värit itsellään. Toinen ei ehkä halua värejä käyttää ja maalaa pienen, väreiltään ankean taulun.

Joku huomaa lopussa, että olisi voinut maalata paljon värikylläisemmän maiseman, mutta sitten onkin jo myöhäistä. Taulu on maalattu loppuun ja viedään pois. Jokainen taulu jää kesken ja tulee valmiiksi. Siinä on elämän iso mysteeri.




Ihmisen taulu ja ihminen taulussa. Oma kuva, joka onkin erilainen, kun toiset sen kuvan näkevät, jokainen omalla tavallaan katsoo tauluaan, näkee sen omasta näkökulmastaan. Mistä tulevat elämän värit ja sävyt. Kuinka paljon voi itse valita mitä niistä käyttää.

Tuuli taivuttaa kuusenoksia, kuin dystonia niskoja. Täällä ne kumpikin ovat luontevia tapoja taipua. Elämän tuulissa taipuu jokainen.




tiistai 10. lokakuuta 2017

PIIKKILANKA SYDÄMESSÄ




Lintutornille nousee poimuileva polku. Kallion päälle pystytetty torni on kietoutunut usvaan. On aamuvarhainen ja tulen juuri suurelta suolta. Aamun herääminen on ollut niin kaunis, että haluan vielä hetken elää siinä. Astun portaiden ensimmäiselle askelmalle ja kurkistan ylöspäin, en näe kuin ensimmäisen porrasrivin. Ylhäällä on hiljaista. Jostain leijailee viereeni koivunlehtiä ja havunneulasia.

Nousen portaita askel kerrallaan. Huomaan uupumuksen, kun tulen toiselle tasanteelle ja puoliväliin. Pysähdyn siihen katsomaan. Usvan raja kulkee mäntyjen kylkien mukana kuin niitä hyväillen. Silloin kuulen sen. Jalan liike tornin huipulla aiheuttaa äänen. Hiekkaa tipahtelee eteeni. Laitan käden suojaksi kameran objektiiville. Nyt tiedän, että joku on myös liikkeellä aamuvarhain. Jatkan matkaa ylöspäin hitaasti. Suo on vienyt voimani. Varsinkin avosuolla tarpominen uuvuttaa nopeasti, jos kunto ei ole riittävän hyvä.

Tulen viimeisen portaikon alalaudoille ja näen hahmon. Hän on hieman kumarassa, nojaa kaiteeseen ja katselee laajalle suolle. Olen kuullut joutsenten laulua suolla kulkiessani ja ajattelen hänen katsovan niitä tai muuttomatkalleen suolle kerääntyviä kurkia. Olen lähes portaiden yläpäässä, kun näen hänen sivuprofiilinsa ja mieleeni tulee jotain tuttua. Hän ei huomaa, tai ole huomaavinaan minua. Keskittynyt ilme kasvoillaan hän tähyilee usvaiseen hämärään. Outoa on, ettei näkyvyyttä ylhäällä ole kuin muutama metri. Vajaan viiden metrin päässä olevan männyn kylki vielä erottuu. Koko laaja suo on sumuisen usvan peitossa.




Näen jonkin esineen lepäävän kaiteeseen nojaavan vierellä. Se on vähän soikea, kuin jokin verkkokassi, joka on siihen asetettu. Pelkään katsojan tiputtavan sen huomaamattaan kyynärpäällään ja lähestyn askelen. Samalla näen aseen piipun ja kaiteeseen nojaava katsoo minua. Tunnistan heti lapsuuden ystäväni. Tervehdin häntä ja osoitan kaiteen päällä olevaa esinettä. Hän liikahtaa minuun päin ja näen kyynärpään osuvan esineeseen, joka lennähtää reunalta. Minä syöksyn sitä kohti ja saan sen ilmasta kiinni. Piikit painuvat käsieni ihon läpi, huudan tuskasta samalla kun laukaus kajahtaa. Ääni katoaa usvaan eikä kaiu metsän hämärässä. Hirvittävä kipu säteilee käsistäni ja tuntuu kulkevan läpi kehoni.

Herään tuohon kipuun. Katselen käsiäni, mutta en näe mitään. On niin pimeää, että se painaa kasvoja kuin vaate. Käteni valuvat verta, mutta en tunne sitä, elän vielä unessa ja liu`un sieltä hiljaa todellisuuteen. Näen yhä ne uneni kasvot lapsuudesta, näen sykkyräisen esineen käsissäni. Viimeinen muisto unestani on, että irrotan otteeni piikkilangasta kierrettystä pallomaisesta soikiosta kivun vuoksi. Hiljaa se leijui kohti maata ja osui kallioon pompahtaen äänettömästi usvaan. Suolta kuului kurkien huutoa, sitä ääntä en unohda, enkä läpäisemätöntä usvaseinää. Oli outoa katsoa sitä seinämää ja ajatella, että siitä samalta paikalta avautui kymmenien kilometrien suo- ja metsämaisema.




Mietin ystävällisiä kasvoja, jotka usvaisessa tornissa näin ja kuulin lämpimän äänen menneisyydestä, lapsuuden ystäväni äänen. Muistin hänet selvästi. Mielestäni hän oli luokkamme mukavin poika. Hän ei koskaan kiusannut ketään ja kaikki pitivät hänestä. Meillä oli silloin opettajana mies, joka myöhemmin siirtyi taiteilijaksi ja oli aika tunnettukin töistään. Hän oli hieman etäinen ja viileä, eli ehkä siellä omassa luovassa maailmassaan ja valmistautui kohti ominta kutsumustaan. Opettajalla oli tapana pyytää aina talvisin, ennen koulupäivän päättymistä jotain oppilasta puhdistamaan hänen autonsa ikkunat lumesta. Oli hienoa saada sellainen tehtävä opettajalta, joten jokainen oli vapaaehtoinen. Eräs toinen luokkatoverini sai työn ja luvan valita kaverin avukseen.

Olin varma, että hän valitsee minut, koska olimme saman kerrostalon lapsia ja leikimme paljon yhdessä. Hän kuitenkin valitsi tornissa näkemäni pojan. Muistan, että juttu harmitti minua, en varmaan sitä muuten muistaisikaan. Hän oli niin mukava kaveri, että valinta tuntuu nyt helpolta ymmärtää. Olin silloin kymmenvuotias ja neljännellä luokalla koulussa. Edessä olivat suuret muutokset, hakeminen oppikouluun ja muutto täysin uuteen ympäristöön. Lapsuus oli jo muuttumassa varhaisnuoruudeksi, vaikka emme sitä tietenkään ajatelleet. Ystäväni elämä olisi myös pian päättymässä, siinä asiassa oli onnellinen elämän usva edessämme.




Viimeisen kerran näin ystäväni pari kolme vuotta myöhemmin. Olin silloin ensimmäisiä kertoja jossain tansseissa. Olimme muuttaneet ja kävimme eri kouluja. Lapsuuden ystävyyden yhteys oli kuitenkin vielä olemassa. Juttelimme jotain ja siihen tuli paikalle nätti tyttö. Hän pysähtyi eteemme, katseli meitä hetken, osoitti ystävääni sormellaan ja pyysi tanssimaan. Minä olin hetken aikaa kokenut lähes ruumiista irtaantumisen ja oudon pyörteen vatsassani, tytön huomio ja valinnan hetki oli niin huimaava.

He kävelivät tanssisalin laitamille, tyttö heitti laukun jalkoihinsa ja rokki alkoi soimaan. Myöhemmin näin ystäväni tanssisalin kaiteeseen nojaamassa ja katselemassa rinteen yli avautuvaa näkymää kauas järvelle. Hänen vierellään, kaiteella oli verkkokassi tai oikeastaan verkkomaisesta kankaasta tehty reppu. Kysyin mihin hänen tanssikaverinsa oli mennyt. Ystäväni viittasi taaksepäin ja näytti reppua, jota oli jäänyt pitelemään tyttöä odottaessaan. Tuon kerran jälkeen en ystävääni enää nähnyt.

Vuosien kuluttua kuulin, että hän oli nuorukaisena ampunut itsensä. Jotain oli mennyt niin sykkyrään hänen elämässään, ettei hän saanut sitä vaikeuksien piikkilangasta kerittyä sidettä enää auki. Aina joskus muistelen tuota ystävääni, joka oli valittu ja pidetty. Suosittua kaveria, jolle tapahtui sellaista, mikä oli liian vaikea avata. Jäi vain miksi kysymys, johon elämän usvainen suo ei vastannut. Laukauksen ääni pysähtyi usvamuuriin, jonka takaa kuului muuttomatkalle suuntaavien kurkien huuto.




Tuon lapsuuden ystäväni muisto on ensimmäinen kokenukseni ihmisestä, joka ei jaksanut elää. Jotain hänen elämässään meni niin solmuun, että siitä kasvoi tuo piikkilankainen sykkyrä. Olen vuosien aikana kohdannut muutamia ystäviä tai tuttuja, jotka ovat päätyneet samaan ratkaisuun. Joitakin olen nähnyt viimeisenä päivänä ja keskustellut heidän kanssaan. Mistään en huomannut elämän päättymisen oman käden kautta olevan niin lähellä. Ja miksi olisinkaan nähnyt. Ehkä kipu ja suru on jo niin kietoutunut piikkilangan tavoin sydämen ympärille, ettei sitä voi enää avata. Toivoisin, että voisi. Ehkä siitä halusta auttaa tuli se kipu unessa ja verta vuotavat kädet.

Elämäni oma piikkilanka on usein lähtenyt kiertymään sydämen ympärille, mutta jotenkin se on aina auennut. En usko, että olisin yhtään parempi, kuin he, joilla se kietoutui liian syvälle. Ensimmäiset omat piikkilankani sain auki runoja kirjoittamalla. Myöhemmin olen onnistunut ne selvittelemään itkemällä, puhumalla ja kirjoittamalla.

Usko Jumalaan ja Jeesukseen henkilökohtaisena pelastajana on myös ollut kantava voima. Uskon, että tämä elämä on vain välivaihe ja olemme matkalla parempaan. Sain myös eräänä päivänä tulla itse valituksi. Maailman ihanin ja rakkain tyttö valitsi minut. Hän on auttanut purkamaan niitä piikkilankoja joita elämä kietoo sydämeen.







keskiviikko 4. lokakuuta 2017

EKSYMISEN TAITO


Eksymisen tunne on aina samanlainen, ainakin minulla. Avain eksymiseen on lahja valita parkkihallissa väärä kerros ja löytää sitten itsensä jonkun kerroksen huoltokujalta. Tai unohtaa katsoa mistä kerroksesta ja kulmauksen takaa tuli kiireellä ulos aamulla. Klassikko tietysti on se, ettei katso mihin autonsa jätti yli kahden tuhannen kulkuneuvon halleissa.

Eksyä voi missä tahansa, jos on riittävän lahjakas. En väitä olevani tässäkään asiassa alan terävintä kärkeä. Eksyminen oli huomattavasti helpompaa ennen navigaattoreiden aikaa. Silloin tarvitsi vain kysyä ajo-ohjeet kylän raitilla kulkevalta. Tavallisesti sai sellaiset ohjeet, että päätyi syrjäiselle huoltoasemalle kartan ostoon. Onneksi elettiin aikaa ennen kylmäasemia.

Tunsin kuitenkin lievää lahjakkuuden hivelyä eksyessäni eilen Tapiolan kaduille ja kauppakujille. Olin jättänyt autoni parkkihalliin ja katsonut paikan mihin se jäi. En epäillyt kykyjäni kulkea väärään hissiaulaan, joka vie oudolle kujanteelle. Ajattelin, että pelaan hissirulettia ja ohi meni. Kujanne oli uppo-outo ja aikaa aina liian vähän.



Kiire on eksymisen paras kaveri, hätä sen kaksonen ja itsevarmuus takaaja. En ollut kuitenkaan itsevarma, kun katselin hämärässä aamussa harmaalle kujanteelle. Vettä paiskoi vinottain ja tuuli repi takin huppua. Sateenvarjo oli onneksi mukana ja sen suojissa avasin kännykän. Onneksi on karttasovellus, joka ohjaisi täältä viimasta ja kylmästä Markkinointi-instituutin lämpöiseen aulaan. Siellä odottaisi kahviautomaatti, josta saisi erinomaista capuccinoa tai ehkä tänä aamuna vahva kahvi riittäisi.

Karttasovellus ei löytänyt edes olinpaikkaani ja huomasin, ettei DNA:n verkkoa ollut kuvakkeessa. Synkeä myrskyaamu ja jylhät betoniseinät veivät verkon. Niinpä lähdin erämiehen vaistolla valitsemaani suuntaan. Tulin aukiolle, joka oli varmaankin monelle tuttu, sillä aamunraikkaita kulkijoita vilahteli ohitseni vauhdilla. Katsoin kännykkää ja ilokseni oli verkkokin löytynyt. Avasin kartan samalla kun tuuli kiskaisi sateenvarjoni väärinpäin. Älypuhelin oli hetkessä kastunut eikä toiminut sormella.

Kasvot vettä valuen kävelin vastatuulessa sisäänkäynnin lipan alle ja kuivasin kännykän. Oli jo vähän kiire, sillä tunti alkaisi pian ja päivän aihe on mielenkiintoinen. Sain reitin kartalle ja otin ääniohjauksen, joka neuvoi minua kääntymään lounasta kohti. Mietin, että navigaattori pitää suunnistustaitojani aika hyvinä. Lähdin kävelemään ja näin sentään ruudulta kulkevani oikeaan suuntaan.



Kaikki vaikutti hyvältä, kunnes tulin katutyömaan eteen, jonka läpi ei päässyt. On mentävä toista reittiä ja katsoin kännykkää. ”Ei verkkoa”, ilmoitti puhelin. Kävelin takaisinpäin ja näin sateen läpi tulevan miehen, jonka askel on niin määrätietoinen, että uskoin hänen tuntevan alueen hyvin. Kysyn Revontulentietä ja mies totesi, että nyt täytyy vähän miettiä. Hän käveli edelläni katoksen alle ja näytti kännykältään reitin. ”Ei se ihan lähellä ole, mutta mene tuohon suuntaan”, hän huitaisi ja katosi sateeseen.

Revontulia ei vesiviimassa näkynyt, eikä sateenvarjoa uskaltanut avata myräkässä. Pidin sitä kännykän päällä ja yritin märältä näytöltä katsoa reittiä. Tulin bussiaukiolle ja mietin, että tilanne on aika toivoton tällä ilmalla. Näin kauempana bussia odottavan ryhmän katoksen suojissa. Kaikki näyttivät katsovan minun hortoiluani. Lähdin siitä näyttämöltä pois ja kuljin kohti suurta liikerakennusta. Samalla näin mainoskyltin seinällä ja tiesin tarkalleen missä olen.

Eksymisen anatomia on pienestä kiinni. Yksi väärä valinta vie harhaan ja saa jo pienen paniikin, jos on kiire. Toinen tekijä on olosuhteet, jotka muuttavat ympäristön, kastelevat ja kylmettävät. Epätoivo tulee yllättävän nopeasti. Siinä vaiheessa tekee hätiköityjä ratkaisuja ja eksyy yhä enemmän. Mietin niitä ihmisiä, jotka äskettäin eksyivät Lapissa ja luultavasti kumpikin menehtyivät. Mies on löydetty, mutta vaimoa ei vielä.

Järkyttävää on, että matkaa pariskunnan asuntoautolle olisi ollut vain viitisen kilometriä. Kemihaaraan asuntoautonsa jättänyt pariskunta oli vaeltaessaan tavannut jonkun kulkijan, joka oli neuvonut heille tien autolle. Hän oli ollut varma, ettei siltä reitiltä voisi eksyä. Eksymiseen tarvitaan kuitenkin vain yksi väärä valinta, yksi polku, joka kokeillaan ja mennään sitä liian kauas. Jos siihen tulevat vielä olosuhteet, kylmyys, maisemia muuttava hämärä ja väsymys, niin eksyä voi monikin.



Minä ehdin Markkinonti-instituuttiin vähän ennen tunnin alkua. Moni muukin tuli myöhässä ja joku toinenkin kertoi harhailleensa Tapiolan kujilla. Päivän aihe ”Journalistiset tekstit”, oli innostava. Vielä kun opettajana toimi Tiina Torppa, niin aiheesta saatiin paljon irti. Tehtävänä ennen ruokailua oli haastattelu koko luokan edessä. En halunnut ilmoittautua vapaahtoiseksi haastattelijaksi, koska olen tehnyt sitä paljon muutenkin. Haastateltavaksi lähdin kuitenkin mielelläni. Vaihteeksi on mukava olla siinä roolissa.

Yksi opiskelijoista toimi haastattelijana, kaksi meistä vastaili ja luokka teki arviota tilanteesta. Haastattelija otti tilanteen hyvin haltuun ja teki luontevia kysymyksiä, joihin oli helppo vastata. Kerroin siinä haaveilleeni jo lapsena kirjoittamisesta. Puhuin myös sairastamastani dystoniasta, joka vääntää päätäni vasemmalle. Sanoin, että valitsen aina kun se on mahdollista, istumapaikkani, niin että pää kääntyy luontevasti vasemmalle. Tiina Torppa totesi minun joskus maininneen dystoniasta, mutta kertoi, ettei hän sitä ollut tunneilla huomannut.

Lopuksi haastattelija pyysi kertomaan, miksi tällaiseen työhön pitäisi ryhtyä. Vastasin, että jutut joita teen, ovat usein tarinoita ihmisistä, jotka ovat joutuneet kohtaamaan vaikean sairauden, kuten Parkinsonin taudin tai dystonian. Olen kiinnostunut ihmisestä ja ihmiselämästä, ihmisen kyvystä selvitä vaikeistakin elämäntilanteista. Mielestäni se on riittävä syy tavata, haastatella ja kirjoittaa aina yhtä ainutkertainen tarina ihmisestä.

Jos löytää sanoilla elämän kipukohdan, tai ihminen itse haluaa kertoa siitä. Kertoa sen oman tapansa pärjätä, kuinka hän on vaikeasta tilanteesta selvinnyt. Silloin voi olla varma siitä, että jotain lukijaakin se koskettaa. Tietää tarinan olevan vertaistukea, joka auttaa jaksamaan. Avoimuus saa aina jostain vastauksen, sydän vastaa sydämelle. Näin me menemme toinen toistamme tukien eteenpäin.



”Sokea rampaa taluttaa”, sanoo vanha vertaus. Jokainen me olemme jossain asiassa tai tilanteessa sitä. Silloin sokea tukee, rampa ohjaa ja käsi kädessä kulkien edetään. Kosketus on joskus se kaikkein merkittävin vertaistuki. Hyväksyvä halaus, kädenpuristus tai vain hipaisu. Inhimillinen lämpö siirtyy sanattakin.

Unelmat usein toteutuvat, mutta toisinaan ne muuttuvat elämän matkalla. Usein sitä miettii, mistä on joskus unelmoinut ja huomaa, että moni asia on sittenkin toteutunut omalla tavallaan. Jälkeenpäin, joskus vuosien tai vuosikymmenienkin jälkeen on saavuttanut unelmansa, tai löytänyt sen uudella tavalla, kypsynyt ymmärtämään eri tavalla.

Unelmilla on taipumus toteutua, joskus se vain ottaa oman aikansa. Stephen Hawking unelmoi nuorena avaruuslentäjän urasta. Niin kuin tiedämme, hän sairastui ALS-tautiin. Kerran sitten hän katseli tähtitaivasta ja kertoo muistelmissaan, että oivalsi silloin, että avaruudessa voi lentää myös ajatuksissaan.

Tosin hän voi päästä vielä avaruuteen oikeastikin. Sillä avaruusturismia suunnitteleva miljonääri on pyytänyt häntä mukaan avaruuslennolle. Hawking oli suostunut pyyntöön välittömästi, joten jää nähtäväksi toteutuuko unelma myös fyysisesti. Koska ei tiedä miten ja milloin unelmat toteutuvat, niin kannattaa olla valmiina.