torstai 4. toukokuuta 2017

KUIKAN HUUTO



Arkku on valkoinen. Mielestäni se on hyvin kaunis. Olemme juuri saapuneet Honkakankaan hautausmaan kappeliin. Odotimme jonkin aikaa, että edelliset muistojuhlat jatkuivat hautajaissaattona.

Katsoin pyörillä etenevää arkkua ja saattoväkeä pohtien kuulemaani tietoa ruumishuoneiden ruuhkautumisesta. Ihmisiä on kuollut paljon jostain syystä. Ehkä on ollut vaikeampia aikoja.

Heikommat karsiutuvat ja väsyvät pois. Elämme kovia ja monella tavalla myös armottomia aikoja.



YMPYRÄ ON SULKEUTUNUT

Olemme juuri käyneet Kemijärven sairaalan kylmiöstä äidin ja pukeneet hänet arkkuun. Olen silittänyt hänen harmaita hiuksiaan ja silenneitä poskia. Nyt viemme arkkua hautausmaan siunauskappeliin.

Minua odottaa yllätys kylmiössä, joka on lähes täynnä arkkuja. Äitini arkku nostetaan viimeiselle vapaalle paikalle ja näen alemmassa arkussa olevan nimen.

On merkillistä tajuta yhteys, joka ympyrän tavoin nyt sulkeutuu näiden kahden ihmiskohtalon ympärillä. He olivat kerran töissä samassa liikerakennuksessa.

Äiti piti kahvilaa ja hän, alapuolella, arkussaan makaava, toimi toisella puolella.



KOHTALOKAS HOITOVIRHE

Kuulin hänen kuolleen hoitovirheeseen. Sairaalasta oli lähetetty kotiin liian varhain, haava revennyt ja menehtyminen verenvuotoon. Huomautus lääkärille hoitovirheestä ja homma jatkuu, paitsi potilaalta. Muistan hänet hyvin sosiaalisena ja sanavalmiina ihmisenä.

Voisin kuvitella, että hän huikkaisi yläpuolelleen tulevalle äidilleni jonkin sanonnan. Nyt ollaan kuitenkin hetkessä, etteivät tomumajat enää puhu mitään.

Eivät edes nämä kaksi, jotka olivat eläessään taitavia sanankäyttäjiä. Varmasti usein näkivät äitini kahvilassa.



AIKA JÄTTÄÄ JOKAISEN

Hän myi vakuutuksia ja istui kerran kotimme keittiössä muissa asioissa. Siinä kahvikupillisen ajan istuessaan, hän myi meille kaikki mahdolliset vakuutukset.

Pöydälle jäi paksu nippu vakuutussopimuksia, kun hän poistui.

Olimme äidin arkkua tuodessamme ajaneet rakennuksen ohi, jossa he kumpikin kerran tekivät töitä. Nyt koko rakennus on suljettu ja tyhjä. Lumivallit peittivät koko isoa piha-aluetta.

Voin mielessäni herättää tuon alueen eloon koska vain ja ihmetellä, miten aika jättää lopulta meidät kaikki.



VALIKOIVA SINITINTTI

Pohdin kotona hautajaisia ja seuraan samalla pihan lintuja. Sinitintillä on outo tapa. Olen usein huomannut sen tekevän juuri samoin ja pohtinut sitä. Tintti ottaa pähkinän nokkaansa, kiepahtaa laudan reunalle ja pudottaa sen heti alas.

Pää kenossa sinitiainen seuraa pähkinän matkaa ja kääntyy etsimään uutta. Nyt ei enää kelpaa mikä tahansa pähkinä. Yksi toisensa jälkeen se lokkaa niitä ja hylkää.

Lopulta sinitintti aina päätyy oman malliseen ja makuiseen pähkinään, noppaa sen nokkaansa ja pyrähtää syömään.



SANAT KUIN PÄHKINÄT

Tämän rituaalin se on toistanut koko talven ajan. En ole varma siitä, onko tintti sama, mutta hauska sen piintynyttä pudottelua ja ronkelia valikointia on seurata.

Talven aikana moni lintu on sen tavasta hyötynyt. Mustarastaat varsinkin, jotka yhtä rohkeaa keinujaa lukuunottamatta syövät maasta.

Ehkä ne jollain lintujen omalla viestinnällä saavat sinitintin pudottelemaan pähkinöitä. Moni muukin lintu, kuten viherpeippo, keltasirkku ja varsinkin harakat käyvät niitä napsimassa.

Sanat ovat kuin mielen pähkinöitä. Yksikin voi olla joskus merkittävä, jos se on avainsana. Elämä ilmenee usein yllättävällä tavalla ja paikassa.

Kaikki liike ei ole kuitenkaan elämää, vaikka se vaikuttaa siltä.



ELÄMÄ KULKEE OMIA POLKUJAAN

Yleinen tie päättyy, lukee kyltissä. Olen aamuvarhain liikkeellä tutulla korpilammella, jossa tapaan käydä kävelemässä, kuvaamassa ja istumassa. Kuuntelen sitä hiljaisuutta, joka on täynnä ääniä. Vain luonnossa se on mahdollista.

