perjantai 29. syyskuuta 2017

KIRJE YSTÄVÄLLE




Kiitos kirjeestäsi Ystäväni. Olet ollut usein mielessäni, hyvässä mielessä. Kiitosmielessä. Ilman Sinua en olisi tätä edes kirjoittanut. Mietin elämääsi kun ajelin lääkärin vastaanotolta runsas viikko sitten kotiinpäin. Palasin dystonian vaatimilta botuliinipiikeiltä ja annoin kerrankin aina lyhyintä reittiä ehdottavan navigaattorin ohjata minut kotiin. Ja kyllä se kuljettikin lyhyintä reittiä. Ohjasi kaikki sivutiet ja mutkaiset routapientareet. Lyhyin reitti on harvoin se helpoin ja nopein.

Pikipätkät, pikkutiet ja muut reitit veivät yhä oudompien seutujen läpi. Olin kuitenkin valintani tehnyt. Päätin luottaa navigaattorin ääneen, vaikka välillä se ilmoitti vain ilmansuunnan mihin kääntyä. En ollut huomannut varata kompassia mukaani ja käännyin vaistolla. Sitten risteyksen jälkeen ääni käskikin tehdä käännöksen ja palata takaisin. Niitä outoja teitä ajaessani mietin matkaasi. Tiedän, että outoja teitä olet joutunut Sinäkin kulkemaan.

Sellaista se on elämän reitillä. Meitä kuljetetaan joskus tuntemattomia seutuja, ajatetaan kummia kujia ja ohjataan outoja teitä. Joskus on ylilastiakin, sumua ja unettomuuden tuomaa väsymystä. Voi olla huoliakin yliannostus ja ympärillä vain mielimaassa maisemia. Eteenpäin on silti mentävä. Aika ei jätä ketään ennen kuin on perillä. Kotiin sitä kuitenkin lopulta löytää, jos ei luovuta. Minäkin löysin. Sitä lyhyintä reittiä. Jostain syystä matka tuntui pitkältä, vaikka se kilometreinä oli lyhyin.




Viime vuosina ja ehkä eniten kuluvan vuoden aikana olen saanut matkata oudoissa maisemissa paljonkin. Sairaalan käytävien kauttakin olen monta etappia kulkenut. On tullut suruviestiä, sairaalakäyntejä ja hautajaismatkoja. Huomaan usein lukiessani, kirjoittaessani tai kuunnellessani, että kyynel on herkästi silmäkulmassa. Sitä alkaa nähdä elämän haurauden. Elämän reitillä oppii ainakin sen, ettei ollut niin vahva kuin luuli. Ja kuitenkin sitä kestää, koska ei muutakaan voi. Yksi askel, ei enempää. Ja taas yksi.

Viime keväänä jätin jäähyväiset äidilleni. Silitin hänen viilenevää otsaansa ja kuuntelin sairaalahuoneessa soivaa äidin lempivirttä. ”Edessäni reitti tuntematon aukeaa” laulu alkoi. ”Herra luvannut on aina kantaa lastaan”. Elämä muuttaa näin meitä ja vie uudelle reitille. Irrottaa ja kiinnittää. Lupaa ohjata perille.

On vain luotettava, että lupauksen ääni kantaa syvimpäänkin epätoivoon. Sinne elämän reitiltä eksyneelle. Lupaukseen siitä, että kannetaan kuin lasta. Ehkä siihen tarvitaankin eksyminen ja uupuminen, että uskaltaa olla kuin apua tarvitseva lapsi. On helpompi yrittää olla vahva, vaikka sisällään tietää totuuden. Eksyneitä lapsia lopultakin kaikki olemme. Vahva on se, joka tietää olevansa heikko ja silti jatkaa matkaa.




Matka jatkuu ja elämän epävarmuus rasittaa mieltä. Vie voimat. Sitten huomaa, ettei jaksa enää. Ehkä meni reitiltä harhaan ja kääntyi vaistolla. On pakko pysähtyä. Tämä hetki vain riittää. Vastauksia ei ole, on vain kysymyksiä. Miksi näin on ja kuinka kauan tätä kestää. Tai kestääkö edes. Kuka jaksaa kantaa liian raskaan kuorman? Onko sittenkään niin yksin painojen alla. Jumala on luvannut olla lähellä niitä, joiden sydän on särkynyt.

Tiedätkö Ystäväni, olin yhtenä aamuna suolla, menin sinne jo ennen aamun valkenemista. Hämärän rajalla tulin pitkospuille ja utu täytti koko laajan suon. Kuulin puron virtaavan sumurajan takana ja astuin pitkospuilta sammalille. Oli upottavan märkää ja vedenpitävät vaelluskenkäni imaisivat jäisen veden varren reunoista. Kuljin ääntä kohti ja tulin kapean puron reunalle. Mustana juoksevan veden kuohut kuplivat kuin hopeisina. Jatkoin matkaa  puronvartta, ja ajattelin pitkospuiden tulevan vastaani.

Pitkospuut kaarsivat kuitenkin keskemmäs suota ja puro toiseen suuntaan. Päätin lähteä oikaisemaan rahkamatolta vaikuttavan suon poikki pitkospuille. Tiesin, että jalat siinä kastuvat, mutta en siitä välittänyt. Joskus on hyvä rämpiä, niin että tuntuu. Jos aina vain kulkee valmista reittiä, ei pääse kokemaan sitä vapautta jonka luonto suo. Ja kyllähän minä sitä suota sainkin rämpiä. Olin jo vähän uupunut kun tulin pitkospuille. Suolla tarpominen on yllättävän raskasta. Itse olin kuitenkin reitin valinnut ja lyhyempää reittiä etsinyt.




Ajattelin märällä suolla kulkiessani, miten tämä elämä on usein kuin suolla rämpimistä. Loputon ja uuvuttava matka ilman lujaa pohjaa. Matka epävarmuuden ja huolien läpi. Sitten tulin pitkospuille ja sumun takaa aurinko heijastui usvaan katoavien pitkospuiden yläpuolella. Sumua se ei vielä poistanut, ei upottavaa suota tai jääkylmää mutavettä vaelluskengistä. Jotain se kuitenkin muutti mielessä. Sai samalla kaiken muuttumaan.

Pitkospuut painahtelivat kävellessäni niillä. Se tuntui suolla tarpomisen jälkeen hyvältä. Jostain kuului lähestyvää joutsenten laulua. Usvan keskeltä yksi joutsen lensi ylitseni isoin, raskain siiveniskuin, pian tuli koko airue.

Toiset saavat siivet, jotka kantavat yli epätoivon soiden. Monen muun ihmisen osana on tarpoa se reitti kävellen ja toisinaan astua harhapoluille. Niiden jälkeen osaa arvostaa, että alla ovat pitkospuut ja edessä valo. Sitä kohti matkataan Ystäväni. Valoa kohti.





2 kommenttia:

  1. Olen lukenut kirjeesi,kiitos hyvin osaat kirjoittaa. Jotain jäi käteen tuosta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin kiitos. Mukavaa, että kirje on tullut perille. Kaikkea hyvää elämääsi.

      -harzu

      Poista