keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

OMA TIE




“Mikä on tuo voima, joka saa aina uudelleen nousemaan ylös, kun on lyöty maahan?”

Unessa kuulemani sanat pohtii sivusta seuraaja, joka on aidosti hämmästynyt.

Ymmärrän hänen olevan niitä ihmisiä, jotka näkevät tapahtuneen ja jäävät seuraamaan sitä, auttamatta tai puuttumatta mitenkään.



Jälkeenpäin he puolustavat tätä asennetta sanomalla, että joku muu varmasti auttaa.

“Mitäpä sitä toisten asioihin sotkeutumaan, kyllä jokaisella on omat murheensa”, on sivustaseuraajien tunnuslause.

Tällä kertaa sivustaseuraajan äänessä on kuitenkin ihmettelyä. Hän käsittää, ettei ole ihmisen omaa luonnollista voimaa nousta aina uudelleen.

On oltava jotain, mikä nostaa, kun ihminen itse jo luovuttaisi.



On vielä hämärää, kun herään unessa kuulemiini sanoihin. Ajattelen kellon olevan puolen kolmen maissa ja mietin sataako ulkona vielä.

Eilisen päivän satoi kuuroina pitkin päivää, välillä vettä tuli kuin taivaalta laskettuna sadeverhona. Nyt on hiljaista ja hämyisää.

Annan ajatukseni elää unessa kuulemani ajatuksen lausujassa, tutussa sivustaseuraajassa ja hänen vilpittömässä ihmettelyssään.



Pohdin sanojaa ja tunnistan uneni hahmossa tutun ihmistyypin. Heitä olen elämäni varrella tavannut tai kuullut toisinaan. Olenhan minäkin niin monta kertaa pudonnut polvilleni ja saanut jostain voiman nousta uudelleen yrittämään.

He ovat aitoja sivustaseuraajia, elämän pelureita, jotka mieluusti pysyvät aina tapahtumien tasalla. He saavat uteliaisuudesta rohkeutta tulla seuraamaan sivusta.

Heitä on aina ollut ja tulee olemaan, onhan heidän ainoa tavoitteensa seurata sivusta.




En jaksa pohtia enempää sivustaseuraajia, joten menen eteenpäin ajattelussani. Onhan olemassa myös osallistujia, ajattelen.

On niitä ihmisiä, jotka heittäytyvät tilanteeseen ilman laskelmointia tai laskematta oman selviämisen mahdollisuutta.

Heitä on aina ollut, ihmisiä joille on annettu toimijan luonne. Heille on inhimillistä auttaa, vaikka oma selviäminen olisi epävarmaa.



Elämä on rajattu matka ja päättyy sivustaseuraajalta ja osallistujaltakin kerran. Uskon muutokseen ja siihen, että ihminen voi löytää kasvun tien, joka tekee hänestä osallistujan.

Tekee uneni kaltaisen selviytyjän, joka nousi aina uudelleen, vaikka elämän matkan vastoinkäymiset toistuvasti pudottivat polvilleen. Selviytyjä sai jopa sivusta tilannetta seuranneen ihailun osakseen.

Yksi nousu enemmän, on aina enemmän kuin kaikki kaatumiset. Se on enemmän, silloin kun nousee aina, vielä sen yhden kerran.



Ihminen voi olla pehmeä päältä ja sisältä sitkeä kuin purukumi. Sillä herkkää ja sitkeää luonnetta on helppo satuttaa, mutta vaikea nujertaa.

Ja vaikka purijoita elämässä aina riittää, niin venymiskyky voittaa lopulta kovuuden. Purijoiden mielenkiinto loppuu, kun maku menee.

Purijat sylkäisevät ja luulevat, että tarina oli siinä. Mutta he eivät tunne luonnetta, joka on saanut lahjan nousta yhden kerran enemmän.

Sitkeä purukumiluonne kestää ja nousee uudelleen.



Mistä se voima tulee, en osaa sanoa, mutta tunnen sen ja se riittää. Ihmisestä itsestään voima ei tule, se on selvää.

Sitkeys on ainoa voima, jota edes kovuus ei koskaan voi lannistaa. Tarina jatkuu, sitkeä vaeltaa aina tarinansa loppuun asti.

Elämä on siksi niin mielenkiintoista, että tämän päivän valinnat punnitsee huominen päivä.

Koskaan ei voi olla liian varma valitsiko oikein. Ainoa oikea valinta on sydämen. Sitä valintaa ei edes väärin tehty nujerra.

Sydämetön valinta syö aina, oikeanakin ihmisyyttä, syö pala palalta. Tekee ontoksi ja kerran jäljelle jää vain ihmisyyden kuori.

