keskiviikko 10. toukokuuta 2017

KIVET KERTOVAT



Kivet ovat puheliaita ja avuliaita. Vaeltajalle niiden tarjoama apu on iso. Istuimeksi sopivan kiven luona voi levähtää, katsoa maisemia ja olla vain. Ei se paljon vaadi, mutta harva siihen muuten suostuu.

Kivi tarjoaa myös korokkeen, josta maisemat näkyvät kauas. Ja kivien kehä tulentekopaikan. Mitä olisi vaellus ilman kiviä?

Ja sitten vielä tarinakivet, ne puhuvat kivet, joita kuuntelemalla näkee menneen ja tulevan. Jokainen kivi on elämän rajakivi.



VAELLUS EI OLE SUORITUS

Vaeltaessaan luonnossa, on aina rento jännite siitä, mitä kokee ja näkee. Koskaan ei samanlaista matkaa tee luontoon. Olen joka kerta sitä ihmetellyt.

Mikä saa kaiken vaikuttamaan erilaiselta, kuin uudelleen sijoitetulta. Voi lähteä pienelle iltaretkelle ja kohdata jotain upeaa ja henkeä salpaavaa.

Ihmettelen joskus vaeltajia, jotka painavat reput selässä kohti määränpäätä. Katse on tiukasti polulla ja väsymys hiertää olalla. Ollaan suorittamassa vaeltajanakin.

Vaellus ei ole suoritus, eikä se vaadi kiloja tai kilometrejä. Se on sydämessä. Vaellus on vaeltajan sydämessä.



KIVEN TARINA

Vaelluksen onnistumisen määrittää puhuva kivi. Jos löytää hyvän istuinkiven ja huomaa sillä olevan asiaa, on jo ymmärtänyt jotain. Kiven kuulo on heikko, mutta tuntoaisti hyvä.

Kivelle on istuttava ja luotava kiveen elävä yhteys. Silloin saa kuulla kiven kertoman tarinan. Jos ei kuule kiven kutsua ja runnoo vauhdilla ohi, on vielä sydämessään kehäruuhkissa.

On metsällä toki aikaa ja aikanaan moni oppii. Vaellus voi olla lyhyt ja tuntua viikon reissulta. Toisinaan se on sitä myös toisin päin.

Aika on merkillinen ja kiistämättä elävä käsite. Sitä on sama määrä eri kokoisissa ja laajuisissa tiloissa, emmekä me voi sanoa mikä niistä teki niin erilaisia.



KIVIEN MIELENKIINTOINEN ELÄMÄ

Vaeltajan kivi on aina tarinakivi, joka on syytä valita hyvin ja huolella. On kuunneltava metsää, tai tuulen ääniä, lintujen laulua. On kiviä, jotka ovat odottaneet tuhansia vuosia. Niiden tarinat eivät ole pian kerrottuja.

Kun ajattelee, että niiden päällä on maannut, kiven maailmassa joitakin aikoja sitten kilometrien jääkuori. Sadan metrin vesimassa ja ehkä valtava virta, joka on heitellyt kivenjärkäleitä kuin tennispalloja kallioita vasten.

Sitä tuumiessa, ajattelee kivien elämän olevan kiistatta jännittävää ja vaiherikasta. Ihminen on päiväperhonen harmaan jäkälikön tai syvänvihreän sammalen peittämän kiven rinnalla.



KIVIMÄEN JUURELLA

Tarinakivi ei pidä pahana ihmisen tietämättömyyttä. Kivi kutsuu lepäämään. Oppimaan ajatonta viisautta. On oma menetys jos ei siihen ole aikaa.

Tulin eräällä vaelluksella merkillisen kivimäen reunalle. Paikka oli muutenkin erikoisen kaunis ja monien vesien ympäröimä. Kannas halkoi niitä mäkenä ja korkeilta rinteiltä näkyi kauniita maisemia.

Puro solisi vesien välillä ja tummanvihreä kuusikko loi kirkkaana päivänäkin salamyhkäisen ilmapiirin. Oli tunne, että täällä voisi karhunkin kohdata. Pienen lammen niemekkeessä oli hyvä istahtaa ja keittää nokipannukahvit.



MERKILLINEN KIVIKEHÄ

Sitten tulin noiden kivien luo ja hätkähdin. Niitä oli paljon, pyöreitä ja soikeita. Kaikki huolella hiotun kaltaisia ja kasaan kerättyjä. Hämmästelin näkyä, otin kuvia ja aistin ilmapiiriä.

Paikka oli levollinen ja sointuisa, kunnes selkäni takaa kuului kova rääkäisy. Käännyin sitä katsomaan ja ajattelin korpin ääntelevän jossain kuusessa. Sen äännähdyksiä on haukkumisesta ronksutukseen ja jopa matkimiseen.

Ääni toistui kohta, enkä nähnyt mitään lintua. Puut ovat varmaankin limittäin ajattelin äänen jatkuessa tasaisin välein. Yritin ottaa ääntä kännykkään, mutta sitä ei kuulunut videossa. Peipposet vain lauloivat kauniisti.

Annoin merkillisen äänen soida veden yli ja lähdin kiipeämään kivikasan päälle. Ylhäältä näin, että kivet muodostivat vajaan kymmenen metrin kehän.




PUHUVA KIVI

Kehän keskellä oli painauma, jonka pohjalta kasvoi pieni kuusi. Kivet olivat noin kahden pään kokoisia ja sammaloituneita. Niitä riitti molemmille puolille rinnettä.

Istahdin kivelle ja annoin sen kertoa tarinaansa. Kivi empi hetken, kuulosteli aikeitani ja tunnusteli luonnettani. Huokaisi syvään, kun rääkäisy kantautui veden yli.

Ymmärsin kiven puhuvan ajasta, joka ei riitä ihmisen muuttamiseen. “Tässä olivat kerran käräjäkivet ja tuo kuusi on siinä kohdassa, missä syytetty seisoi”, kivi kertoi. “Tuo huuto on viimeinen, jonka kuulin.”



HUUTO KIIRI RANNOILLA

Katselin kivikehää ja kuusennärettä, joka kohosi kuopastaan kohti puolipilvistä taivasta. Alkoi leijua lumihiutaleita. Ilma oli epävakainen ja kevät poikkeuksellisen kylmä.

Annoin kiven tarinoiden viedä minut syytetyn mukana läpi metsien käräjäkiville. Näin tummien hahmojen kumarat olemukset kivillä. Tämä allani oli ylin, joten sillä istui varmaankin ensimmäinen.

Näin syytetyn anovan katseen, kun ensimmäinen heitti kiven. Pian kuului kova huuto, joka vaimeni viimein kivien osuessa. Huuto jäi kiertämään veden pintaa ja kaikui rantakuusissa. “Jotkut kuulevat vieläkin sen”, kivi sanoi.





“KIVI KIVEÄ HIOO, IHMINEN IHMISTÄ”

Olin jo lähdössä, kun mieleeni tuli syytetyn kurja olemus, rääsyt ja törröttävät luut. “Mitä hän oli tehnyt, että sai tuollaisen rangaistuksen”, kysyin mielessäni kiveltä.

“Varashan se oli, kyllä ne yhtä mieltä siitä olivat, vauraat isännät”, kivi huokaisi. Pitkään se vaikeni ja ajattelin kertomuksen päättyneen. “Nälkä sillä aina oli, tuli joskus tänne itkemään, tähän samalle paikalle.”

“Ei se ihminen opi, elämä on liian lyhyt”, kivi vielä puhui. “Katsohan meitä kiviä, miten meistä on särmät lähteneet”, kivi jatkoi. Minä näin niiden pinnan olevan sileä ja kivien päällä kasvoi kaunis, pehmeä sammal.

“Tiedätkö, että se vei vuosituhansia meiltäkin, oli iskeydyttävä ja murskauduttava, että särmät viimein irtosivat. Oli hiouduttava toinen toista vastaan ja viimein me tulimme valmiiksi.”



SATA VUOTTA LEIPÄJONOJA

Tuhansia vuosia, ja meillä on aikaa kymmeniä, minä ajattelin lähtiessäni. Kävellessäni kivimäeltä pois yritin löytää puut, joiden hankaus aiheutti oudon äänen. En löytänyt niitä, enkä enää kuullut ääntä.

Kotiin palattuani kysyin eräältä tuon paikan minulle neuvoneelta, mitä ne kivet olivat. Näytin kuvia ja hän ihmetteli, ettei osaa sanoa. Arveli paikalla olleen joskus uhrausmenoja ja kivet kerätty niitä varten.

Satuin lukemaan samoihin aikoihin lehdestä jutun, jossa oli kuva pitkästä jonosta ihmisiä. Alla luki, että he jonottivat leipää Helsingissä. Kuva oli sadan vuoden takaa.



LIIAN VÄHÄN AIKAA

Tänäkin päivänä leipää jonotetaan pitkissä jonoissa. Sata vuotta ihmisen kasvua ja kehitystä ja tulos on se, että tämän päivän kuva leipäjonosta on värikuva ja sadan vuoden takainen kuva on mustavalkoinen.

Sentään valokuvaus on kehittynyt sadassa vuodessa ajattelin innokkaana luontokuvaajana. Mieleeni tuli ajatus sieltä kivimäeltä ja käräjäkiviltä.

“Ei ihminen opi, ihmisellä on liian vähän aikaa.”






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti