sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

HÄNTÄLÄN NOTKOT, PARATIISISTA PARATIISIIN




Istun Baddingin kioskin jykevillä penkeillä ja juon Jaffaa nostalgisesti muotoillusta pullosta. Takanani entisöity kioski on kyläpäivän vuoksi avoinna jo yhdeksän jälkeen lauantaiaamuna.

Muutama muukin on poikennut hetkeksi suurten kuusien katveeseen tehdyn pienen lippakioskin soraparkkiin. Ilma on kesäisen leuto ja keveä tuuli lepattaa tien laidan koivuissa.

Kioskin reunapalkeista roikkuu Baddingin kuvalla varustettuja teepaitoja ja laulajan musiikki soi taustalla. Kioskin rakennutti 60-luvulla Baddingin isä, jäätyään sairaseläkkeelle kattohuopatehtaasta.



Nykyisin tuntuu oudolta ajatella, että tällaisessa kuusikossa, missä edes asutusta ei ympärillä näy, voisi kioski menestyä.

Määränpäässä meille kertoi kuitenin talon isäntä, että tällaisia kioskeja oli 60-luvun Suomessa paljon.

Taustalla lähtee soimaan Rauli Badding Somerjoen tunnetuin laulu “Paratiisi”, joka on antanut nimen kioskillekin.



Luin jostain, että Rauli teki laulun kitaraa samalla soitellen. Ehkä hän teki sen lähellä kioskia sijaitsevassa vaatimattomassa kotitalossaan.

Voin kuvitella hänen eläytyneen laulun sanomaan ja lähes tunnen sointien luoman innoituksen, kun se soi tässä maisemassa.

“Oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman. Tämän maailmani pallon valtavan. Mutta enhän sitä tee, pieni hetki riittänee...”



Lähdemme Paratiisi-kioskilta ja suuntaamme kohti luonnon paratiisia. Someron tunnetuinta nähtävyyttä ja ainutlaatuista luontokohdetta koko Suomessa.

Tämä laulu voisi olla hyvinkin saanut alkunsa siitä, että Rauli on joskus käynyt kävelemässä Häntälän notkojen maisemissa.

Sieltä se, oikea maanpäällinen paratiisi löytyy.

Ajaessamme ystäväperheemme luo Somerolle mietin, miten paljon lahjakkuutta tähän luonnonkauniiseen paikkakuntaan liittyy.




Ystävä, jonka luokse olemme menossa, ja hänen kanssaan Häntälän notkoille, on myös lahjakas taiteilija.

Hän on runoilija, maalari ja taidekäsitöiden tekijä.

Käymme hänen kodissaan juomassa lähtökahvit ja nautimme pöydän herkuista. Saamme kahvin kera voileipäkakkuja ja raikasta mansikkakakkua.

Muu talonväki jää kauniin pihan ympäröimään taloon, kun ystävämme opastamana lähdemme kohti Häntälän notkoja.

Savusaunan tummat ikkunat katselevat matalasti viettävästä rinteestä, kun ajamme pihasta.




Soratie kaartaa alas jokilaaksoon, jossa ruskea vesi juoksee syvällä rinteen pohjalla. Vanha lankkusilta vie yli Rekijoen, jonka toisella puolella traktori on keskellä tietä.

Sen perässä olevassa suuressa häkissä odottavat lehmät pääsyä laitumelle. On upeaa nähdä niiden into, kun häkin ovi avautuu ja vapaa luonnonniitty avautuu eteen.

Nuoret vasikat tekevät loikkia ja ryntäävät rantaa kohti. Sillan alla joki kuohuu kuin vaahtoava kaakao.

On vaikea uskoa, että tuo kapea joki, jota paikoin kutsutaan myös ojaksi, on uurtanut tämän hämmästyttävän laakson.




Syvyyttä jokilaaksolla on parhaimmillaan 30 metriä ja työ on selvästi vieläkin käynnissä, koska vesi kuljettaa savea edelleenkin.

On sillä tosin mitä kuljettaa, sillä Häntälän notkojen saven syvyys on mitattu jopa 80 metriä syväksi.

Näin kertoo Matti Torkkomäki upeassa kirjassaan Häntälän notkoista.




Hän kertoo myös, että notkojen pohjalla juokseva virta on voinut olla olemassa jo ennen jääkautta. Silloin se on juossut kallioiden urissa ja kovertanut reittiä sinne.

Jääkauden sulamisen jälkeen notkojen päällä oli kymmenisen metriä vettä ja sen laskettua saivat notkot päälleen paksuimman savikerroksen Suomessa.

Siihen savimassaan Reksuosta alkunsa saava joki on vuosituhansien aikana uurastanut nähtävyyden, joka hakee vertaistaan Skotlannin mystisiltä nummilta.

Torkkomäki arvelee kirjassaan, että joki on savea uurtaessaan palaamassa takaisin siihen uomaan, jossa se virtasi jo ennen jääkautta.



“Perille kun saavuttiin kukat kukki tuoksui niin...”

Rauli Badding Somerjoen laulun sanat soivat vielä mielessä, kun nousemme autosta ja katselen rinteen reunalla laiduntavaa karjaa.

Kukat kukkivat notkon rinteillä, lehmät ammuvat komealla äänellä, joka kaikuu jokilaakson vastarannalta ja peipot laulavat vehreissä koivuissa.

Syvänvihreät kuuset nousevat muhevasta savimaasta majesteettien lailla kohti korkeuksia, päätä huimaa, kun niitä alas laaksoon laskeutuvalta polulta katselee.



Notkoilta kotoisin oleva ystävämme kulkee edellä ja kertoo, että karja tuodaan tänne pitämään yllä nummimaista maisemaa.

Hän sanoo, että savirinteet vyöryvät, varsinkin keväisin, lumien sulaessa, alas jokilaaksoon. Uutta maisemaa syntyy koko ajan.

Toisinaan liukkaat savipolut tekevät laidunkarjallekin tepposet ja ne luiskahtavat jokeen tai juuttuvat saveen.

Sieltä ne pelastetaan jatkamaan taas arvokasta työtään.




Ja kyllä niiden työtä on upeaa ihailla mutkaista jokipolkua tarpoessaan. On helteinen alkukesän päivä ja vesipullo vyöllä ahkerassa käytössä, hiki virtaa otsalla liukkaita savipolkuja astellessa.

Ruskeana virtaava joki on kuin kermakahvia. Vastarannan rinne kasvaa tummanvihreää kuusikkoa ja jokitörmä rehevää kukintoa.

Häntälän notkossa kasvaa myös etelässä harvinaisempi kullero. Nyt se kukkii kellervänä, kuin pieninä aurinkoina.




On selvästi perhospäivä ja rinteessä niitä lepattaa paljon. Eniten on harvinaisia pikkuapolloja, joita elää Suomen sisämaassa vain Häntälän notkolla.

Laji tarvitsee selvitäkseen kiurunkannusta, jonka Matti Torkkomäki nimeää Häntälän notkojen tunnuskukaksi.

Pikkuapollon toukka saa kiurunkannuksesta ravintoa kasvaessaan ja siksi perhosta on esiintynyt vain notkoilla.

Lajia on kyllä yritetty levittää myös muualle, missä kiurunkannusta kasvaa ja ilmeisesti jonkin verran onnistuttukin.




Tänään täällä notkoilla on kuitenkin perhosten ihailijoiden ja kuvaajien onnenpäivä. Niin paljon mustien täplien ja raitojen koristamia valkosiipisisiä perhosia rinteessä on.

Vastaan tulee pariskunta, joka innoissaan selittää, kuinka he saivat kuvata pikkuapolloa pitkään ja perhonen vain odotti rauhallisesti.

Nyt he etsivät alueella esiintyvien harvinaisuuksien joukosta pientä kovakuoriaista ja kyselivät olemmeko sitä nähneet.




On hauska huomata ihmisten innostus luonnon ihmeiden edessä. Kukat, perhoset ja kovakuoriaiset ovat luonnon ystäville syy innostua.

Häntälässä on myös paikka, nimeltään Anttilan notko. Onkohan Tapio Rautavaaran esittämän laulun “Anttilan keväthuumaus” suomennokseen sanat innoittanut tämä maisema.

Me ainakin huumaannumme perhospäivän lepattavista kaunokaisista ja kuvaamme niitä urakalla. Kuljemme notkojen rinteitä ylös ja alas, kuin intervallia suorittavat urheilijat.



Kuntomme on kuitenkin hieman heikompi, kuin urheilijoiden, mutta onneksi perhoset välillä antautuvat kuvattaviksi.

Useimmiten ne vain lepattavat rauhattomina rinteessä ja poukkoilevat edestakaisin. Vaikka niitä on paljon, ei kuvaaminen ole helppoa, niin nopeasti ne liikkuvat.

Välillä joku perhonen sentään pysähtyy pidemmäksi aikaa voikukan päälle tai lehden reunalle ja antaa ihailla kauniita siipien värejä.




Vielä retken päätteeksi menemme Häntälän laavulle ja sytytämme tulet hienoon paikkaan rakennetulle taukopaikalle.

Koivun oksalle lennähtää peipponen ja laulaa ruosteenruskea rintamus pulleana meille upeaa taustamusiikkia.

Nostan repusta kahvipannun ja täytän sen nokkaan asti vedellä. Tuli loimuaa pannun kyljissä, kun syömme notkoilla kasvaneen ystävämme ja oppaamme valmistamia maukkaita kauraleipiä.

Hörpimme kuksasta ja kupeista väkevää pannukahvia. Olo on onnellisen uupunut.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti