maanantai 29. toukokuuta 2017

SYYTÖN ILO



Sade alkoi aamuyöllä. Ensin humisi, kuin saapuvan auton ääni, sitten rymisi kattoon ja ukkosti. Olin valveen rajoilla ja palasin unten maille. Nousin neljän aikaan katsomaan kasteenraikasta aamua.

Muistin silloin erään ihmisen, joka heräsi usein yöllä ja tapasi lähteä pihalle kävelemään. Otin kupin kahvia ja menin ulos.

Sateen jälkeen ilma oli raikas. Harmaat pilvenlongat olivat saaneet purppurareunan, linnut lauloivat ja lennähtelivät pihan poikki.

Kastepisarat pensaan oksalla heijastivat taivaan purppuraa. Vihreys oli joka puolella, aukesi kujina ja loi varjoisia suojia.

Aamukaste tuntui jalkapohjissa kylmänä ja kosteana.




Ajattelin niitä monia, jotka tälläkin hetkellä kulkevat omaa unetonta polkuaan.

Minulle herääminen on usein valinta, tai ainakin otan sen niin. On parempi ottaa se kokemuksena.

Tiedän, ettei unettomuus ole valinta. Unettomuus voi viedä elämänhalun, ilon ja voiman.

Ihmisen luonnollinen olotila on olla onnellinen. Se on rentoa olemisen onnea, iloa olemassaolosta, että saa kokea tämän kaiken.




Ilo, johon ei löydä syytä, on olemassaolon iloa. Sitä, jota kerran lapsena tunsi ja kadotti elämän vaelluksella.

Piti kasvaa aikuiseksi ja uhrasi sen, minkä arvoa ei vielä käsittänyt, lapsenmielisen ilon.

On syytä pohtia hintaa, oliko se liian kova.

Maksoiko liikaa, että pääsi siihen vaiheeseen, missä ilo ja onni on ostettava.

Pelkkä oleminen ei enää riitä iloon ja onneen.




Elämän puntari on meissä jokaisessa. Toinen puoli painaa aina enemmän, painaa ja vaivaa tai painaa ja nostaa.

Nostaa näkemään yli sen kaiken, mikä yritti painaa huolet voitolle.

Oikea painolasti hyvällä puolella nostaa näkemään ne kaikki mahdollisuudet, joita elämä on aina täynnä.

Kannattaa kerätä hyvää, joka painaa enemmän, vaikka sitä olisi vähemmän.

Aito ilo ei ole isoja asioita. Aito ilo on oivallus, jonka saa itse tehdä ja käsittää.

Ymmärtää, mikä elämässä painaa ilon puolelle ilman syytä.




Kannattaa panna merkille, että aito ilo on aika ajoin etsittävä uudelleen.

Monet asiat vievät ilon elämästä, mutta isoin rohmu on tulevat pelot ja huolet.

Ne asiat, joita ei usein edes kohtaa tai kohtaa erilaisina, kuin odotti.

Ne voivat viedä ilon tästä hetkestä.

Tämä hetki on se, johon elämä antaa voiman, vain tämä hetki.

Elämänvoima on niin väkevä, että jos huomisen ja tulevien hetkien kestämiseen tarkoitettu voima annettaisiin nyt, niin ihminen lähtisi lentoon.

Elämänvoima tulee siksi annoksina ja juuri oikealla hetkellä.

On syytä luottaa siihen.




Toinen elämänilon kahmija on menneisyys, joka tulee takavasemmalta, istuu olkapäälle ja kuiskaa hiljaa syyn miksi ei voi olla onnellinen.

Mitä tahansa menneisyys sisältääkin, niin sillä ei ole oikeutta viedä elämäniloa.

Jos menneisyys pitää sisällään jotain, mitä ei ole selvittänyt, on syytä käydä ne asiat läpi.

Eri asia on, jos ei pysty enää asioita selvittämään. Silloin on syytä astua luojan luo ja pyytää armoa.

Raamattu sanoo, että jos meidän sydän syyttää meitä, niin Jumala on suurempi, kuin meidän sydämemme.




Armahdettu ihminen pystyy armahtamaan muitakin.

On nöyrä olo, kun tajuaa, ettei osannutkaan elämää niin kuin kerran luuli osaavansa.

On nöyrä ilo, kun saa kaiken jälkeen jatkaa matkaa kevein askelin.

Nelson Mandela on sanonut, että astuessaan ulos vankilasta, jonne oli rotusyrjinnän vuoksi joutunut, hänen oli jätettävä taakseen myös kaikki katkeruus, kostonhimo ja viha.

Ilman sitä hän olisi jäänyt vankilaan, joka on hirvein kaikista.

Ihminen voi olla oman elämänsä vanginvartijana kaikkein julmin ja armottomin.




Ei ole lainkaan selvää, että ihminen hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Itse asiassa se on aika harvinaista, paitsi joskus puheissa.

Minä olen usein löytänyt aidon, ansaitsemattoman ilon ja hyväksynnän luonnosta. Ei sitä ansaita voi, mutta joskus se vie aikaa.

On annettava luonnon tehdä se työ, joka ei omin voimin onnistu.

Metsään voi mennä täynnä huolia ja väsymystä, voi kävellä huomaamatta lintujen laulua, tuulen huminaa puissa tai kurjen huutoa suolta.

Voi ajatuksissaan astua nupullaan olevan suokukan päälle.

Voi kävellä kauaskin niin, kunnes yllättyy ja huomaa jotain puuttuvan.




Ilo yllättää luonnossa vaeltajan. Metsä ottaa syliin, kuin äiti lapsena.

Nostaa olkapäältä sen menneisyyden syyttäjän, poimii toiselta tulevien huolien painottajan ja nostaa pettymysten repun oksalle.

Askel kevenee, kuikan huuto vie huomion ja lahdelman vesilintu lipuu suolammen pintaa.

Ihminen on vapautunut ja tuntee ilon. Ilon, johon ei ole syytä.




“Elämän on jatkuttava”, totesi eräs läheisiään menettänyt ihminen minulle jokin aika sitten. Olen tämän kevään aikana joutunut pohtimaan samaa jo useita kertoja.

On puolitoista kuukautta, kun silitin äitini viilenevää otsaa sairaalassa ja jätin  hänelle jäähyväiset.

Näin täyden kylmiön sairaalassa ja olin mukana viemässä äitini arkkua siunauskappelin viimeiselle vapaalle paikalle.

Hautausurakoitsija kertoi, että ruumishuoneella on ruuhkaa. Samaa kertoivat silloin uutiset.

Ihmisiä on kuollut enemmän kuin tavallisesti, elämme kovia aikoja.




"Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."

Mauno Koivisto



Johonkinhan ihmisen on kuoltava, se on selvää, mutta täyden elämän eläminen on eri asia.

Mielestäni pitkä elämä ei yksin ole oikea syy elää pitkään.

Oikea on syy elää koko elämä, olipa sen mitta mikä tahansa.




Olen pohtinut tuota Mauno Koiviston ajatusta ja näen siinä jotain elämää kantavaa. Minullakin on elämän varrella ajattelu kulkenut samaa suuntaa kohti.

Näen tuossa ajattelussa jotain universaalia, se on ikään kuin päätös antaa hyvälle enemmän painoa elämän puntarissa.

Oma ajatukseni on ollut viime vuosina, että asiat voivat mennä hyvinkin. Luontainen pessimismi oli ennen yleisempää ja varautuminen huonoihin aikoihin.

“Kannattaa odottaa pahinta, niin ei pety”, sanoi eräs tuttuni vuosia sitten. Siihen nähden Manun aforismi edustaa myönteistä asennetta ja kertoo vahvasta uskosta elämään.




Minä en ole laumasielu luonteeltani. Haluan ajatella asiat ymmärrykseni mukaan, enkä osallistu mihinkään vain sen vuoksi, että se hyödyttäisi elämääni.

Näen nykyisin elämän matkana, joka pian päättyy jokaiselta. Monta asiaa ajattelen tänään eri tavalla, kuin näin ne nuorempana ja jyrkempänä.

Olen nähnyt oman voiman olevan jokaisella niin vähäistä, ettei sillä auta kenenkään pullistella.

Näin on asia, olipa kyse, fyysisestä, henkisestä tai hengellisestä voimasta. Kaikki ihmisen voima on aina rajallista.

Vahvakin ihminen riutuu ja uupuu jos elämään tulee taakkoja tai sairautta.

Ehkä siitä syystä sitä arvostaa aina ihmistä, joka liittää ajatteluunsa virheen ja siitä oppimisen mahdollisuuden.




Luonto on varhain aamulla kauneimmillaan. Kannattaa nousta aikaisin, pakata reppu ja ajella metsäautotien päähän.

Kävellä suon reunaan, kuulla upea lintujen konsertti, kurkien trumpetit ja nousu siiville. Pienen suolammen reunassa aamukahvit kuksaan.

"Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”, sanoi Mauno Koivisto.

Luonnossa tuo ajatus tuntuu luontevalta.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti