keskiviikko 28. kesäkuuta 2017

OMA TIE




“Mikä on tuo voima, joka saa aina uudelleen nousemaan ylös, kun on lyöty maahan?”

Unessa kuulemani sanat pohtii sivusta seuraaja, joka on aidosti hämmästynyt.

Ymmärrän hänen olevan niitä ihmisiä, jotka näkevät tapahtuneen ja jäävät seuraamaan sitä, auttamatta tai puuttumatta mitenkään.



Jälkeenpäin he puolustavat tätä asennetta sanomalla, että joku muu varmasti auttaa.

“Mitäpä sitä toisten asioihin sotkeutumaan, kyllä jokaisella on omat murheensa”, on sivustaseuraajien tunnuslause.

Tällä kertaa sivustaseuraajan äänessä on kuitenkin ihmettelyä. Hän käsittää, ettei ole ihmisen omaa luonnollista voimaa nousta aina uudelleen.

On oltava jotain, mikä nostaa, kun ihminen itse jo luovuttaisi.



On vielä hämärää, kun herään unessa kuulemiini sanoihin. Ajattelen kellon olevan puolen kolmen maissa ja mietin sataako ulkona vielä.

Eilisen päivän satoi kuuroina pitkin päivää, välillä vettä tuli kuin taivaalta laskettuna sadeverhona. Nyt on hiljaista ja hämyisää.

Annan ajatukseni elää unessa kuulemani ajatuksen lausujassa, tutussa sivustaseuraajassa ja hänen vilpittömässä ihmettelyssään.



Pohdin sanojaa ja tunnistan uneni hahmossa tutun ihmistyypin. Heitä olen elämäni varrella tavannut tai kuullut toisinaan. Olenhan minäkin niin monta kertaa pudonnut polvilleni ja saanut jostain voiman nousta uudelleen yrittämään.

He ovat aitoja sivustaseuraajia, elämän pelureita, jotka mieluusti pysyvät aina tapahtumien tasalla. He saavat uteliaisuudesta rohkeutta tulla seuraamaan sivusta.

Heitä on aina ollut ja tulee olemaan, onhan heidän ainoa tavoitteensa seurata sivusta.




En jaksa pohtia enempää sivustaseuraajia, joten menen eteenpäin ajattelussani. Onhan olemassa myös osallistujia, ajattelen.

On niitä ihmisiä, jotka heittäytyvät tilanteeseen ilman laskelmointia tai laskematta oman selviämisen mahdollisuutta.

Heitä on aina ollut, ihmisiä joille on annettu toimijan luonne. Heille on inhimillistä auttaa, vaikka oma selviäminen olisi epävarmaa.



Elämä on rajattu matka ja päättyy sivustaseuraajalta ja osallistujaltakin kerran. Uskon muutokseen ja siihen, että ihminen voi löytää kasvun tien, joka tekee hänestä osallistujan.

Tekee uneni kaltaisen selviytyjän, joka nousi aina uudelleen, vaikka elämän matkan vastoinkäymiset toistuvasti pudottivat polvilleen. Selviytyjä sai jopa sivusta tilannetta seuranneen ihailun osakseen.

Yksi nousu enemmän, on aina enemmän kuin kaikki kaatumiset. Se on enemmän, silloin kun nousee aina, vielä sen yhden kerran.



Ihminen voi olla pehmeä päältä ja sisältä sitkeä kuin purukumi. Sillä herkkää ja sitkeää luonnetta on helppo satuttaa, mutta vaikea nujertaa.

Ja vaikka purijoita elämässä aina riittää, niin venymiskyky voittaa lopulta kovuuden. Purijoiden mielenkiinto loppuu, kun maku menee.

Purijat sylkäisevät ja luulevat, että tarina oli siinä. Mutta he eivät tunne luonnetta, joka on saanut lahjan nousta yhden kerran enemmän.

Sitkeä purukumiluonne kestää ja nousee uudelleen.



Mistä se voima tulee, en osaa sanoa, mutta tunnen sen ja se riittää. Ihmisestä itsestään voima ei tule, se on selvää.

Sitkeys on ainoa voima, jota edes kovuus ei koskaan voi lannistaa. Tarina jatkuu, sitkeä vaeltaa aina tarinansa loppuun asti.

Elämä on siksi niin mielenkiintoista, että tämän päivän valinnat punnitsee huominen päivä.

Koskaan ei voi olla liian varma valitsiko oikein. Ainoa oikea valinta on sydämen. Sitä valintaa ei edes väärin tehty nujerra.

Sydämetön valinta syö aina, oikeanakin ihmisyyttä, syö pala palalta. Tekee ontoksi ja kerran jäljelle jää vain ihmisyyden kuori.

Jää sivusta seuraavan uteliaan varjo. Ihmisyyden varjokuva.




Nousen keittämään aamukahvit ja huomaan kellon olevan kymmentä vaille kolme. Ajattelen, että kirjoitan joitain aamun ajatuksia ja lähden neljän maissa käymään luonnossa.

Tänään minulla on aika hammaslääkärin tarkastukseen puolen päivän maissa. Olen käynyt viimeksi siellä silloin, kun edessäni oli DBS-leikkaukseen meno.

Päätäni väänsi silloin rajusti sivuun ja pyysin tarkastamaan hampaat ennen leikkausta.

Mielenkiintoista kuulla mitä hammaslääkäri sanoo tämän hetken tilanteestani.



Otan reppuun kahvipannun, evästä ja sytykettä. Metsä on sateiden jälkeen märkä ja nuotio syttyy heikosti ilman omia pilkkeitä.

Ilma näyttää vähän kirkastuvan tai ainakin toivon niin. Pieni sade ei menoa haittaa, mutta jos se jää päälle, niin reissusta tulee vähän erilainen.

On silti hienoa olla luonnossa, satoi tai paistoi.

Jos aina lähtee vain aurinkoisella ilmalla ulos, kuulee harvoin mustarastaan laulua. Ne laulavat pilvisellä ja sateella mielellään.

Otan myös retkivirvelini mukaan, niin voin kahvin kiehumista odotellessani kalastaa.




Aamulla neljän aikaan on hiljaista, vain pari autoa tulee vastaan, kun käännyn retkipaikkaani kohti.

Ajan metsätietä, kunnes tie päättyy ja kiepautan metsän suojaan. Otan repun selkään ja lähden kohti metsälampea.

Linnut ovat jo hereillä ja aurinkokin kurkistelee ujosti pilvien repeämistä.




Metsälampi on tumma ja väreilee tuulessa. Suuret kuuset ja lehmukset soivat vastarannalla tummaa mustarastaan huilua.

Tuli nuolee pientä kahvipannuani ja nostan kuksan sen viereen. Västäräkki pyrähtää rantaheinikkoon ja näyttää ihmettelevän, kuka on saapunut metsälammen rauhaan.

Lintu nyökkää nokallaan kohti oikean puolista rantaa ja hypähtelee heinikossa. Kohta se pyrähtää pois, ja minä otan virvelin repusta.



Kokeilen muutamia vieheitä, kunnes sopiva tuntuu löytyvän ja muutaman kerran nykäiseekin. Heitän siihen suuntaan, mihin västäräkki nyökkäsi ja vapa notkahtaa.

Iso hauki käy välillä rannassa ja tempaisee sitten syöksyyn. Siima vinkuen se kiitää lumpeikkoon ja vie ne matkassaan. Epäilen retkivapani siiman katkeavan, mutta ihmeen hyvin se kestää.

Saan muutaman minuutin syöksyilyn jälkeen hauen lammen rantamättäiden luo ja päätän kiskaista sen suoraan maalle.

Minulla ei ole haavia mukana, joten riski on pakko ottaa. Yllättäen hauki lipuu kuin itsestään märän sammaleen päällä jalkoihini.

Komea hauki on kiinni vain vilkun parilla koukulla yläleuasta, mutta se riittää. Hyvä uunihauki siitä tulee, tai fileinä pannulla maukas ruoka.



Päivällä menen hammaslääkäriin, joka katsoo minua tutkivasti sisään kutsuessaan. Kysyy vointiani ja minä vastaan oloni olevan erittäin hyvä.

Kerron, etten mennytkään vielä leikkaukseen, koska löysin neurologin, joka tuntee dystonian niin hyvin, että sai oireet helpottumaan merkittävästi.

Hammaslääkäri ja hoitaja ilahtuvat ja kuuntelevat kiinnostuneina, kun kerron miten sain avun, joka on toistaiseksi siirtänyt DBS-leikkaukseen menoani.



Hammashoitaja kysyy miten löysin tuon kauempana toimivan neurologin. Kerron vertaistukiystävien neuvoneen hänen vastaanotolleen. Kumpikin on sitä mieltä, ettei dystoniani juurikaan näy tällä hetkellä olemuksestani.

Keskustelemme vielä jonkin aikaa, ennen kuin hammaslääkäri aloittaa työnsä. Tutkittuaan hampaani hän toteaa, että on ihan erilaista nyt tehdä tämä, kuin silloin, kun kävin ennen leikkaukseen menoa.

Sanon, ettei koskaan kannata antaa liian helpolla periksi. Eikä valita sitä helpointa tietä, johon toiset ohjaavat.

Jossain voi olla toinen tie. Ja se on oma tie.












tiistai 20. kesäkuuta 2017

KOLMASTOISTA PIIKKI





"Kolme kuukautta ei ole pitkä aika, mutta kolmekuiselle se on koko elämä". Jostain muistan lukeneeni tällaisen ajatuksen ja se nousi mieleeni, kun ajoin maanantaiaamuna kohti Turkua.