Hiljaisuus on tuulen huminaa puiden latvoissa, tikan tihenevä koputus, peipon visertely, korpin ronksutus, ja variksen kaikkia laulun lahjoja halveksiva rääkäisy.

Yleinen tie päättyy, on kuin muistutus viime viikonvaihteen hautajaisista. Äitini sai kauniit hautajaiset ja lämminhenkisen muistojuhlan.



KUIKAN HUUTO

Jotenkin minulla on tunne, että äiti on mukana täällä kanssani. Ja vaikka yleinen tie, elämän tie päättyy, niin me kuljemme täällä luontopolulla.

Vesi päilyy nousevan auringon läikkiä, elää ja välkkyy. Jostain kuuluu kuikan huuto. Siinä äänessä on jotain, mikä tuo paljon muistoja mieleen.

Kuolema ei keskustele ihmisen kanssa. Siitä syystä on puhuttava eläessään asiansa. On sanottava mitä kokee ja tuntee, on opeteltava kertomaan, jos ei osaa.



LUONTO PUHUU

Kyllä tunteistaan oppii puhumaan, jos haluaa. Aluksi se voi tuntua vieraalta, kuin joku toinen puhuisi, tai sanat katoaisivat. Luonto puhuu paljon, jos sitä kuuntelee.

Aluksi tuntuu kuin se olisi hiljaa. Sitten tulee humina, ylhäällä soi tuuli. Pian pärisee tikan nokka, ja kuusitiainen vilahtaa silmäkulmassa.

Oksien välistä sen varjo näkyy, kun se katselee alas.



KORPILAMMEN RANNALLA

Metsä seuraa vaeltajaa. Kaikki on siellä läsnä, eikä mitään puutu. Istun rinteessä sammaleella ja nojaan jykevään petäjään.

Edessäni laskeutuu syksyn lehtien peittämä reitti rantaan. Toisella puolella suuret kuuset ojentavat havujaan rantaveteen.

Niiden välistä paistava aurinko tekee väikkyvän sillan yli veden. Oikealla puolellani on nuotiopaikka.

Keitin siinä viime kerralla kahvit, mutta nyt otin ne termospullossa mukaan.



METSÄN KUNINGAS

Nuotion takana vesi solisee purossa kohti kumpareen takana olevaa järveä. Hörpin kahvia ja syön eväsleipää.

Sitten otan muistikirjani, jota pidän retkillä mukana ja kirjoitan retkipäiväkirjaa. On jotenkin täysi olo, ei kuitenkaan raukea, koska luonto on jokaisen aistin herättänyt.

Tiedän alueella olevan myös karhun, joten katselen ja kuuntelen, saisinko nähdä metsän kuningasta.

Se on tosin nähnyt minut jo monta kertaa. Minä taas näkisin sen korkeintaan sattumalta.



SUO LAULAA

Jostain kuuluu pörinää, joka kuulostaa mopojen ääneltä. Mietin olisiko jossain lähistöllä kulkijoita.

Rannassa kävellessäni ääni voimistuu ja tuntuukin tulevan soistuneen rannan mättäiden alta. Mieleeni tulee kevätjäiden laulu, joka on jylhää ja kaunista.

Nyt laulavat suomättäät ja tajuan lopulta, kuka tai ketkä ovat laulajat. Isot kellertävänä kiiltävät konnan silmät katsovat minua mudan keskeltä.

Sammakoiden kosiolaulu on komeaa kuultavaa. Iso ja laaja kutulammikko kertoo niiden ahkeran ponnistelun olleen antoisaa.

Kyllä laulu kannattaa, eikä sointujen tarvitse kovin heleitä olla, kun on konnien kutupaikan kosinnat menossa.



LUONTO PUHUU, JOS SITÄ KUULEE

Jätän sammakot kosiomatkalleen ja lähden rinteen reunaa jatkamaan matkaa. Metsässä kävely ja happi siellä on kuin lääkettä. Ihminen tarvitsee tätä luonnon puhetta.

Ymmärrän elämän keskustelleen nyt kanssani. Sain olla mukana isossa elämän paneelissa. Täällä jokaisella on oma sanottavansa.

Luonto on hiljaa, jos niin haluaa. Mutta se myös puhuu, jos sitä kuuntelee.



VETURI PYSÄYTTI POLUN PÄÄHÄN

Kuikka huutaa jälleen jostain. Haikea ääni pysäyttää minut, olen kuunnellut tuota ääntä lapsesta lähtien. Jo silloin, kun pikkupoikana olin isän ja äidin kanssa Lapissa.

Siellä vanhemmillani oli pieni eräkämppä pitkässä niemessä. Tietä sinne ei ollut kuin järven toiselle puolen.

Yleensä tulimme sinne junalla. Lähtiessä piti käydä veturin hytissä pyytämässä, että kuljettaja pysäyttää pienen polun kohdalle.

Siinä oli pieni rakennus ja polku, jota pitkin pääsi muutaman kilometrin jälkeen venerantaan.

Rannasta oli vielä pitkä matka järven yli erämökille.

Kuikan huuto kuului siellä usein.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti