perjantai 29. syyskuuta 2017

KIRJE YSTÄVÄLLE




Kiitos kirjeestäsi Ystäväni. Olet ollut usein mielessäni, hyvässä mielessä. Kiitosmielessä. Ilman Sinua en olisi tätä edes kirjoittanut. Mietin elämääsi kun ajelin lääkärin vastaanotolta runsas viikko sitten kotiinpäin. Palasin dystonian vaatimilta botuliinipiikeiltä ja annoin kerrankin aina lyhyintä reittiä ehdottavan navigaattorin ohjata minut kotiin. Ja kyllä se kuljettikin lyhyintä reittiä. Ohjasi kaikki sivutiet ja mutkaiset routapientareet. Lyhyin reitti on harvoin se helpoin ja nopein.

Pikipätkät, pikkutiet ja muut reitit veivät yhä oudompien seutujen läpi. Olin kuitenkin valintani tehnyt. Päätin luottaa navigaattorin ääneen, vaikka välillä se ilmoitti vain ilmansuunnan mihin kääntyä. En ollut huomannut varata kompassia mukaani ja käännyin vaistolla. Sitten risteyksen jälkeen ääni käskikin tehdä käännöksen ja palata takaisin. Niitä outoja teitä ajaessani mietin matkaasi. Tiedän, että outoja teitä olet joutunut Sinäkin kulkemaan.

Sellaista se on elämän reitillä. Meitä kuljetetaan joskus tuntemattomia seutuja, ajatetaan kummia kujia ja ohjataan outoja teitä. Joskus on ylilastiakin, sumua ja unettomuuden tuomaa väsymystä. Voi olla huoliakin yliannostus ja ympärillä vain mielimaassa maisemia. Eteenpäin on silti mentävä. Aika ei jätä ketään ennen kuin on perillä. Kotiin sitä kuitenkin lopulta löytää, jos ei luovuta. Minäkin löysin. Sitä lyhyintä reittiä. Jostain syystä matka tuntui pitkältä, vaikka se kilometreinä oli lyhyin.




Viime vuosina ja ehkä eniten kuluvan vuoden aikana olen saanut matkata oudoissa maisemissa paljonkin. Sairaalan käytävien kauttakin olen monta etappia kulkenut. On tullut suruviestiä, sairaalakäyntejä ja hautajaismatkoja. Huomaan usein lukiessani, kirjoittaessani tai kuunnellessani, että kyynel on herkästi silmäkulmassa. Sitä alkaa nähdä elämän haurauden. Elämän reitillä oppii ainakin sen, ettei ollut niin vahva kuin luuli. Ja kuitenkin sitä kestää, koska ei muutakaan voi. Yksi askel, ei enempää. Ja taas yksi.

Viime keväänä jätin jäähyväiset äidilleni. Silitin hänen viilenevää otsaansa ja kuuntelin sairaalahuoneessa soivaa äidin lempivirttä. ”Edessäni reitti tuntematon aukeaa” laulu alkoi. ”Herra luvannut on aina kantaa lastaan”. Elämä muuttaa näin meitä ja vie uudelle reitille. Irrottaa ja kiinnittää. Lupaa ohjata perille.

On vain luotettava, että lupauksen ääni kantaa syvimpäänkin epätoivoon. Sinne elämän reitiltä eksyneelle. Lupaukseen siitä, että kannetaan kuin lasta. Ehkä siihen tarvitaankin eksyminen ja uupuminen, että uskaltaa olla kuin apua tarvitseva lapsi. On helpompi yrittää olla vahva, vaikka sisällään tietää totuuden. Eksyneitä lapsia lopultakin kaikki olemme. Vahva on se, joka tietää olevansa heikko ja silti jatkaa matkaa.




Matka jatkuu ja elämän epävarmuus rasittaa mieltä. Vie voimat. Sitten huomaa, ettei jaksa enää. Ehkä meni reitiltä harhaan ja kääntyi vaistolla. On pakko pysähtyä. Tämä hetki vain riittää. Vastauksia ei ole, on vain kysymyksiä. Miksi näin on ja kuinka kauan tätä kestää. Tai kestääkö edes. Kuka jaksaa kantaa liian raskaan kuorman? Onko sittenkään niin yksin painojen alla. Jumala on luvannut olla lähellä niitä, joiden sydän on särkynyt.

Tiedätkö Ystäväni, olin yhtenä aamuna suolla, menin sinne jo ennen aamun valkenemista. Hämärän rajalla tulin pitkospuille ja utu täytti koko laajan suon. Kuulin puron virtaavan sumurajan takana ja astuin pitkospuilta sammalille. Oli upottavan märkää ja vedenpitävät vaelluskenkäni imaisivat jäisen veden varren reunoista. Kuljin ääntä kohti ja tulin kapean puron reunalle. Mustana juoksevan veden kuohut kuplivat kuin hopeisina. Jatkoin matkaa  puronvartta, ja ajattelin pitkospuiden tulevan vastaani.

Pitkospuut kaarsivat kuitenkin keskemmäs suota ja puro toiseen suuntaan. Päätin lähteä oikaisemaan rahkamatolta vaikuttavan suon poikki pitkospuille. Tiesin, että jalat siinä kastuvat, mutta en siitä välittänyt. Joskus on hyvä rämpiä, niin että tuntuu. Jos aina vain kulkee valmista reittiä, ei pääse kokemaan sitä vapautta jonka luonto suo. Ja kyllähän minä sitä suota sainkin rämpiä. Olin jo vähän uupunut kun tulin pitkospuille. Suolla tarpominen on yllättävän raskasta. Itse olin kuitenkin reitin valinnut ja lyhyempää reittiä etsinyt.




Ajattelin märällä suolla kulkiessani, miten tämä elämä on usein kuin suolla rämpimistä. Loputon ja uuvuttava matka ilman lujaa pohjaa. Matka epävarmuuden ja huolien läpi. Sitten tulin pitkospuille ja sumun takaa aurinko heijastui usvaan katoavien pitkospuiden yläpuolella. Sumua se ei vielä poistanut, ei upottavaa suota tai jääkylmää mutavettä vaelluskengistä. Jotain se kuitenkin muutti mielessä. Sai samalla kaiken muuttumaan.

Pitkospuut painahtelivat kävellessäni niillä. Se tuntui suolla tarpomisen jälkeen hyvältä. Jostain kuului lähestyvää joutsenten laulua. Usvan keskeltä yksi joutsen lensi ylitseni isoin, raskain siiveniskuin, pian tuli koko airue.

Toiset saavat siivet, jotka kantavat yli epätoivon soiden. Monen muun ihmisen osana on tarpoa se reitti kävellen ja toisinaan astua harhapoluille. Niiden jälkeen osaa arvostaa, että alla ovat pitkospuut ja edessä valo. Sitä kohti matkataan Ystäväni. Valoa kohti.





tiistai 19. syyskuuta 2017

NELJÄSTOISTA PIIKKI



Tunturimännyn tavoin taipunut matala puu näkyy Turku-Helsinki moottoritieltä ennen Paimiontien liittymää. Puu kasvaa pienen ojan reunalla, joka pitkän matkan poimuilun jälkeen laskee aikanaan Itämereen.

Olen mielessäni antanut puulle nimeksi dystoniapuu sen vääntyneen muodon vuoksi. Itätuuli on puhaltanut siihen vuosia. Puhurit ovat iskeneet männyn tuuheaan latvaan ja vääntäneet sitä sivuun.

Sitkeä mänty on taipunut tuulen voimasta ja painunut bonsaipuun tavoin kaarelle. Mielestäni puu on hyvin kaunis ja siksi pysähdyn lähes aina Turussa käydessäni siinä kohdassa tauolle.




Puu tuo mieleeni aina ihmisen, joka on joutunut kestämään vastoinkäymisiä ja paineita elämässään. Ne ovat muovanneet ja muuttaneet, mutta eivät murtaneet. Tämä puu on esimerkki sisusta ja sitkeydestä.

Ihminenkin voi kohdata elämässään niin kovia myrskyjä, että ne saavat taipumaan ja kestämään enemmän. Koetun jälkeen on muuttunut, tuimat tuulet, elämän puuskatuulet ovat jättäneet jälkensä.

Se, joka ymmärtää mistä muutoksessa on kysymys, osaa ihailla näkemäänsä ja antaa sille arvoa. Sille, joka ei vielä, tai koskaan sitä ymmärrä, on ojan reunalla vain vanha, riutunut männynkäppyrä.




Minä näen aina tuossa taipuneessa puussa jotain sellaista, mikä saa ajattelemaan ja vertaamaan sitä ihmiselämään. Puun tavoin ihminenkään ei voi valita sitä paikkaa, mistä elämä alkaa, ei maaperää, mihin hennot juuret ensimmäisen kerran kasvavat.

Ensimmäiset elämän alkuvuodet usein muovaavat ihmisenkin tulevaisuuden, kuten tämän puun. Se on selvästi joutunut kokemaan kovia tuulia jo taimesta lähtien, tuulia, jotka ovat muovanneet puun ja saaneet sen juuret painumaan syvälle maahan.

Ei se ole kestänyt minkään näkyvän vuoksi. Se on kestänyt, koska pimeydessä, mullan syvyydessä männyn juuret ovat olleet vahvat ja myrskytuulien koettelemat. Siksi puu on kestänyt, vaikka se on taipunut ja kaarelle vääntynyt. Minulle se on dystoniapuu, joka edustaa tämän lihasvääntösairauden runtelemaa ihmistä.





Dystonia on harvinainen sairaus, joka tulee sanoista "dys" eli häiriö ja "tonia" eli jäntevyys. Suomessa on dystoniaa sairastavien määräksi arvioitu noin 2500 diagnoosin saanutta, mutta tuo lukumäärä on epävarma.

Sairastavien ja asiantuntijoidenkin mielestä tämä sairaus on alidiagnosoitu. Moni sairastaa dystoniaa tietämättään, koska usein tätä sairautta eivät tunnista yleislääkärit ja jopa alan erikoislääkäreille se on vähemmän tunnettu, jos ei ole erikoistunut dystoniaan.

On myös paljon dystonian lievempää muotoa sairastavia, jotka sairauden tunteva tarkkasilmäinen voi tunnistaa, koska tietää ne tavat, joilla se ilmenee ja häiriötä tietoisesti tai vaistomaisesti peitellään.




Olen matkalla Turkuun neurologin vastaanotolle ja siitä syystä tuo pieni tuulien taivuttama mänty sai ajatukset liikkeelle. Edessäni on sairastamani dystonian neljästoista hoitokerta.

Dystoniaa on olemassa monia eri tyyppejä, koska sairaus saa alkunsa aivojen tumakkeesta, joka ohjaa kaikkia tahdonalaisia lihaksia. Alkusyytä tällekään aivosairaudelle ei tunneta, mutta se voi esiintyä missä tahansa tai myös useammassa tahdonalaisessa lihaksessa.

Minulla dystonia on tyypiltään servikaalinen, joka vääntää niskalihaksia niin, että pääni kääntyy vasemmalle. Saan siis hoitona tähän sairauteen botuliinia dystonian aktivoimiin niskalihaksiin.




Clostridium botulinum -bakteerin tuottama neurotoksiini, eli botuliini on voimakkain tunnetuista myrkyistä. Dystonian aktivoimiin lihaksiin sitä pistetään lääketeollisuuden valmistamana tuotteena hyvin pieni määrä.

Hermomyrkyllä hoidon tarkoitus on muodostaa eräänlainen puskuri aivoissa sijaitsevan tumakkeen lihakseen lähettämän virheellisen käskyn välille, niin ettei toimintakäsky mene perille.

Botuliinin vaikutus on toisilla voimakkaampi ja poistaa dystonian oireet lähes kokonaan. Joillakin lääke auttaa jonkin verran ja noin kymmenen prosenttia sairastavista on immuuneja botuliinille.

Heille voidaan kokeilla jotain toista botuliinivalmistetta ja vaikeissa tapauksissa harkita DBS- eli syväaivostimulaatioleikkausta.




Minä olen neljän vuoden aikana käynyt botuliinihoidoissa tämän käynnin jälkeen neljätoista kertaa. Olen käynyt hoidoissa Lohjan sairaalassa, Meilahden neurologisella poliklinikalla ja tämän vuoden aikana Turussa yksityisen lääkäriaseman neurologilla.

Yksitoista kertaa kävin julkisen puolen neurologisella polilla, mutta botuliinin vaikutus dystonian vääntöihin oli vähäinen. Sairaus väänsi niskojani niin voimakkaasti sivuun botuliinipiikkien jälkeenkin, että minulle ehdotettiin DBS-leikkausta.

Olin jo menossa siihen, mutta päätin viime vaiheessa vielä kokeilla yksityisen lääkäriaseman neurologia. Hänen antamaansa botuliinihoitoa, johon liittyi tarkka dystonian aktivoimien lihasten tutkimus ja tuntemus arvostettiin paljon.

Lisäksi hän oli valmis kokeilemaan myös eri botuliinivalmisteita, johon julkisen puolen neurologit eivät pyynnöistäni huolimatta suostuneet.




Useiden julkisen puolen neurologisten poliklinikoiden tehokkuusvaatimukset ovat tehneet hoitokäynneistä liian usein pikapiikityksiä. Niissä katsotaan tietokoneelta pistospaikat ja tuikataan piikit, usein jopa ilman alan ammattilaisten ehdottomasti suosittelemaa ENMG-laitteen ohjausta.

Uskon vahvasti, että hoitavat neurologitkin haluaisivat hoitaa potilaat kiireettömämmin ja tutkia dystonian altistamat lihakset tarkemmin. Taustalla ovat kuitenkin sairaaloiden tehokkuusvaatimukset, jotka ajavat hoidot pikakäynneiksi.

Tästä syystä päädyin kokeilemaan vielä neurologia, jonka olin kuullut tutkivan potilaansa tarkasti ja löytävän hyvin ne lihakset, jotka dystonia on aktivoinut.

Menin ensimmäisen kerran hänen hoitoonsa viime keväänä ja siitä lähtien dystonian oireet ovat puolittuneet.




Tuo noin puolet on ollut minulle ratkaiseva asia. Pystyn juoksemaan pitämättä kädellä päätäni suorassa. Saan nukuttua huomattavasti paremmin ja syvempää unta kuin aikaisemmin. Tämä johtuu siitä, että aikaisemmin lepojännitys oli niin voimakas, että pääni vääntyi selällään sivuttain ja alkoi nytkähdellä muissa asennoissa.

Heräsin usein kolmen aikaan yöllä ja sain migreenin tapaisen päänsäryn johon yhdistyi näön heikkeneminen, niin etten pystynyt lukemaan. Tämä oire on viime kevään hoitojen jälkeen tullut vain kaksi kertaa.

Olen siis erittäin tyytyväinen nykyiseen hoitooni ja siihen, että päätin sitä vielä kokeilla. DBS-leikkausta en nykyisten oireiden perusteella enää pidä todennäköisenä, jos sairaus ei muutu vaikeammaksi.




Tulen Turun kauppatorin laitaan puolenpäivän aikoihin. Auton olen jättänyt parkkihalliin niin ei tarvitse kiirehtiä. Olen jokaisella Turun käynnillä halunnut kävellä kaduilla ja Aurajoen rantamilla. Pidän paljon näistä maisemista ja kadun tunnelmasta.

Lähes 800-vuotias Turku on kaupunkina erilainen kuin muut, sen aistii jo kadulla kävellessään. On kulunut tasan kuukausi terroriteosta, joka näillä kaduilla tapahtui. Juuri näillä samoilla kaduilla, joilla nyt ja aikaisemmin olen kävellyt, tapahtui sellaista, jota on vaikea uskoa todeksi.

Kävelen rauhallisten ihmisten joukossa ja tunnen olevani turvassa. Vääjäämättä mieleeni tulevat ne ihmiset, jotka tunsivat samoin tasan kuukausi sitten. He joutuivat huomaamaan, miten nopeasti turvallisuus voi muuttua hädäksi.




Keskustelen erään sinä päivänä paikalla olleen kanssa. Hän kertoo menneensä juuri pankkiautomaatin ohi ja aikoneensa nostaa siitä rahaa. Jostain syystä hän oli kuitenkin jatkanut matkaansa, ehkä automaatilla oli jonoa tai jokin muu asia tuli mieleen.

Ohi mennessään hän oli jostain syystä pysähtynyt ja palannut sittenkin automaatille. Siinä jonossa hän oli kuullut kauempaa hälinää ja nähnyt sivullaan jonkun katselevan sillä tavoin kauemmas kadulle, että kysyi mitä hän siellä näkee.

"Tuolla tapahtuu jotain", oli katsoja sanonut ja samalla oli paikan ohi rynnännyt ihmisiä, joku oli ollut maassakin. Tapauksen kertoja oli selvinnyt tilanteesta, mutta pahoillaan siitä, että nämä tapaukset ovat tulleet meidänkin kaduillemme.

Kysyin häneltä, onko terroriteko näkynyt Turussa katujen ilmapiirissä. Hän oli sitä mieltä, että ehkä se hivenen on näkynyt, joka on tietysti ymmärrettävää.




Menen neurologin vastaanotolle hyvissä ajoin ja istun odottamaan vuoroani. Luen odotellessani nettilehdestä artikkelia "Onko etiikalla roolia terveydenhuollon uudistamisessa?".

Jutussa mainitaan, että potilas-sana tulee latinan sanasta patiens, joka merkitsee kestämistä ja kärsimistä. Minulle potilas sana on merkinnyt aina enemmän ihmistä, joka on jollain tavoin muiden armoilla, vähän tai paljonkin heikompi kuin terveet.

Tuo ajatus kestämisestä, joka on sanan alkuperäinen merkitys tuntuu muuttavan koko sanaan särmää. Se joka kestää on aina vahvempi, kuin se, jota ei ole koeteltu. Sanan merkitystä miettiessäni minut pyydetään sisään.



Kävelen valoisaan huoneeseen ja tervehdin ystävällistä neurologia. Istun tuoliin ja kerron olleeni vajaa kuukausi sitten erään läheisen ihmisen hautajaisissa.

Muistan samalla, että juhannuksen alla, kun olin viimeksi tällä samalla tuolilla, kerroin tulleeni jokin aika sitten äitini hautajaisista. Olen siis matkannut hautajaisista hautajaisiin.

Ehkä siksikin nämä Turun kadut ja niillä kuukausi sitten sattuneet surulliset tapahtumat vaikuttivat niin voimakkaasti minuun.




Käymme neurologin kanssa läpi hoitojakson välisen kolme kuukautta ja kerron oireiden olleen noin puolta lievempiä. Vasta viimeisen viikon aikana dystonia on alkanut oireilemaan selkeästi enemmän.

Neurologi tutkii niskalihaksia ja antaa botuliinipiikit ENMG-laitteen ohjauksella. Kuuntelen laitteen surinaa ja räsähtelyä, sen osuessa dystonian aktivoimaan lihakseen.

Kysyn onko laite välttämätön botuliinipistoksia annettaessa. Hän vakuuttaa, että sitä on käytettävä pistettäessä, koska sillä hetkellä oireilevat lihakset löytyvät niin paremmin.




Dystonian aktivoimat lihakset ovat toisinaan eri kohdissa kuin edellisellä käynnillä, joten ne olisi syytä etsiä joka käynnillä. Tälläkin kertaa neurologi löytää uuden kohdan, johon pistää botuliinia.

Hän antaa minulle tehtävän jollaista en ennen ole saanut. Hän sanoo, että pyytäisin jonkun ottamaan pääni asennosta kuvan noin kuukauden kuluttua piikeistä, niin hän näkee hoidon vaikutuksen.

Hoidon loputtua neurologi toivottaa minulle turvallista kotimatkaa, onhan edessä taas puolentoistasadan kilometrin ajomatka. Alhaalla, lukitun ulko-oven takana seisoo kaksi naista. Toinen avaa juuri oven, pitää sitä minulle auki ja tervehtii ystävällisesti. Turku on Turku.




sunnuntai 10. syyskuuta 2017

LUONNOLLINEN LÄÄKEKAAPPI



Varpunen pyrähtää jostain lehvistä tuijapensaan alle. Jokin sen liikkeessä vaikuttaa oudolta. Katson lintua sepeliköllä ja näen sen voivan huonosti. Linnun höyhenpeite on pörhöllään ja hoitamaton.

Varpunen on usein pihalla aika kesy vakiovieras. Yleensä se tulee parvissa ja vähintään parittain ne istuvat oksalla kuin toisilleen rupatellen.

Näen tämän varpusen tekevän kuitenkin kuolemaa yksinään. Viime kevättalvena näin viherpeipon kuolevan samalla tavalla.

Ehkä varpunen on jo elämänsä loppusuoralla, varpusethan elävät viidestä kymmeneen vuotta. Uskon kuitenkin sen olevan jotenkin sairas.



Aamulla löydän linnun sateen kastelemana sinikatajan juurelta kuolleena. Yön aikana se on uupunut siihen puutarhatontun viereen.

Kuolleesta varpusesta ajatuksiini tulee joukulauluista yksi tunnetuimmista "Varpunen jouluaamuna." Sakari Topelius kirjoitti runon hänen pienen poikansa muistoksi.

Toukokuussa syntynyt Rafael-poika sairastui vuoden ikäisenä. Hänen sisaruksensa pyysivät pientä veljeään jaksamaan kesään asti, niin hän selviäsi. Rafael kuitenkin nukkui pois, ja Topelius kirjoitti runon varpusesta.

Varmaan siitä syystä laulu on ollut ajaton ja aina yhtä koskettava, siinä on aito suru puettuna sanoin ja vertauskuvana.



Olin eilen lauantai-iltapäivän juoksulenkillä Karjaanjoella. Matka sinne vie Porintien laidan pyörätietä ja kirittäjänä minulla oli västäräkki.

Keväällä aina ilahtuu, kun näkee ensimmäisen kerran tämän pirteän pyrstönkeikuttajan. Se on saapuvan kesän viestintuoja silloin. Nyt olin iloinen, että västäräkki oli vielä täällä, eikä ollut vielä muuttanut etelän lämpöön.

Västäräkissä oli rintamuksessa ja kaulan alueella hieman sammaleenvihreää, vaikka ne useimmiten ovat selkeästi mustavalkoisen harmaita väritykseltään.

Lintu kiritti minua kilometrin verran. Odotti jonkin tihkuisen sateen synnyttämän lätäkön vieressä, että tulen metrin parin päähän ja pyrähti muutaman kymmenen metriä taas eteenpäin.

Ehkä se muisti tuon tavan kevätkesän pesinnältä tapana harhauttaa kulkijat pois pesältä. Tai sitten se vain leikki kanssani hetken. Lopulta lintu pyrähti tien viereisen pienen männyn oksalle ja katseli siitä ohi juoksuani.



Oli hyvä juosta tihkusateessa, joka välillä yltyi piiskaavaksi. Luonto näytti upealta sateen kastelemana, pihlajanmarjat hehkuivat tummana virtaavaa jokea vasten.

Yksi kalastaja oli joella perholitkaa vispaamassa, muuten oli hiljaista, vain sade ropisi joen pintaan. Dystonia, joka vääntää päätäni sivuun on viime keväästä lähtien ollut oireiltaan lievempi.

Huomaan nytkin, ettei minun tarvitse kertaakaan pitää päätäni kädellä suorassa juostessani. Vielä vuosi sitten päätäni väänsi juostessa niin voimakkaasti, että käden oli oltava leualla päätä tukemassa koko ajan.

Siitä syystä lopetin lenkkeilyn noin vuodeksi lähes kokonaan. Siirryin luontovaelluksiin, sillä huomasin, että metsässä kävely on niin kaikki aistit vaativaa, ettei dystoniaa huomaa siellä kuin ajoittain.

Juostessa tai kävellessä asvaltilla tai soralla, on liike keskittynyttä ja "liian helppoa", siksi pää lähtee helposti vääntymään sivuun.



Dystoniaa sairastava tarvitsee jotain, mikä saa unohtamaan koko asian. Luonto on niin täynnä virikkeitä, että se on suuri lääkekaappi ilman hankalia sivuoireita. Hyviä oireita sieltä kyllä tulee roppakaupalla.

Vettä sataa tihuutti juostessa hiljalleen, ilma oli silti lämmin ja tuntui kesäiseltä. Lintujen laulua ei juurikaan kuulunut sateisessa jokilaaksossa, ei edes mustarastaan huilua, joka usein soi tällaisella ilmalla.

Vetiset nokkoset ja pitkät heinät kastelivat jokivarressa kengät ja lenkkivaatteet. Oli nautinto juosta siellä, kastua, hikoilla ja elää jokaisella aistilla.

Luontopolulle oli viime kerran jälkeen asetettu hienoja tauluja, jotka kertoivat luonnon merkityksestä ihmiselle. Tässä muutama ajatus poimittuna Karjaanjoen luontotauluista luonnon terveysvaikutuksista:

- 5-10 minuuttia laskee stressihormoneja, verenpainetta ja sykettä.
- 20 minuuttia luonnossa kohentaa mielialaa.
- 60 minuuttia luonnossa lisää tarkkaavaisuutta
- 2 tuntia luonnossa elvyttää elimistön puolustusmekanismeja
- 5 tuntia luonnossa lisää positiivisia tunteita.




Tosi upeita asioita luonnossa liikkuminen voi siis saada aikaan. Aivan varmaa on, että jos tuollaisen lääkkeen, tai vitamiinivalmisteen saisi tuotantolinjalle joku yritys, niin siitä tulisi huikea menestystuote.

Voi vain kuvitella niitä puheluja, joita tällaisen valmisteen myyjältä saisi. Moniko uskoisi vitamiinin tehoavan tuolla tavoin. Luonto tarjoaa tämän kaiken täysin ilmaiseksi.

Ainakin vielä tänään. Me emme tiedä, kuinka kauan luonnossa saa liikkua niinsanotulla jokamiehen oikeudella, joka on aika harvinainen maailmalla. Lähinnä sellainen on voimassa pohjoismaissa ja Skotlannissa.



Luin jostain, että meillä tämä oikeus on syntynyt 1500-luvulla Kustaa Vaasan määrätessä asumattomat erämaat kruunun omaisuudeksi.

Toivottavasti tämä hieno oikeus liikkua vapaasti metsissä, säilyy meillä, vaikka välillä mediassa on liikkunut tietoja, että valtion metsienkin myyntiä yksityisille harkitaan.

Jos niin kävisi, pian täällä olisi korkeita verkkoaitoja pitkin metsiä valvontakameroineen ja hälyttimineen.



Eräässä luontokohteessa, tässä lähialueella, jossa tapaan käydä, on jo alue, joka on saarrettu korkealla verkkoaidalla. Tuntuu oudolta katsella tuota, aina hiljaista ja tyhjää metsää aidan takana.

Toisaalta täällä lähellä on peltoalue, jonka omistaja on jo ainakin parina kesänä kylvänyt täyteen kauniita niittykukkia.

Siellä näkee iloisia ihmisiä ottamassa kuvia. Toinen sulkee aidalla itsensä omistamansa alueen sisään. Toinen antaa kaikkien kukkien kukkia kaikkien iloksi.



Luin eilen uutisen italialaisesta viininviljelijästä, joka soittaa viiniköynnöksilleen Mozartin musiikkia. Hän uskoo sävelien kautta kasvien vahvistuvan, kasvavan paremmin ja pystyvän vastustamaan tuholaisia.

Luonnollisesti osa paikallisista piti viljelijää kylähulluna, vaikka joku tutkimuskin oli tehty musiikin myönteisestä vaikutuksesta.

Suomalainen tutkija suhtautui skeptisesti tutkimukseen. Hänestä se ei ollut tieteellisesti riittävän kattava.



Minä mielelläni uskon tällaiseen. Miksi kasvit eivät ymmärtäisi ääniaaltoja, sehän tuntuu täysin luonnolliselta.

Ennen vanhaan tavattiin sanoa, että kukat tarvitsevat rakkautta, toiset juttelivatkin niille.

Luonnossa on vielä paljon salaisuuksia, jotka vaikuttavat ihmisen terveyteen.




keskiviikko 6. syyskuuta 2017

VIISAUTTA KUKKIEN




"On tyyni syyskuun aamu. Kaste kiiltää kedolla, sumu kiiriskelee kellastuneiden lehdistöjen tutkaimilla ja haihtuu lopulta korkeuteen. Tänä aamuna ovat veljet nousneet ylös kovin äkeinä ja äänettöminä, pesneet kasvonsa, harjanneet tukkansa ja pukeutuneet pyhävaatteisinsa. Sillä tänäpänä olivat he päättäneet lähteä lukkarin luoksi kouluun."

Huomenna kutsuu taas koulun penkki minuakin, niin kuin kutsui aikoinaan Kiven veljeksiä. Minulla tuo kouluun lähtö ei ihan noin vaikeaa ole, mutta tietysti sitä itsessään aina jonkinlaisen muutosvastarinnan muurin joutuu ylittämään, jos uutta haluaa. Muutos tuntuu usein pelottavalta.

"Sosiaalinen media murtaa meidän kaikki raja-aidat," sanoi Christina Forsgård aamun luennolla. Ajatus sopi hyvin tuohon muutosvastarintaankin. On helppo käpertyä omaan oloonsa ja koloonsa, keksiä hyviä syitä ja jatkaa siihen asti, kunnes elämä päättää. Muutosta ei koskaan tule, ellei ota itse ensimmäistä askelta. Muutos lähtee sisältä. Kaikkia muita on helppo muuttaa, oma elämä on kaikkein vaikein muuttaa.



Sosiaalinen media on aiheena parin päivän luennoilla Markkinointi-instituutin Tapiolan uudessa toimipisteessä. Lähiopetuspäivät kuuluvat tiedottajan koulutukseen, jota käyn parhaillaan. Ensimmäisen päivän luennoista vastaa jo edellä mainittu Christina. Tiedän odottaa aikamoista tiedon tykitystä ja ajatusten tsunamia, kun ajelen Turunväylää kohti Tapiolaa.

Parkkihalli löytyy sujuvasti navigaattorilla ja katsottuani parkkipaikan sijainnin, suuntaan kohti hissiaulaa. Yli kahden tuhannen auton parkkihallissa on parempi katsoa tarkkaan mistä autonsa löytää. Meilahden sairaalan parkkihalleissa etsin kerran autoani kaksi tuntia ja huomasin lopulta olevani väärässä hallissa. Ulkopuolella ei tosin ollut mitään opasteita, kuin toiseen halliin.

Nousen katutasolle ja kysyn samaan aikaan hissistä kävelevältä mieheltä missä suunnassa Revontulentie on. Hän miettii hetken ja näyttää sitten ystävällisesti suuntaa. Vajaan kilometrin jälkeen tulen rakennuksen luo, joka on osoitteessa. Kävelen kulmasta sisään ja kysyn aulasta Markkinointi-instituutin sijaintia. Hän kertoo, että sisäänkäynti on talon päädyn sivulla.




Jatkan suoraan eteenpäin ja kuulen takaani saman kysymyksen, jonka juuri esitin aulassa. Näytän pensasaitojen takana olevaa ovea ja avaan sen neuvoa kysyneelle miehelle. Kävelen hänen jälkeensä avaraan aulaan, jossa on oikealla sinapinvärisiä, salmiakinmuotoisia tuoleja ja taustalla pitkä tiski. Mies kävelee edelläni kysymään neuvonnasta lisää opastusta. Minä näen tutun ihmisen seisovan hymyillen tiskin takana alkavalta käytävältä ja kävelen hänen luokseen.

Tiedottajan koulutusta Minna Ristimäen kanssa luotsannut Eliisa Seppänen tervehtii hyväntuulisena, ja toteaa, että löysin hyvin perille uuteen koulutuspaikkaan. Hän esittelee tiloja ja näyttää päivän luokan. Haen aulan automaatista kupillisen mokkakahvia, joka on yllättävän hyvää. Kävelen luokkaan, sanon huomenet ja otan pöydältä kirjan sekä muistiinpanoille lehtiön. Luokka tulee aivan täyteen ja Minna Ristimäki, kertoo mukana olevan useampien kurssien osallistujia. Seuraavana päivänä olisimme vielä pienemmässä luokassa, joten sosiaalinen media olisi käytännössäkin sosiaalista.

Markkinointi-instituutin Tapiolan uuden toimipisteen luokkien seinät ovat läpinäkyviä. Aluksi on jännä tunne, että kaikkiin luokkiin näkyy, mutta sen unohtaa yllättävän pian ja keskittyy omaan opiskeluun. Luokan tuolit ovat pehmeitä, kuin ryhdikkäitä nojatuoleja, edessä on pieni pyöreä pöytä ja alla kokolattiamatto. Asetan mokkakupin pöydälle ja luen myöhemmin automaatilla, ettei kahvia saa viedä luokkaan. Ymmärrän asian hyvin, kun katson imukykyistä mattoa.





Olin lähes vuosi sitten alkaneen koulutuksen ensimmäisinä lähipäivinä Christina Forsgårdin luennolla, joten tiedän mitä tuleman pitää. Silloin Christina piti kahden tunnin luennon, joka oli tietoshow, täynnä asiaa sellaisella tempolla, ettei mieleen välttämättä kovin paljon jäänyt, mutta esitystä oli nautinto seurata. Nyt edessä on koko päivä hänen opetustaan ja olin odottanut, että siihen kuuluisi myös joku ryhmätehtävä.

Ymmärrän kuitenkin luokan olevan niin erilaisista koulutuksista koottu, että uskon päivän menevän luennoilla ja se meneekin. Asiaa ja tietoa Christinalla on paljon ja kielenkäyttö niin värikästä, että aika kuluu nopeasti. Luennot tulevat myös monisteina, mutta kirjaan hänen ajatuksiaan ja osuvia lauseita aina välillä muistiin. Christina Forsgård On todella ajan hermolla siitä mitä sosiaalisessa mediassa tänään tapahtuu. Sen lisäksi hän tuntee alan lyhyen historian hyvin.

"Ihminen näkee sen, mikä häntä kiinnostaa", Christina toteaa. Samoin ihminen oppii parhaiten asioita, jotka kiinnostavat häntä. Tämä koskee tietysti kaikkea oppimista koulussa ja elämässä yleensäkin. Christina on ollut hiljattain lukiossa luennoimassa ja kertoo olevansa onnellinen, että saa opettaa aikuisia. Lukiolaisten keskinäinen pulina opetuksen aikana oli ollut sen verran häiritsevää, että hän oli sanonut kävelevänsä heti ulos, jos sitä pitäisi tehdä vakituisesti. Motivaatio on monelta hukassa ja kaikki tulee Suomessa niin helpolla, ettei minkään eteen osata enää taistella.





Kuten aamulla oletinkin, päivä kuluu yllättävän nopeasti. Christina kertoo vielä tehtävästä, joka opiskeluun liittyy ja päättää tunnit. Kello on lähes neljä, kun kävelen Revontulentieltä kohti parkkihallia. Mitä minulle jäi tästä päivästä, mietin kävelyn ja ajomatkan aikana. Olen kuunnellut noin viisi tuntia puhetta, joka on ollut tietoa ja värikkäitä kielikuvia. Christina on taitava puhuja ja käyttää myös railakasta kieltä, hän puhuu nuorekkaasti ja sijoittaa puheeseensa englanninkielisiä termejä, samalla tavoin kuin Juhani "Tami" Tamminen.

Katselen kotona lauseita, joita hänen puheestaan olen kirjoittanut muistiin. "Alussa kaikki on pientä myös sosiaalisessa mediassa, vähän kävijöitä ja tykkäyksiä, mutta siitä se kasvaa." Mieleeni tulevat viime talvena tinteille syöttämäni auringonkukan siemenet, joista loput kylvin keväällä kukkakumpareelle. Nyt, syksyn kynnyksellä ne kasvavat pari metriä korkealla ja hehkuvat kukinnossaan. Pienestä kasvoi suurta, mutta oman aikansa se otti. Nyt nuo kukat koko päivän kiertävät ympyrää, eivät itsensä ympäri, vaan kohti aurinkoa kurottaen ja avautuen. Se on kukkien viisaus ja sanoma; aina kohti valoa.

Kaikkein eniten jäin pohtimaan ajatusta: "Kysymyksien keksiminen on paljon vaikeampaa, kuin vastausten."