sunnuntai 9. heinäkuuta 2017

UNELMIEN VOIMA



Tuuli kulkee järven pinnalla kuin elävä olento, tekee kuvajaisia, syöksyjä ja vinhasti kiitäviä väreitä. Vanha honkapuu on kaatunut suurta koivua vasten ja laulaa omaa joikuaan.

Auringonvalossa neidonkorennon sametinsiniset siivet hehkuvat sinen sävyjä, jotka tummuvat kuusenoksalla. Nuotiolla kiehuu kahvivesi ja ongenkoho kelluu lumpeenkukan vieressä.

Otan kuksaan kahvia, istun kelottuneelle puulle ja nojaan jykevään petäjään. En ole vieläkään tullut sieltä pois.

On hetkiä, joihin jää. On hetkiä, jotka jäävät sydämeen. Ovat ovia tuleviin hetkiin, portteja saapuviin. Voiman hetkiä.

Niistä porteista voi mennä mielessään ja palata sinne, mihin osa sielusta jäi.




Ilman niitä hetkiä olisi joskus luovuttanut. Antanut periksi ja irrottanut otteen. Oman heikkouden edessä on elämän tienristeyksessä. Voi valita, kasvun ja muutoksen tien. Tai jatkaa matkaa itsepetoksessa.

On helppo olla vahva, kun on vielä tietämättömyyden suojaama. Kuvittelee, että kestää enemmän kuin ymmärtää. Ihmisen vahvuutta ei mittaa voiman hetki.

Aika jauhaa jokaisen, riisuu voimat väkevältäkin ja mittaa ihmisen silloin. Siinä hetkessä on oltava jotain, mikä kestää ja antaa syyn jatkaa.

Luonto on usein antanut minulle voimaa jaksaa. Ne muistot, jotka sieltä olen saanut, tulevat mukana arkipäivään.

Niihin voi palata aina ja ajatella unettomina öinä tai vaikeina hetkinä.




Olen usein kokenut, että jotain jää luontoon. Jää vaeltamaan tai istumaan erämaalammen rannalle. En koskaan lähtenytkään sieltä pois. Miksi lähtisin, onhan luonto kotini, sielunmaisema.

Metsä on meidän kotimme. Kaikki on siltä lainattua ja metsään rakennettua. Ja kerran, kun ihmistä ei enää ole, palaa metsä takaisin. Ottaa omansa.

Ihminen palaa takaisin metsään viimeistään silloin, kun on aika muuttua maaksi. Silloin ihminen palaa kirjaimellisesti juurilleen.

Vanhoilla hautausmailla kasvavat jykevimmät puut.




Aamulenkillä aurinkoisella Karjaanjoella usva kohoaa vedestä. Nousee, kuin joen hiljainen huokaus kohti sinitaivasta.

Aurinko luo valojen ja varjojen salaperäisen aukon ja tunnelman lehvästöön. Vesi valuu verhona vanhan voimalaitoksen betonipilareiden välistä.

Laskeutuu kuin miljoonina kastehelminä, porttina joka kutsuu ihmeiden ja ihmettelyn maailmaan.

Vie sinne, missä on tilaa unelmille ja haaveille.




Kyky unelmoida ja haaveilla on syy jatkaa silloin kun on vaikeaa. Joskus se unelma on pieni kivuton hetki tai päiväunet, lyhyt lepohetki unohdukseen.

Haaveiden ei tarvitse olla isoja silloin, kun elämä on pienestä kiinni. Sen haaveen siivet voivat olla kuin pienellä leppäkertulla virran rantakaislalla.

Nuppineulan pään kokoinen leppäkerttu ponnahtaa lentoon ja antaa tuulen kuljettaa sen ison virran yli.

Niin haaveetkin voivat kuljettaa elämän tummien virtojen toiselle puolen.



Mitä ovat ne pienet haaveet ja unelmat, onko niille tilaa. Vai onko unelmien oltava suuria ja mittavia. Ei varmaankaan ole kysymys siitä, mitä unelmoi tai kuinka suuria haaveilee.

On kysymys siitä, että osaa vielä unelmoida, on vielä tilaa haaveille. Mitä sitten, jos ne eivät koskaan toteudu. On kuitenkin selvinnyt vaikeiden aikojen yli niiden avulla.

Pieni haave voi olla onkiminen rantapuun katveessa. Unelma voi olla matka uusiin maisemiin tai vaellus luontokohteeseen, jota ei ole vielä nähnyt.

Tärkeintä on kyky unelmoida ja haaveilla. Ihminen, joka sen taidon tukahduttaa, menettää paljon. Aina sen voi onneksi löytää uudelleen.



Luonnossa kaikki on toisenlaista. Vaikka elämä olisi kuinka ahtaalla ja vaikeaa, niin metsässä on tilaa. Jo metsässä käyminen hoitaa ja eheyttää ihmisen sisintä.

Mitä enemmän metsässä aikaansa viettää, sitä enemmän on voimavaraa ja vastustuskykyä. Elämässä sitä on oltava, että jaksaa.

Luonto tarjoaa suojakertoimen, joka vahvistuu aina uudelleen. Sitä suojakerrosta on syytä kerätä, kuin sieniä ja marjoja talteen.



Metsä kätkee ja paljastaa. Suojelee sisintä ja tuo sen punnittavaksi. Metsä ottaa ihmisen syliin kuin äiti lapsen, tai viereensä istumaan kuin isä.

Metsässä saa suojan ja ymmärryksen. Monet kerrat olen kokenut sen hyväksymisen tunteen, jonka metsä antaa. Ihmisen sisällä on jotain, mikä tunnistaa metsän väreilyn.

Kulkeminen luonnossa virittää sisäisen taajuuden sille tasolle, missä sisin löytää levon ja rauhan. Siitä luonnossa vaeltamisessa lopulta on kysymys. Sitä ihminen sieltä etsii ja löytää myös aikanaan.

Vaikka metsässä olisi yksin, ei siellä ole silloin yksinäinen.




Metsä paljastaa ihmisen luonteen ja näyttää henkisen tilan. Varsinkaan yksin kulkiessaan ei voi esittää tai selittää enää mitään. On oltava yksin ajatusten parissa.

Elämä väsyttää jokaisen kerran. Kovimmankin tempojan on pakko antaa periksi. Pitkäänkin voi mennä, ennen kuin luulot alkavat karsiutua. Hyvällä tuurilla voi erehtyä kuvittelemaan, että on oman onnensa seppä.

Sitten tulevat elämän kylmät tuulet ja sammuttavat ahjon tulen. Jää vain musta, katkeraa savua kytevä hiillos. Ihmisen omien luulojen kitkerä savu.

Viisasta on luopua turhista luuloista jo ennen sitä. Elämän vaellus on mitaltaan aina rajallinen.



Istun kosken yläjuoksulla ja katselen usvan luomia hahmoja, kuin ajan harson liikkeitä. Hetkeksi aika siirtää verhonsa, näyttää menneen ja tulevan.

Virran partaalla on vanha valokuva koskesta ja siinä kerran sijainneesta myllystä. Rannassa seisoo mies ja katselee tätä samaa koskea. Ajattelen mitä hän pohtii virtaa katsoessaan.

Ajan virta kuohuu, kuluttaa ja muuttaa, elämä on usvaa, joka kohoaa taivaisiin ja katoaa tuuliin. Ehkä hänen haaveensa ja unelmansa kohoavat nyt usvana aamuaurinkoa kohti.




Mitä ovat omat unelmani ja haaveeni tänään. Mietin niitä, kun katselen vanhaa valokuvaa. Onko elämäni antanut unelmien toteutua.

Olen onnellinen, kun katselen tätä ajan juoksua. Näen siinä sen ohuen harson, joka kiitää jo pois aamuauringon ja vilpoisan tuulen kuljettamana.

Elämä on antanut kaiken ja vielä enemmänkin. Olen siitä kiitollinen. Näen jo asioiden mittasuhteita. Tämä matka on ollut opettava.



Eniten elämä on opettanut erehdyksissä. Niihin ei kannata koskaan jäädä. On osattava armahtaa itsensä. Vain niin saa tilaa uudelle. Armoton itselleen on usein sitä myös toisille. Tahtomattaankin.

Olen tavannut ihmisiä, jotka eivät osanneet armahtaa itseään. He eivät selvinneet. Ihminen voi olla liian ankara itselleen. Toisinaan niin ankara, ettei olisi sitä koskaan toiselle.

Elämä kysyy, onko meillä varaa unelmoida? Kysyy sitä jokaiselta. Tunnistaako niitä sisältään. On pakko pysähtyä ja kysyä aina uudelleen: Onko minulla vielä unelmia?

Onko elämää ilman haaveita ja unelmia?