Jää sivusta seuraavan uteliaan varjo. Ihmisyyden varjokuva.




Nousen keittämään aamukahvit ja huomaan kellon olevan kymmentä vaille kolme. Ajattelen, että kirjoitan joitain aamun ajatuksia ja lähden neljän maissa käymään luonnossa.

Tänään minulla on aika hammaslääkärin tarkastukseen puolen päivän maissa. Olen käynyt viimeksi siellä silloin, kun edessäni oli DBS-leikkaukseen meno.

Päätäni väänsi silloin rajusti sivuun ja pyysin tarkastamaan hampaat ennen leikkausta.

Mielenkiintoista kuulla mitä hammaslääkäri sanoo tämän hetken tilanteestani.



Otan reppuun kahvipannun, evästä ja sytykettä. Metsä on sateiden jälkeen märkä ja nuotio syttyy heikosti ilman omia pilkkeitä.

Ilma näyttää vähän kirkastuvan tai ainakin toivon niin. Pieni sade ei menoa haittaa, mutta jos se jää päälle, niin reissusta tulee vähän erilainen.

On silti hienoa olla luonnossa, satoi tai paistoi.

Jos aina lähtee vain aurinkoisella ilmalla ulos, kuulee harvoin mustarastaan laulua. Ne laulavat pilvisellä ja sateella mielellään.

Otan myös retkivirvelini mukaan, niin voin kahvin kiehumista odotellessani kalastaa.




Aamulla neljän aikaan on hiljaista, vain pari autoa tulee vastaan, kun käännyn retkipaikkaani kohti.

Ajan metsätietä, kunnes tie päättyy ja kiepautan metsän suojaan. Otan repun selkään ja lähden kohti metsälampea.

Linnut ovat jo hereillä ja aurinkokin kurkistelee ujosti pilvien repeämistä.




Metsälampi on tumma ja väreilee tuulessa. Suuret kuuset ja lehmukset soivat vastarannalla tummaa mustarastaan huilua.

Tuli nuolee pientä kahvipannuani ja nostan kuksan sen viereen. Västäräkki pyrähtää rantaheinikkoon ja näyttää ihmettelevän, kuka on saapunut metsälammen rauhaan.

Lintu nyökkää nokallaan kohti oikean puolista rantaa ja hypähtelee heinikossa. Kohta se pyrähtää pois, ja minä otan virvelin repusta.



Kokeilen muutamia vieheitä, kunnes sopiva tuntuu löytyvän ja muutaman kerran nykäiseekin. Heitän siihen suuntaan, mihin västäräkki nyökkäsi ja vapa notkahtaa.

Iso hauki käy välillä rannassa ja tempaisee sitten syöksyyn. Siima vinkuen se kiitää lumpeikkoon ja vie ne matkassaan. Epäilen retkivapani siiman katkeavan, mutta ihmeen hyvin se kestää.

Saan muutaman minuutin syöksyilyn jälkeen hauen lammen rantamättäiden luo ja päätän kiskaista sen suoraan maalle.

Minulla ei ole haavia mukana, joten riski on pakko ottaa. Yllättäen hauki lipuu kuin itsestään märän sammaleen päällä jalkoihini.

Komea hauki on kiinni vain vilkun parilla koukulla yläleuasta, mutta se riittää. Hyvä uunihauki siitä tulee, tai fileinä pannulla maukas ruoka.



Päivällä menen hammaslääkäriin, joka katsoo minua tutkivasti sisään kutsuessaan. Kysyy vointiani ja minä vastaan oloni olevan erittäin hyvä.

Kerron, etten mennytkään vielä leikkaukseen, koska löysin neurologin, joka tuntee dystonian niin hyvin, että sai oireet helpottumaan merkittävästi.

Hammaslääkäri ja hoitaja ilahtuvat ja kuuntelevat kiinnostuneina, kun kerron miten sain avun, joka on toistaiseksi siirtänyt DBS-leikkaukseen menoani.



Hammashoitaja kysyy miten löysin tuon kauempana toimivan neurologin. Kerron vertaistukiystävien neuvoneen hänen vastaanotolleen. Kumpikin on sitä mieltä, ettei dystoniani juurikaan näy tällä hetkellä olemuksestani.

Keskustelemme vielä jonkin aikaa, ennen kuin hammaslääkäri aloittaa työnsä. Tutkittuaan hampaani hän toteaa, että on ihan erilaista nyt tehdä tämä, kuin silloin, kun kävin ennen leikkaukseen menoa.

Sanon, ettei koskaan kannata antaa liian helpolla periksi. Eikä valita sitä helpointa tietä, johon toiset ohjaavat.

Jossain voi olla toinen tie. Ja se on oma tie.












Ei kommentteja:

Lähetä kommentti