Me dystoniaa sairastavat olemme kvartaaliajan tautisia. Tulosvastuu on hoitavalla neurologilla ja hoitovaste meillä. Valitettavan usein se tulosvastuu ajaa hoitovasteen ohi heittämällä, kuin audit Turun moottoritiellä.

Tokihan joku tolkku olisi oltava hoitovasteessakin, kyllä hoitavat neurologit sen tietävät. Tulosvastuu on vain valitettavasti niin iso sana sairaalankin käytävillä, että siitä kumartaen on ohimenoa pyydettävä. Usein sitä lupaa ei tule ja siitä kärsii hoitovaste.

Sitten lyödään helposti hanskat tiskiin, tuikataan pikaiset piikit ja huudetaan seuraava sisään. Seuraava hauska viisiminuuttinen viiden kuukauden kuluttua. Piikkiruletti pyörii, joskus osuu, toisinaan ei.





Minä kävin siinä ruletissa yksitoista kertaa. Muistan kyllä muutamia hoitoja, joissa piikeille haettiin paikat oikean ENMG-laitteen avulla. Kerran jopa isolla masiinalla, sellaisella vedettävällä. Ei se vain auttanut.

Neurologi oli vakuuttava eikä pitänyt kiirettä. Hän kertoi lopuksi, että on olemassa vielä yksi vaihtoehto, jos botuliinihoidot eivät auta. Minä olin vähän ihmeissäni. En arvannut, että jo nyt esitetään vaihtoehtona DBS-leikkausta.

Neurologi kertoi syväaivostimulaatiosta hyvin ja asiallisesti. En vain ollut kartalla, miksi jo nyt puhutaan suuresta leikkauksesta, koska olin saanut vasta neljännen kerran botuliinihoitoa. Tietysti olin utelias. Silloin kun lääkärillä on asiaa, ei potilaalla tapaa olla kiire.






Lähdin vastaanotolta vähän hämilläni. Neurologi oli puhunut jotain sähköpostista, jota aikoi lähettää Lohjan neuropolille. En käsittänyt, että hän ehkä tarkoitti minua mahdolliseksi ehdokkaaksi DBS-leikkaukseen. Asia kyllä valkeni minulle, kun seuraavan kerran menin Lohjan neuropolille.

Sillä kertaa minut otti vastaan ylilääkäri, eikä neurologi, kuten tavallisesti. Hän sanoi heti, että olin siis kiinnostunut DBS-leikkauksesta. Muistan sanoneeni, että jos lääkärit pitävät sitä hyvänä vaihtoehtona, niin olen valmis ajattelemaan sitä.

Lohjan sairaalan neurologisen polin ylilääkäri oli hyvin kohtelias. Sanoin, että haluaisin päästä työkyvyn arviointiin, kuntoutukseen ja uudelleen koulutuksen kautta takaisin työelämään. Ylilääkäri katsoi minua ja sanoi, että te olette hyvin sisukas mies.






Siitä alkoi tieni kohti DBS-leikkausta. Ostin mielessäni sen ajatuksen, ja menin leikkausta kohti uskoen sen olevan instant-ratkaisu tähän sairauteen. Kävin lähetteellä Meilahdessa neurologin vastaanotolla, joka kertoi minulle leikkauksesta. Hän toi esille kaikki riskit ja sanoi minun olevan hyvä ehdokas leikkaukseen.

Neurologi haki DBS-laitteita sisältävän pahvisalkun, joka oli kuin Elisan viihdeboksi, kaukosäädinkin mukana. Kanavat vain olivat arvoitus, mutta en sitä vielä osannut pohtia. Minun jälkeeni tuolla samalla vastaanotolla kävi eräs ystäväni. Hän kysyi suoraan, että mikä tämän leikkauksen lopputulos on niillä, joille se on suoritettu.

Neurologi oli vastannut lukumäärän, josta yli viisi oli hänellä hoidossa ja puheterapiassa, yhdelle leikkaus oli antanut selkeän avun. Olen usein tätä pohtinut, miksi neurologi ei puhunut minulle näistä ihmisistä mitään. Mietin sitä vieläkin, kun olen ajamassa kohti kolmansiatoista piikkejäni.






Minun omat epäilykseni heräsivät vasta, kun istuin Töölön sairaalassa ja odotin neurokirurgin luokse aikaa. Täytyy myöntää, että hän hätkäytti minut hereille. Tajusin siinä hetkessä jotain ja kun kävelin portaita ylös, ymmärsin että tuon kirurgin ammattitaitoa tarvitsee joku muu minua enemmän.

Hetkeäkään en hänen ammattitaitoaan epäillyt, se oli vakuuttava ja henki hänen olemuksestaan. Jos minut pitäisi leikata, menisin hetkeäkään empimättä hänen leikattavakseen. Siitä eteenpäin olin kuitenkin jo etsimässä uusia vaihtoehtoja leikkaukselle. En sitä tehnyt tietoisesti, sillä valmistauduin aidosti leikkaukseen.

Tiedostamattomalla tasolla olin jo toisaalla ja pohdin muita vaihtoehtoja. Leikkauspäivämäärä muuttui muutaman kerran, ja kun se lopulta varmistui, niin olin siihen oikeasti menossa. Kaksi viikkoa ennen leikkausta tapahtui jotain, mikä sai minut siirtymään elämässäni uuteen vaiheeseen.

Sain tekstiviestin, jossa minulle luvattiin lähettää pesuaineet viikon aikana. Voisin mennä aamubussilla Töölön sairaalaan ja leikkaus alkaisi kahdeksan maissa. Tajusin silloin, etten ollut vielä valmis leikkaukseen. Niinpä pyysin aikalisää siihen.





En ymmärtänyt, että se tarkoitti samalla sitä, että Lohjan neurologinen poliklinikka löisi hanskat tiskiin hoitojeni suhteen. Hoitoja ei täysin lopetettu, mutta aika siirrettiin ensin seitsemän kuukauden päähän ja sen jälkeen viiden kuukauden. Ymmärsin, että dystoniapolkuni Lohjan neuropolilla oli kuljettu loppuun.

Palaan takaisin Turun moottoritielle, missä omakotitalon hintaiset autot paahtavat ohitse ja minä kaarran Paimion puubaariin kahville. Sanon sitä puubaariksi, koska sen parkkipaikan vieressä, pellon laidassa kasvaa rujonkaunis mänty. Puu on kuin dystoniaa sairastavan vertauskuva. Tuuli on sitä tuivertanut ja muotoillut, mutta kohti taivasta se silti kurkottaa. Kohti valoa.





Juon munkkikahvit ja jatkan matkaani. Minulla on aika ennen puoltapäivää ja olen sopivasti Turun keskustassa. Kävelen Aurajoen rantaan vielä, koska aikaa on. Pilvet roikkuvat ravintolalaivojen yllä, mutta taivas on kirkastumassa. Iltapäivällä täällä varmasti paistaisi jo aurinko.

Ajattelen Aurajoen tummana virtaavaa vettä katsoessani tuota kolmen kuukauden matkaa, jonka olin tästä samasta kohdasta kulkenut. Olin tullut maaliskuun 17. päivä ensimmäisen kerran tänne botuliinihoitoihin. Se oli myös ensimmäinen kerta, kun lähdin hakemaan apua yksityisen puolen neurologilta.

Neurologi Nina Suvanto-Collan oli löytänyt juuri ne oikeat kohdat, jotka dystonia oli aktivoinut ja pisti niihin botuliinia riittävän paljon. Kolme kuukautta elämässäni ovat olleet oireiltaan lievimpiä diagnoosin jälkeen, eli lähes neljän vuoden aikana.





Tämän kolmen kuukauden aikana olen ehtinyt istua äitini kuolinvuoteen äärellä. Olen käynyt kaksi raskasta matkaa Lapissa, joista toinen oli äitini hautajaiset. Alzheimerin runtelema äitini pääsi viimein lepoon ja hänen muistojuhlansa oli kaunis ja lämminhenkinen. Silti se kaikki aktivoi dystoniaa.

Jotain oireista palasi takaisin ja alun mittava hoitovaste hiipui jonkin verran. Kuitenkaan kaikki oireet eivät palanneet ja monta asiaa tehdessäni huomasin, ettei dystonia oireile yhtä voimakkaasti. Erityisesti olen huomannut sen nukkuessani. En enää nuku pelkästään selällään, pää sivuun vääntyneenä, vaan useammissa asennoissa. Myös uni on syvempää ja levollisempaa.

Neurologi kutsui minut sisään vastaanotolle ja kävimme läpi hoitojen välisen ajan. Hän kertoi, ettei ollut sisään tullessani edes huomannut dystoniaani, koska pää liikkuu kävellessä ja puhuessa. Nyt kun istuin ja pää siirtyi sivuun, tuli oire selkeästi esiin. Tyytyväisenä totesimme, että vääntö on edelleenkin vähäisempää, eivätkä oireet ole niin voimakkaita, kuin maaliskuussa.

Keskustelussa kartoitamme tilannettani ja usko hoitojen toimivuuteen on vahva. Hoitokerran jälkeen poistun Linnankadulle ja kävelen Aurajoen rannalla sijaitsevalle jäätelökioskille. Ostan oikeaan vohvelikuoreen vanhan ajan mansikkajäätelöä ja kävelen jokirantaan. Istun kivireunukselle, aurinko lämmittää ja jäätelöä sulaa sormille. On kesä ja edessä taas kolme kuukautta.





lauantai 17. kesäkuuta 2017

METSÄN ÄÄNI




Miten metsä puhuu, pohdin ajaessani aamuneljän aikaan kohti pientä metsälampea. Haluan nähdä aamun heräämisen luonnossa. Tiedän olevani jo myöhässä, mutta jotain ehtisin silti kokea.

Maantie on hiljainen ja tien laidassa, muutaman kymmenen metrin päässä seisova peura on kuin patsas. Hidastan vauhtia ja näen pari muuta sen takana. Parilla loikalla ne katoavat metsän suojiin.

Käännyn metsälammelle vievälle tielle, joka mutkittelee kauniin kesäisen maiseman läpi. Sielläkin on pellolla ruokailemassa peura, joten hiljennän vielä vauhtia.

Tällä reitillä niitä on lähes aina aamuisin näkynyt.




Pysäköin auton metsään polkeutuneelle levikkeelle, otan kameran ja repun selkääni. Aurinko siivilöityy suurten honkien läpi polulle, jota lähden tarpomaan rauhallista vauhtia.

En ole matkalla mihinkään ja juuri siksi olen matkalle lähtenyt. Metsä ei ole tavaratalo tai kauppakeskus, josta etsitään ja ostetaan.

Metsä on viisas ystävä, joka kulkee mukana ja kertoo niin paljon, kuin kulkija sitä pystyy ymmärtämään.

Metsän puhe ei ole ihmisen mielelle vaikea ymmärtää, onhan se aina universaalia. On vain oltava avoin sen sanottavalle.




Tietysti eletyn ja koetun taustamelu voi olla niin voimakas, ettei metsän hiljainen puhe kuulu. Silti
metsä puhuu ja sillä on asiaa.

Aikaa se joskus vaatii, että taustamelu vaimenee. On toisinaan kuljettava kauan, että metsä suodattaa elämän häiritsevät äänet.

On syytä kuitenkin muistaa, että puhetta ymmärtää vain, jos sitä oikeasti kuuntelee. Metsääkin on pyrittävä kuulemaan ilman ennakkoluuloja.

On haluttava kuulla metsän puhe. Kyllä sydän sen ymmärtää. Se osa meissä, joka pystyy olemaan vielä yhteydessä luontoon.

Voi kokea järkytyksen tai iloisen yllätyksen, kun sydän alkaa kuulla metsän ajatuksia.

Metsä puhuu aina vain sen verran, kuin vaeltaja käsittää.




Metsä luotaa ihmisen koko olemuksen. Pian se on selvillä kulkijan henkisestä jaksamisesta, siitä kuinka repaleinen vaeltaja on.

Metsä voi eheyttää repaleisen mielen ja sielun. Tai se voi antaa uhoajien mennä. Moni meneekin, kulkee kuin kauppakeskuksen käytäviä ostoslista kädessä.

Mitä asiaa metsässä olisi mesoaville hälisijöille tai etuviistossa painaville suorittajille. Metsä antaa sellaisten mennä menojaan.

Menetys on heille merkittävä, mutta onneksi aina voi mennä metsään uudelleen. Ehkä jonain päivänä sen puhetta ymmärtää kuunnella.

Usein sellainen vaatii elämään jotain, mikä saa ihmisen sydämen avautumaan metsän puheelle.




Kun ensimmäisen kerran kysyin, miten metsä puhuu, kuulin tikan koputtavan jossain ja yritin nähdä sitä saadakseni kuvan.

Tikka on utelias ja taitava piiloutuja, joka kieppuu aina kätköstä kurkkimaan. Ymmärsin samalla, että metsällä oli asiaa.

Metsä koputti sydämen oveen ja halusi sanoa jotain. Minä avasin sydämeni oven ja ikkunat.




Metsä sanoi, että ihmisen maailmassa ei ole rauhaa ja useimmilla elämä on epätasapainossa. Siksi on niin paljon ahdistusta.

Se näkyy monella tavalla kaikkialla ja joka hetki.

Se aiheuttaa paljon sairautta ja kärsimystä.

Elämän tasapaino korjaisi monta asiaa ja auttaisi selviämään vastoinkäymisistä.

Mutta vaikka se on helppo ymmärtää, ei moni sitä tavoita kuin hetkittäin.

Metsässä asiat asettuvat omalla painollaan tasan ja niiden suhde löytää oikean koon.

Suuri onkin pientä ja pienet onnen hetket tulevat esiin suurina. 

Elämässä on liikaa ärsykkeitä ja vaatimuksia. Mikään ei riitä enää, on aina saatava lisää, koettava enemmän.

Elämä on kuitenkin tasapainoa, jossa kaikki aistit on oltava avoinna.

Ei pelkästään ne aistit, joita ärsytetään ostamaan ja nauttimaan. Niin ne saadaan yliaktiivisiksi ja ajetaan ihminen orjan asemaan.

Ihminen on kuitenkin luotu vapaaksi kuten kaikki luonnossa.

Hänellä on oikeus olla sellainen, miksi hänet tehtiin, vapaa.




Miten ihminen voisi olla vapaa, minä ihmettelin. Me, jotka lopulta olemme orjia koko elämämme ajan.

Metsä tuntui olevan hiljaa, eikä vastannut mitään.

Minä jatkoin matkaa ja odotin kaikki aistit avoinna.

Ei ole kiire mihinkään, metsä huokaisi.

Anna ajattomuuden tulla olemukseesi, kyllästä itsesi sillä.

Vain niin saat vastustuskykyä ja kestät kaiken.

Ymmärrät ehkä vielä sen, mitä et nyt käsitä.

Ajattelin sen tarkoittavan vapautta, jota ihminen ei voi elämässä mielestäni saavuttaa.




Istun aamukahville luonnon muovaamalle penkille, se on hongan oksa ja mukava istua.

Katselen vedenpintaa, joka on peilityyni ja hörpin kuksasta kahvia. Käki kukkuu tauotta, sorsapoikue ui vastarannalla ja suopursujen valkoinen meri saa haukkomaan henkeä.

On vaikea sisäistää sitä kauneutta, jonka sisällä ja ympäröimänä on.




Äkkiä kuului kova rääkäisy ja lintu sujahtaa läheltä lakkiani. Silloin huomaan istuvani vain muutaman metrin päässä räkättirastaan pesältä.

Juon kahvini ja nousen hiljaa. Kävelen kauemmas ja jään katselemaan räksän pesälle.

Ärhäkät lokit kirkuvat kaarroksiaan yhä lähempää.

Näin edellisellä kerralla niiden käyvän sumeilematta joutsenenkin kimppuun, kun se erehtyi liian lähelle lokinpesää.




Olen pari kertaa joutunut lokkien kiinnostuksen kohteeksi ja niiden röyhkeys on hurjaa. En yhtään ihmettele miten Alfred Hitchcock keksi idean Linnut elokuvaansa.

Helsingin kauppatorilla ostin kerran muikkuaterian ja etsin täydeltä alueelta vapaata paikkaa. Ilokseni sellainen, tyhjä pöytä oli jätetty kuin minua varten vapaaksi.

Pöytä oli avotaivaan alla ja pian huomasin syyn, miksi kukaan ei istunut siihen. Sain kyllä lokeista pian ateriaseuraa.




Toisella kerralla olin käymässä Itä-Helsingissä ja poikkesin Kahvila Kampelan mainiolle lohisopalle. Vein ruokani ja leivän merenrantaterassille ja istuin pöytään.

Kuulin vain suhahduksen, tunsin siiveniskun ilmavirran ja leipä nousi lokin kynsissä lentoon.

Lintu pudottautui veteen viisi lokkikaveria perässä, leipä hävisi muutamassa sekunnissa.




Nämä lokit eivät ole eväistäni kiinnostuneita, mutta selvästi niiden lennoilla on merkitys. Ne pesivät toisella rannalla ja kaartelevat puiden latvojen yläpuolella tarkkailukierroksilla.

Mielestäni ne tulevat koko ajan lähemmäs katkenneen puun päälle rakennettua pesää. En tiedä voisinko tehdä mitään, jos ne hyökkäisivät pesälle.

Jos lokit olisivat yhtä röyhkeitä hyökkääjiä, kuin aiemmin näkemäni, niin ainoastaan räksät voisivat itse puolustaa pesäänsä.

Ja siihen on kyllä kaikki edellytykset, niin kipakka lintu räkätti on. Olen joutunut pari kertaa senkin hyökkäyksen kohteeksi ja lintu on täysin peloton.




Noin tunnin odoteltuani räkättirastaat tulevat tai ehkä ne ovat olleet koko ajan jossain lähistöllä.

Toinen hypähtää pesän reunalle ja pyöräyttelee siniharmaita munia nokallaan. Sitten se vilkaisee minua tuimasti.

On aika poistua hiljaa. Metsä on tarjonnut jälleen unohtumattoman hetken. Olen kiitollinen.

Ehkä myös ymmärsin jotain siitä, mistä metsä puhui sydämelle.





Olen joskus tullut metsästä reppu keveämpänä kuin lähtiessä, toisinaan täynnä metsän antimia.

Koskaan en ole tullut metsästä henkinen reppu raskaampana kuin lähtiessä.

Aina on taakka keventynyt metsässä tai sen painoarvo on muuttunut matkan aikana.

Elämän arvo lahjana on mittaamaton.

Elämän puolesta on taisteltava, niin kuin linnutkin pesänsä puolesta.

Ymmärsin mitä metsä tarkoitti.








sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

HÄNTÄLÄN NOTKOT, PARATIISISTA PARATIISIIN




Istun Baddingin kioskin jykevillä penkeillä ja juon Jaffaa nostalgisesti muotoillusta pullosta. Takanani entisöity kioski on kyläpäivän vuoksi avoinna jo yhdeksän jälkeen lauantaiaamuna.

Muutama muukin on poikennut hetkeksi suurten kuusien katveeseen tehdyn pienen lippakioskin soraparkkiin. Ilma on kesäisen leuto ja keveä tuuli lepattaa tien laidan koivuissa.

Kioskin reunapalkeista roikkuu Baddingin kuvalla varustettuja teepaitoja ja laulajan musiikki soi taustalla. Kioskin rakennutti 60-luvulla Baddingin isä, jäätyään sairaseläkkeelle kattohuopatehtaasta.



Nykyisin tuntuu oudolta ajatella, että tällaisessa kuusikossa, missä edes asutusta ei ympärillä näy, voisi kioski menestyä.

Määränpäässä meille kertoi kuitenin talon isäntä, että tällaisia kioskeja oli 60-luvun Suomessa paljon.

Taustalla lähtee soimaan Rauli Badding Somerjoen tunnetuin laulu “Paratiisi”, joka on antanut nimen kioskillekin.



Luin jostain, että Rauli teki laulun kitaraa samalla soitellen. Ehkä hän teki sen lähellä kioskia sijaitsevassa vaatimattomassa kotitalossaan.

Voin kuvitella hänen eläytyneen laulun sanomaan ja lähes tunnen sointien luoman innoituksen, kun se soi tässä maisemassa.

“Oi, jos sulle voisin antaa kaikkein kauneimman. Tämän maailmani pallon valtavan. Mutta enhän sitä tee, pieni hetki riittänee...”



Lähdemme Paratiisi-kioskilta ja suuntaamme kohti luonnon paratiisia. Someron tunnetuinta nähtävyyttä ja ainutlaatuista luontokohdetta koko Suomessa.

Tämä laulu voisi olla hyvinkin saanut alkunsa siitä, että Rauli on joskus käynyt kävelemässä Häntälän notkojen maisemissa.

Sieltä se, oikea maanpäällinen paratiisi löytyy.

Ajaessamme ystäväperheemme luo Somerolle mietin, miten paljon lahjakkuutta tähän luonnonkauniiseen paikkakuntaan liittyy.




Ystävä, jonka luokse olemme menossa, ja hänen kanssaan Häntälän notkoille, on myös lahjakas taiteilija.

Hän on runoilija, maalari ja taidekäsitöiden tekijä.

Käymme hänen kodissaan juomassa lähtökahvit ja nautimme pöydän herkuista. Saamme kahvin kera voileipäkakkuja ja raikasta mansikkakakkua.

Muu talonväki jää kauniin pihan ympäröimään taloon, kun ystävämme opastamana lähdemme kohti Häntälän notkoja.

Savusaunan tummat ikkunat katselevat matalasti viettävästä rinteestä, kun ajamme pihasta.




Soratie kaartaa alas jokilaaksoon, jossa ruskea vesi juoksee syvällä rinteen pohjalla. Vanha lankkusilta vie yli Rekijoen, jonka toisella puolella traktori on keskellä tietä.

Sen perässä olevassa suuressa häkissä odottavat lehmät pääsyä laitumelle. On upeaa nähdä niiden into, kun häkin ovi avautuu ja vapaa luonnonniitty avautuu eteen.

Nuoret vasikat tekevät loikkia ja ryntäävät rantaa kohti. Sillan alla joki kuohuu kuin vaahtoava kaakao.

On vaikea uskoa, että tuo kapea joki, jota paikoin kutsutaan myös ojaksi, on uurtanut tämän hämmästyttävän laakson.




Syvyyttä jokilaaksolla on parhaimmillaan 30 metriä ja työ on selvästi vieläkin käynnissä, koska vesi kuljettaa savea edelleenkin.

On sillä tosin mitä kuljettaa, sillä Häntälän notkojen saven syvyys on mitattu jopa 80 metriä syväksi.

Näin kertoo Matti Torkkomäki upeassa kirjassaan Häntälän notkoista.




Hän kertoo myös, että notkojen pohjalla juokseva virta on voinut olla olemassa jo ennen jääkautta. Silloin se on juossut kallioiden urissa ja kovertanut reittiä sinne.

Jääkauden sulamisen jälkeen notkojen päällä oli kymmenisen metriä vettä ja sen laskettua saivat notkot päälleen paksuimman savikerroksen Suomessa.

Siihen savimassaan Reksuosta alkunsa saava joki on vuosituhansien aikana uurastanut nähtävyyden, joka hakee vertaistaan Skotlannin mystisiltä nummilta.

Torkkomäki arvelee kirjassaan, että joki on savea uurtaessaan palaamassa takaisin siihen uomaan, jossa se virtasi jo ennen jääkautta.



“Perille kun saavuttiin kukat kukki tuoksui niin...”

Rauli Badding Somerjoen laulun sanat soivat vielä mielessä, kun nousemme autosta ja katselen rinteen reunalla laiduntavaa karjaa.

Kukat kukkivat notkon rinteillä, lehmät ammuvat komealla äänellä, joka kaikuu jokilaakson vastarannalta ja peipot laulavat vehreissä koivuissa.

Syvänvihreät kuuset nousevat muhevasta savimaasta majesteettien lailla kohti korkeuksia, päätä huimaa, kun niitä alas laaksoon laskeutuvalta polulta katselee.



Notkoilta kotoisin oleva ystävämme kulkee edellä ja kertoo, että karja tuodaan tänne pitämään yllä nummimaista maisemaa.

Hän sanoo, että savirinteet vyöryvät, varsinkin keväisin, lumien sulaessa, alas jokilaaksoon. Uutta maisemaa syntyy koko ajan.

Toisinaan liukkaat savipolut tekevät laidunkarjallekin tepposet ja ne luiskahtavat jokeen tai juuttuvat saveen.

Sieltä ne pelastetaan jatkamaan taas arvokasta työtään.




Ja kyllä niiden työtä on upeaa ihailla mutkaista jokipolkua tarpoessaan. On helteinen alkukesän päivä ja vesipullo vyöllä ahkerassa käytössä, hiki virtaa otsalla liukkaita savipolkuja astellessa.

Ruskeana virtaava joki on kuin kermakahvia. Vastarannan rinne kasvaa tummanvihreää kuusikkoa ja jokitörmä rehevää kukintoa.

Häntälän notkossa kasvaa myös etelässä harvinaisempi kullero. Nyt se kukkii kellervänä, kuin pieninä aurinkoina.




On selvästi perhospäivä ja rinteessä niitä lepattaa paljon. Eniten on harvinaisia pikkuapolloja, joita elää Suomen sisämaassa vain Häntälän notkolla.

Laji tarvitsee selvitäkseen kiurunkannusta, jonka Matti Torkkomäki nimeää Häntälän notkojen tunnuskukaksi.

Pikkuapollon toukka saa kiurunkannuksesta ravintoa kasvaessaan ja siksi perhosta on esiintynyt vain notkoilla.

Lajia on kyllä yritetty levittää myös muualle, missä kiurunkannusta kasvaa ja ilmeisesti jonkin verran onnistuttukin.




Tänään täällä notkoilla on kuitenkin perhosten ihailijoiden ja kuvaajien onnenpäivä. Niin paljon mustien täplien ja raitojen koristamia valkosiipisisiä perhosia rinteessä on.

Vastaan tulee pariskunta, joka innoissaan selittää, kuinka he saivat kuvata pikkuapolloa pitkään ja perhonen vain odotti rauhallisesti.

Nyt he etsivät alueella esiintyvien harvinaisuuksien joukosta pientä kovakuoriaista ja kyselivät olemmeko sitä nähneet.




On hauska huomata ihmisten innostus luonnon ihmeiden edessä. Kukat, perhoset ja kovakuoriaiset ovat luonnon ystäville syy innostua.

Häntälässä on myös paikka, nimeltään Anttilan notko. Onkohan Tapio Rautavaaran esittämän laulun “Anttilan keväthuumaus” suomennokseen sanat innoittanut tämä maisema.

Me ainakin huumaannumme perhospäivän lepattavista kaunokaisista ja kuvaamme niitä urakalla. Kuljemme notkojen rinteitä ylös ja alas, kuin intervallia suorittavat urheilijat.



Kuntomme on kuitenkin hieman heikompi, kuin urheilijoiden, mutta onneksi perhoset välillä antautuvat kuvattaviksi.

Useimmiten ne vain lepattavat rauhattomina rinteessä ja poukkoilevat edestakaisin. Vaikka niitä on paljon, ei kuvaaminen ole helppoa, niin nopeasti ne liikkuvat.

Välillä joku perhonen sentään pysähtyy pidemmäksi aikaa voikukan päälle tai lehden reunalle ja antaa ihailla kauniita siipien värejä.




Vielä retken päätteeksi menemme Häntälän laavulle ja sytytämme tulet hienoon paikkaan rakennetulle taukopaikalle.

Koivun oksalle lennähtää peipponen ja laulaa ruosteenruskea rintamus pulleana meille upeaa taustamusiikkia.

Nostan repusta kahvipannun ja täytän sen nokkaan asti vedellä. Tuli loimuaa pannun kyljissä, kun syömme notkoilla kasvaneen ystävämme ja oppaamme valmistamia maukkaita kauraleipiä.

Hörpimme kuksasta ja kupeista väkevää pannukahvia. Olo on onnellisen uupunut.