maanantai 29. toukokuuta 2017

SYYTÖN ILO



Sade alkoi aamuyöllä. Ensin humisi, kuin saapuvan auton ääni, sitten rymisi kattoon ja ukkosti. Olin valveen rajoilla ja palasin unten maille. Nousin neljän aikaan katsomaan kasteenraikasta aamua.

Muistin silloin erään ihmisen, joka heräsi usein yöllä ja tapasi lähteä pihalle kävelemään. Otin kupin kahvia ja menin ulos.

Sateen jälkeen ilma oli raikas. Harmaat pilvenlongat olivat saaneet purppurareunan, linnut lauloivat ja lennähtelivät pihan poikki.

Kastepisarat pensaan oksalla heijastivat taivaan purppuraa. Vihreys oli joka puolella, aukesi kujina ja loi varjoisia suojia.

Aamukaste tuntui jalkapohjissa kylmänä ja kosteana.




Ajattelin niitä monia, jotka tälläkin hetkellä kulkevat omaa unetonta polkuaan.

Minulle herääminen on usein valinta, tai ainakin otan sen niin. On parempi ottaa se kokemuksena.

Tiedän, ettei unettomuus ole valinta. Unettomuus voi viedä elämänhalun, ilon ja voiman.

Ihmisen luonnollinen olotila on olla onnellinen. Se on rentoa olemisen onnea, iloa olemassaolosta, että saa kokea tämän kaiken.




Ilo, johon ei löydä syytä, on olemassaolon iloa. Sitä, jota kerran lapsena tunsi ja kadotti elämän vaelluksella.

Piti kasvaa aikuiseksi ja uhrasi sen, minkä arvoa ei vielä käsittänyt, lapsenmielisen ilon.

On syytä pohtia hintaa, oliko se liian kova.

Maksoiko liikaa, että pääsi siihen vaiheeseen, missä ilo ja onni on ostettava.

Pelkkä oleminen ei enää riitä iloon ja onneen.




Elämän puntari on meissä jokaisessa. Toinen puoli painaa aina enemmän, painaa ja vaivaa tai painaa ja nostaa.

Nostaa näkemään yli sen kaiken, mikä yritti painaa huolet voitolle.

Oikea painolasti hyvällä puolella nostaa näkemään ne kaikki mahdollisuudet, joita elämä on aina täynnä.

Kannattaa kerätä hyvää, joka painaa enemmän, vaikka sitä olisi vähemmän.

Aito ilo ei ole isoja asioita. Aito ilo on oivallus, jonka saa itse tehdä ja käsittää.

Ymmärtää, mikä elämässä painaa ilon puolelle ilman syytä.




Kannattaa panna merkille, että aito ilo on aika ajoin etsittävä uudelleen.

Monet asiat vievät ilon elämästä, mutta isoin rohmu on tulevat pelot ja huolet.

Ne asiat, joita ei usein edes kohtaa tai kohtaa erilaisina, kuin odotti.

Ne voivat viedä ilon tästä hetkestä.

Tämä hetki on se, johon elämä antaa voiman, vain tämä hetki.

Elämänvoima on niin väkevä, että jos huomisen ja tulevien hetkien kestämiseen tarkoitettu voima annettaisiin nyt, niin ihminen lähtisi lentoon.

Elämänvoima tulee siksi annoksina ja juuri oikealla hetkellä.

On syytä luottaa siihen.




Toinen elämänilon kahmija on menneisyys, joka tulee takavasemmalta, istuu olkapäälle ja kuiskaa hiljaa syyn miksi ei voi olla onnellinen.

Mitä tahansa menneisyys sisältääkin, niin sillä ei ole oikeutta viedä elämäniloa.

Jos menneisyys pitää sisällään jotain, mitä ei ole selvittänyt, on syytä käydä ne asiat läpi.

Eri asia on, jos ei pysty enää asioita selvittämään. Silloin on syytä astua luojan luo ja pyytää armoa.

Raamattu sanoo, että jos meidän sydän syyttää meitä, niin Jumala on suurempi, kuin meidän sydämemme.




Armahdettu ihminen pystyy armahtamaan muitakin.

On nöyrä olo, kun tajuaa, ettei osannutkaan elämää niin kuin kerran luuli osaavansa.

On nöyrä ilo, kun saa kaiken jälkeen jatkaa matkaa kevein askelin.

Nelson Mandela on sanonut, että astuessaan ulos vankilasta, jonne oli rotusyrjinnän vuoksi joutunut, hänen oli jätettävä taakseen myös kaikki katkeruus, kostonhimo ja viha.

Ilman sitä hän olisi jäänyt vankilaan, joka on hirvein kaikista.

Ihminen voi olla oman elämänsä vanginvartijana kaikkein julmin ja armottomin.




Ei ole lainkaan selvää, että ihminen hyväksyy itsensä sellaisena kuin on. Itse asiassa se on aika harvinaista, paitsi joskus puheissa.

Minä olen usein löytänyt aidon, ansaitsemattoman ilon ja hyväksynnän luonnosta. Ei sitä ansaita voi, mutta joskus se vie aikaa.

On annettava luonnon tehdä se työ, joka ei omin voimin onnistu.

Metsään voi mennä täynnä huolia ja väsymystä, voi kävellä huomaamatta lintujen laulua, tuulen huminaa puissa tai kurjen huutoa suolta.

Voi ajatuksissaan astua nupullaan olevan suokukan päälle.

Voi kävellä kauaskin niin, kunnes yllättyy ja huomaa jotain puuttuvan.




Ilo yllättää luonnossa vaeltajan. Metsä ottaa syliin, kuin äiti lapsena.

Nostaa olkapäältä sen menneisyyden syyttäjän, poimii toiselta tulevien huolien painottajan ja nostaa pettymysten repun oksalle.

Askel kevenee, kuikan huuto vie huomion ja lahdelman vesilintu lipuu suolammen pintaa.

Ihminen on vapautunut ja tuntee ilon. Ilon, johon ei ole syytä.




“Elämän on jatkuttava”, totesi eräs läheisiään menettänyt ihminen minulle jokin aika sitten. Olen tämän kevään aikana joutunut pohtimaan samaa jo useita kertoja.

On puolitoista kuukautta, kun silitin äitini viilenevää otsaa sairaalassa ja jätin  hänelle jäähyväiset.

Näin täyden kylmiön sairaalassa ja olin mukana viemässä äitini arkkua siunauskappelin viimeiselle vapaalle paikalle.

Hautausurakoitsija kertoi, että ruumishuoneella on ruuhkaa. Samaa kertoivat silloin uutiset.

Ihmisiä on kuollut enemmän kuin tavallisesti, elämme kovia aikoja.




"Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin."

Mauno Koivisto



Johonkinhan ihmisen on kuoltava, se on selvää, mutta täyden elämän eläminen on eri asia.

Mielestäni pitkä elämä ei yksin ole oikea syy elää pitkään.

Oikea on syy elää koko elämä, olipa sen mitta mikä tahansa.




Olen pohtinut tuota Mauno Koiviston ajatusta ja näen siinä jotain elämää kantavaa. Minullakin on elämän varrella ajattelu kulkenut samaa suuntaa kohti.

Näen tuossa ajattelussa jotain universaalia, se on ikään kuin päätös antaa hyvälle enemmän painoa elämän puntarissa.

Oma ajatukseni on ollut viime vuosina, että asiat voivat mennä hyvinkin. Luontainen pessimismi oli ennen yleisempää ja varautuminen huonoihin aikoihin.

“Kannattaa odottaa pahinta, niin ei pety”, sanoi eräs tuttuni vuosia sitten. Siihen nähden Manun aforismi edustaa myönteistä asennetta ja kertoo vahvasta uskosta elämään.




Minä en ole laumasielu luonteeltani. Haluan ajatella asiat ymmärrykseni mukaan, enkä osallistu mihinkään vain sen vuoksi, että se hyödyttäisi elämääni.

Näen nykyisin elämän matkana, joka pian päättyy jokaiselta. Monta asiaa ajattelen tänään eri tavalla, kuin näin ne nuorempana ja jyrkempänä.

Olen nähnyt oman voiman olevan jokaisella niin vähäistä, ettei sillä auta kenenkään pullistella.

Näin on asia, olipa kyse, fyysisestä, henkisestä tai hengellisestä voimasta. Kaikki ihmisen voima on aina rajallista.

Vahvakin ihminen riutuu ja uupuu jos elämään tulee taakkoja tai sairautta.

Ehkä siitä syystä sitä arvostaa aina ihmistä, joka liittää ajatteluunsa virheen ja siitä oppimisen mahdollisuuden.




Luonto on varhain aamulla kauneimmillaan. Kannattaa nousta aikaisin, pakata reppu ja ajella metsäautotien päähän.

Kävellä suon reunaan, kuulla upea lintujen konsertti, kurkien trumpetit ja nousu siiville. Pienen suolammen reunassa aamukahvit kuksaan.

"Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme, että kaikki käy hyvin”, sanoi Mauno Koivisto.

Luonnossa tuo ajatus tuntuu luontevalta.




keskiviikko 17. toukokuuta 2017

ELÄMÄSTÄ TAIPUNEET



Mitä mietin, kun heräsin neljän jälkeen suolle tarpomaan. Vaelluskengät upposivat märkään turpeeseen ja jäistä vettä valui jaloille. En huomannut upottavia mättäitä, en kylmää vettä tai letto-ojia.

Näin tutun paikan, jossa talvella istuin ja katselin miljardeissa kiteissä kimmeltävää aurinkoa. Kuulin kuikan huudon ja käen kukkuvan. Mietin, että olen tässä. Olen, elän, koen ja kuuntelen.

Ilo tuli ilman kysymättä sydämeen. Tuli ja oli, lähti mukaan.



ELÄMÄN TAAKAN LASTAAJIA RIITTÄÄ

Mietin elämästä taipuneita, heitä jotka eivät koskaan toipuneet. Eivät kestäneet tai kasvaneet vahvoiksi selviytyjiksi.

Mietin heitä vaelluksella. Näen tuon kuvan kaislassa, elämästä taipuneessa ja ajattelen hänen taakkojaan.

Jonkun taakka on tänäänkin liian raskas. Lastaajia riittää, purkajia puuttuu.

Elämä on kivinen polku jos siinä kompuroi.

Joskus kaikki on niin pienestä kiinni, kuin kaisla korresta.

Vähän ymmärrystä riittäisi joskus.



MIKÄ ELÄMÄSTÄ TEKEE NIIN VAIKEAA

Mietin, miten minä selvisin tähän hetkeen. Olisin voinut luovuttaa monta kertaa elämäni aikana.

Olisi tarvinnut vain irrottaa ote, päästää irti, katsoa mitä toisella puolella on.

Moni päästää irti tänään, liian moni huomenna, yö yön ja päivä päivän jälkeen.

Pahinta on, kun sen tekee nuori ihminen tai perheellinen. Läheisten tuskaa ei voi ymmärtää, kuin saman kokenut.

Myös yksinäisen ihmisen itsemurhan takana on usein liian raskas ja vaikea elämä.

Mikä elämästä tekee sitten niin vaikeaa, että siitä mieluummin luopuu, kuin jatkaa?

Uskon, että on tehty hiljainen valinta, hyväksytty yhteiskunnalle edullisempana se, että osa ihmisistä ei selviä.

Pääpaino on, että enemmistö selviää ja voi hyvin.




ELETTY ELÄMÄ ON TALLESSA

Tänään aamuvarhaisella luonnossa kuulin käen kukkuvan ja kuikan huutavan, näin keltavästäräkkien väriloiston. Koko luonto oli täynnä lintujen laulua, uuden elämän voimaa ja iloa.

Yön pakkasten ja lumihuurteen sulaminen oksilta, hiljainen sade pisaroi kuusenoksien alla. Linnun valkea höyhen sammalkivellä. Ja kastepisaroiden koristama kaisla hennossa varressaan.

"Tallessa on eletty elämä", tapasi eräs vanha ja viisas sanoa. Onhan taivaalla tilaa heikoillekin.

Elämän tilit talletetaan onneksi sinne, minne ihmisen käsi ei yllä.



VARJOJEN VIIVEESSÄ

Minulla ei ole juurikaan sanottavaa menestyjille. Olen heikkojen ääni ja kunnioitan sitä tehtävää.

Olen vähäisten, huomaamattomien hetkien, varjojen viiveen kuvaaja.

Minussa on luovuttajan sielu, joka ei sittenkään luovuttanut. Olen antanut periksi ja sittenkin kestänyt, olen paennut ja palannut taas.

Tiedän miltä se tuntuu, kun ei ole enää mitään, ei mitään pitävää, on vain loputon, upottava elämän suo.



NÄKEMÄTTÖMIÄ MAISEMIA

Ja kuitenkin, kun jaksaa sen hetken, jota ei enää jaksaisi, niin jaksaa seuraavankin.

Silloin on nähnyt maisemia, joita ei kaikille näytetä.

Kävi sen rajalla, joka jää vahvoilta näkemättä.

Mitä siellä on, sitä ei tarvitse kertoa, eikä sitä kokematon ymmärtäisi. Kokenut käsittää sanomatta.



RAKKAUDELLA EI OLE HINTALAPPUA

Toisinaan mietin sitä, miksi siellä, jossa eniten odottaisi ymmärrystä, on sitä vähiten.

Siellä missä eniten tulisi olla armoa, sitä ei riitä jaettavaksi kuin osalle jäsenistä. Ja heistäkin vain valituille.

Kaikki, mistä maksetaan, muuttuu rahaksi ja mitataan sillä, olipa kyseessä hyväntekeväisyys tai mikä muu tahansa.

Kaikki mihin ihminen asettaa hintalapun on pilalla.



RAKKAUTTA EI VOI MYYDÄ

Rakkaudella ei ole hintaa, eikä rakkauden teolla mitattavaa arvoa.

Silloin, kun rakkauden teko muuttuu rahalla mitattavaksi, se muuttuu muuksi kuin rakkaudeksi.

Kannattaa aina katsoa, minne lopulta se kaikki vie, joka lahjana, rakkaudesta annetaan.



KÖYHÄÄ JA TYÖTÖNTÄ SAA TÄNÄÄN LYÖDÄ

On syytä miettiä, miksi ja kuka on poistanut käsitteen pohjoismainen hyvinvointivaltio. Tämän päivän hupi yhteiskunnan hyväosaisilla on työttömien lyöminen.

Joka päivä joku rahakas menestyjä kaivaa syyttäen hautoja työttömille. Siitä on tullut eräänlainen menestyjien kansanhuvi.

Ehkä heillä on viimein omatunto herännyt, koska eivät osallistuneet heille suotuihin vapaaehtoisiin säästötalkoisiin laman aikana.

Yleensähän huono omatunto on hyökkäävä. Työtön ja köyhä on puolustuskyvytön kohde.



VAIN TYÖTTÖMÄN VUOSITULOT PALKAN PÄÄLLE

Tänään uutisoitiin nousukauden olevan tulossa ja ensimmäisenä oli maininta palkkojen korottamisen paineista.

Uutisissa kerrottiin pörssiyhtiöiden johtajien palkkojen olleen jo tovin 700 000 euroa ja kohonneen vain 1,4 prosenttia vuodessa.

Siis kohonneen noin kymppitonnin, eli suurinpiirtein saman verran kuin köyhä työtön saa vuodessa.

Tämäkin kertoo siitä, kuinka kauas tavallisen ihmisen arjesta uutisointi ja eliitti on uponnut.

Luonnollisesti uutisissa ei mainittu mitään niistä ihmisistä, joiden pienistä tuloista leikkaamalla tämäkin lama mennään läpi.

Puhumattakaan siitä, että olisi paineita korottaa tai parantaa köyhien etuja.



JOKAINEN SUO TARVOTAAN KERRAN LOPPUUN

Aina tietyin välein minun on kirjoitettava tästä aiheesta. Olen sen velkaa elämälle, joka antoi syyn selvitä vaikeiden aikojen läpi.

Miten minä sitten selvisin, ainakin tähän asti. Kukaanhan ei tiedä oman tarinansa päätöstä vielä eläessään.

Nyt kuitenkin olen hitusen vahvemmalla pohjalla, kuin joskus vaikeimpina aikoina. Olen kulkenut niin monen rämeikön läpi elämässäni, etten jokaista enää osaa pelätä.

Tiedän jo, että jokaisella suolla on loppunsa. On vain jaksettava tarpoa, on kestettävä, vaikka suo upottaisi ja vesi tulisi jääkylmänä kenkiin.



RAKKAUS ON SUURIN

Eräs iäkäs mies, joka on omaishoitaja puolisolleen, vei tätä lääkärintarkastukseen ja sai hoitajalta osaaottavan toivotuksen.

Tämä sanoi miehelle, että toivottavasti sinä jaksat, ei tämä tehtäväsi kevyt ole.

Mies katsoi lempeästi vaimoaan ja sanoi hoitajalle: “Suurin kaikista on rakkaus.”

Kyyneleet valuivat hoitajan poskille tuon vastauksen jälkeen.

Jos tuollaista rakkautta olisi meissä enemmän.

Olisi edes pieni pisara, niin tämä maailma olisi täysin erilainen paikka.

Täällä olisi tilaa ja aikaa jokaiselle.







keskiviikko 10. toukokuuta 2017

KIVET KERTOVAT



Kivet ovat puheliaita ja avuliaita. Vaeltajalle niiden tarjoama apu on iso. Istuimeksi sopivan kiven luona voi levähtää, katsoa maisemia ja olla vain. Ei se paljon vaadi, mutta harva siihen muuten suostuu.

Kivi tarjoaa myös korokkeen, josta maisemat näkyvät kauas. Ja kivien kehä tulentekopaikan. Mitä olisi vaellus ilman kiviä?

Ja sitten vielä tarinakivet, ne puhuvat kivet, joita kuuntelemalla näkee menneen ja tulevan. Jokainen kivi on elämän rajakivi.



VAELLUS EI OLE SUORITUS

Vaeltaessaan luonnossa, on aina rento jännite siitä, mitä kokee ja näkee. Koskaan ei samanlaista matkaa tee luontoon. Olen joka kerta sitä ihmetellyt.

Mikä saa kaiken vaikuttamaan erilaiselta, kuin uudelleen sijoitetulta. Voi lähteä pienelle iltaretkelle ja kohdata jotain upeaa ja henkeä salpaavaa.

Ihmettelen joskus vaeltajia, jotka painavat reput selässä kohti määränpäätä. Katse on tiukasti polulla ja väsymys hiertää olalla. Ollaan suorittamassa vaeltajanakin.

Vaellus ei ole suoritus, eikä se vaadi kiloja tai kilometrejä. Se on sydämessä. Vaellus on vaeltajan sydämessä.



KIVEN TARINA

Vaelluksen onnistumisen määrittää puhuva kivi. Jos löytää hyvän istuinkiven ja huomaa sillä olevan asiaa, on jo ymmärtänyt jotain. Kiven kuulo on heikko, mutta tuntoaisti hyvä.

Kivelle on istuttava ja luotava kiveen elävä yhteys. Silloin saa kuulla kiven kertoman tarinan. Jos ei kuule kiven kutsua ja runnoo vauhdilla ohi, on vielä sydämessään kehäruuhkissa.

On metsällä toki aikaa ja aikanaan moni oppii. Vaellus voi olla lyhyt ja tuntua viikon reissulta. Toisinaan se on sitä myös toisin päin.

Aika on merkillinen ja kiistämättä elävä käsite. Sitä on sama määrä eri kokoisissa ja laajuisissa tiloissa, emmekä me voi sanoa mikä niistä teki niin erilaisia.



KIVIEN MIELENKIINTOINEN ELÄMÄ

Vaeltajan kivi on aina tarinakivi, joka on syytä valita hyvin ja huolella. On kuunneltava metsää, tai tuulen ääniä, lintujen laulua. On kiviä, jotka ovat odottaneet tuhansia vuosia. Niiden tarinat eivät ole pian kerrottuja.

Kun ajattelee, että niiden päällä on maannut, kiven maailmassa joitakin aikoja sitten kilometrien jääkuori. Sadan metrin vesimassa ja ehkä valtava virta, joka on heitellyt kivenjärkäleitä kuin tennispalloja kallioita vasten.

Sitä tuumiessa, ajattelee kivien elämän olevan kiistatta jännittävää ja vaiherikasta. Ihminen on päiväperhonen harmaan jäkälikön tai syvänvihreän sammalen peittämän kiven rinnalla.



KIVIMÄEN JUURELLA

Tarinakivi ei pidä pahana ihmisen tietämättömyyttä. Kivi kutsuu lepäämään. Oppimaan ajatonta viisautta. On oma menetys jos ei siihen ole aikaa.

Tulin eräällä vaelluksella merkillisen kivimäen reunalle. Paikka oli muutenkin erikoisen kaunis ja monien vesien ympäröimä. Kannas halkoi niitä mäkenä ja korkeilta rinteiltä näkyi kauniita maisemia.

Puro solisi vesien välillä ja tummanvihreä kuusikko loi kirkkaana päivänäkin salamyhkäisen ilmapiirin. Oli tunne, että täällä voisi karhunkin kohdata. Pienen lammen niemekkeessä oli hyvä istahtaa ja keittää nokipannukahvit.



MERKILLINEN KIVIKEHÄ

Sitten tulin noiden kivien luo ja hätkähdin. Niitä oli paljon, pyöreitä ja soikeita. Kaikki huolella hiotun kaltaisia ja kasaan kerättyjä. Hämmästelin näkyä, otin kuvia ja aistin ilmapiiriä.

Paikka oli levollinen ja sointuisa, kunnes selkäni takaa kuului kova rääkäisy. Käännyin sitä katsomaan ja ajattelin korpin ääntelevän jossain kuusessa. Sen äännähdyksiä on haukkumisesta ronksutukseen ja jopa matkimiseen.

Ääni toistui kohta, enkä nähnyt mitään lintua. Puut ovat varmaankin limittäin ajattelin äänen jatkuessa tasaisin välein. Yritin ottaa ääntä kännykkään, mutta sitä ei kuulunut videossa. Peipposet vain lauloivat kauniisti.

Annoin merkillisen äänen soida veden yli ja lähdin kiipeämään kivikasan päälle. Ylhäältä näin, että kivet muodostivat vajaan kymmenen metrin kehän.




PUHUVA KIVI

Kehän keskellä oli painauma, jonka pohjalta kasvoi pieni kuusi. Kivet olivat noin kahden pään kokoisia ja sammaloituneita. Niitä riitti molemmille puolille rinnettä.

Istahdin kivelle ja annoin sen kertoa tarinaansa. Kivi empi hetken, kuulosteli aikeitani ja tunnusteli luonnettani. Huokaisi syvään, kun rääkäisy kantautui veden yli.

Ymmärsin kiven puhuvan ajasta, joka ei riitä ihmisen muuttamiseen. “Tässä olivat kerran käräjäkivet ja tuo kuusi on siinä kohdassa, missä syytetty seisoi”, kivi kertoi. “Tuo huuto on viimeinen, jonka kuulin.”



HUUTO KIIRI RANNOILLA

Katselin kivikehää ja kuusennärettä, joka kohosi kuopastaan kohti puolipilvistä taivasta. Alkoi leijua lumihiutaleita. Ilma oli epävakainen ja kevät poikkeuksellisen kylmä.

Annoin kiven tarinoiden viedä minut syytetyn mukana läpi metsien käräjäkiville. Näin tummien hahmojen kumarat olemukset kivillä. Tämä allani oli ylin, joten sillä istui varmaankin ensimmäinen.

Näin syytetyn anovan katseen, kun ensimmäinen heitti kiven. Pian kuului kova huuto, joka vaimeni viimein kivien osuessa. Huuto jäi kiertämään veden pintaa ja kaikui rantakuusissa. “Jotkut kuulevat vieläkin sen”, kivi sanoi.





“KIVI KIVEÄ HIOO, IHMINEN IHMISTÄ”

Olin jo lähdössä, kun mieleeni tuli syytetyn kurja olemus, rääsyt ja törröttävät luut. “Mitä hän oli tehnyt, että sai tuollaisen rangaistuksen”, kysyin mielessäni kiveltä.

“Varashan se oli, kyllä ne yhtä mieltä siitä olivat, vauraat isännät”, kivi huokaisi. Pitkään se vaikeni ja ajattelin kertomuksen päättyneen. “Nälkä sillä aina oli, tuli joskus tänne itkemään, tähän samalle paikalle.”

“Ei se ihminen opi, elämä on liian lyhyt”, kivi vielä puhui. “Katsohan meitä kiviä, miten meistä on särmät lähteneet”, kivi jatkoi. Minä näin niiden pinnan olevan sileä ja kivien päällä kasvoi kaunis, pehmeä sammal.

“Tiedätkö, että se vei vuosituhansia meiltäkin, oli iskeydyttävä ja murskauduttava, että särmät viimein irtosivat. Oli hiouduttava toinen toista vastaan ja viimein me tulimme valmiiksi.”



SATA VUOTTA LEIPÄJONOJA

Tuhansia vuosia, ja meillä on aikaa kymmeniä, minä ajattelin lähtiessäni. Kävellessäni kivimäeltä pois yritin löytää puut, joiden hankaus aiheutti oudon äänen. En löytänyt niitä, enkä enää kuullut ääntä.

Kotiin palattuani kysyin eräältä tuon paikan minulle neuvoneelta, mitä ne kivet olivat. Näytin kuvia ja hän ihmetteli, ettei osaa sanoa. Arveli paikalla olleen joskus uhrausmenoja ja kivet kerätty niitä varten.

Satuin lukemaan samoihin aikoihin lehdestä jutun, jossa oli kuva pitkästä jonosta ihmisiä. Alla luki, että he jonottivat leipää Helsingissä. Kuva oli sadan vuoden takaa.



LIIAN VÄHÄN AIKAA

Tänäkin päivänä leipää jonotetaan pitkissä jonoissa. Sata vuotta ihmisen kasvua ja kehitystä ja tulos on se, että tämän päivän kuva leipäjonosta on värikuva ja sadan vuoden takainen kuva on mustavalkoinen.

Sentään valokuvaus on kehittynyt sadassa vuodessa ajattelin innokkaana luontokuvaajana. Mieleeni tuli ajatus sieltä kivimäeltä ja käräjäkiviltä.

“Ei ihminen opi, ihmisellä on liian vähän aikaa.”






torstai 4. toukokuuta 2017

KUIKAN HUUTO



Arkku on valkoinen. Mielestäni se on hyvin kaunis. Olemme juuri saapuneet Honkakankaan hautausmaan kappeliin. Odotimme jonkin aikaa, että edelliset muistojuhlat jatkuivat hautajaissaattona.

Katsoin pyörillä etenevää arkkua ja saattoväkeä pohtien kuulemaani tietoa ruumishuoneiden ruuhkautumisesta. Ihmisiä on kuollut paljon jostain syystä. Ehkä on ollut vaikeampia aikoja.

Heikommat karsiutuvat ja väsyvät pois. Elämme kovia ja monella tavalla myös armottomia aikoja.



YMPYRÄ ON SULKEUTUNUT

Olemme juuri käyneet Kemijärven sairaalan kylmiöstä äidin ja pukeneet hänet arkkuun. Olen silittänyt hänen harmaita hiuksiaan ja silenneitä poskia. Nyt viemme arkkua hautausmaan siunauskappeliin.

Minua odottaa yllätys kylmiössä, joka on lähes täynnä arkkuja. Äitini arkku nostetaan viimeiselle vapaalle paikalle ja näen alemmassa arkussa olevan nimen.

On merkillistä tajuta yhteys, joka ympyrän tavoin nyt sulkeutuu näiden kahden ihmiskohtalon ympärillä. He olivat kerran töissä samassa liikerakennuksessa.

Äiti piti kahvilaa ja hän, alapuolella, arkussaan makaava, toimi toisella puolella.



KOHTALOKAS HOITOVIRHE

Kuulin hänen kuolleen hoitovirheeseen. Sairaalasta oli lähetetty kotiin liian varhain, haava revennyt ja menehtyminen verenvuotoon. Huomautus lääkärille hoitovirheestä ja homma jatkuu, paitsi potilaalta. Muistan hänet hyvin sosiaalisena ja sanavalmiina ihmisenä.

Voisin kuvitella, että hän huikkaisi yläpuolelleen tulevalle äidilleni jonkin sanonnan. Nyt ollaan kuitenkin hetkessä, etteivät tomumajat enää puhu mitään.

Eivät edes nämä kaksi, jotka olivat eläessään taitavia sanankäyttäjiä. Varmasti usein näkivät äitini kahvilassa.



AIKA JÄTTÄÄ JOKAISEN

Hän myi vakuutuksia ja istui kerran kotimme keittiössä muissa asioissa. Siinä kahvikupillisen ajan istuessaan, hän myi meille kaikki mahdolliset vakuutukset.

Pöydälle jäi paksu nippu vakuutussopimuksia, kun hän poistui.

Olimme äidin arkkua tuodessamme ajaneet rakennuksen ohi, jossa he kumpikin kerran tekivät töitä. Nyt koko rakennus on suljettu ja tyhjä. Lumivallit peittivät koko isoa piha-aluetta.

Voin mielessäni herättää tuon alueen eloon koska vain ja ihmetellä, miten aika jättää lopulta meidät kaikki.



VALIKOIVA SINITINTTI

Pohdin kotona hautajaisia ja seuraan samalla pihan lintuja. Sinitintillä on outo tapa. Olen usein huomannut sen tekevän juuri samoin ja pohtinut sitä. Tintti ottaa pähkinän nokkaansa, kiepahtaa laudan reunalle ja pudottaa sen heti alas.

Pää kenossa sinitiainen seuraa pähkinän matkaa ja kääntyy etsimään uutta. Nyt ei enää kelpaa mikä tahansa pähkinä. Yksi toisensa jälkeen se lokkaa niitä ja hylkää.

Lopulta sinitintti aina päätyy oman malliseen ja makuiseen pähkinään, noppaa sen nokkaansa ja pyrähtää syömään.



SANAT KUIN PÄHKINÄT

Tämän rituaalin se on toistanut koko talven ajan. En ole varma siitä, onko tintti sama, mutta hauska sen piintynyttä pudottelua ja ronkelia valikointia on seurata.

Talven aikana moni lintu on sen tavasta hyötynyt. Mustarastaat varsinkin, jotka yhtä rohkeaa keinujaa lukuunottamatta syövät maasta.

Ehkä ne jollain lintujen omalla viestinnällä saavat sinitintin pudottelemaan pähkinöitä. Moni muukin lintu, kuten viherpeippo, keltasirkku ja varsinkin harakat käyvät niitä napsimassa.

Sanat ovat kuin mielen pähkinöitä. Yksikin voi olla joskus merkittävä, jos se on avainsana. Elämä ilmenee usein yllättävällä tavalla ja paikassa.

Kaikki liike ei ole kuitenkaan elämää, vaikka se vaikuttaa siltä.



ELÄMÄ KULKEE OMIA POLKUJAAN

Yleinen tie päättyy, lukee kyltissä. Olen aamuvarhain liikkeellä tutulla korpilammella, jossa tapaan käydä kävelemässä, kuvaamassa ja istumassa. Kuuntelen sitä hiljaisuutta, joka on täynnä ääniä. Vain luonnossa se on mahdollista.

Hiljaisuus on tuulen huminaa puiden latvoissa, tikan tihenevä koputus, peipon visertely, korpin ronksutus, ja variksen kaikkia laulun lahjoja halveksiva rääkäisy.

Yleinen tie päättyy, on kuin muistutus viime viikonvaihteen hautajaisista. Äitini sai kauniit hautajaiset ja lämminhenkisen muistojuhlan.



KUIKAN HUUTO

Jotenkin minulla on tunne, että äiti on mukana täällä kanssani. Ja vaikka yleinen tie, elämän tie päättyy, niin me kuljemme täällä luontopolulla.

Vesi päilyy nousevan auringon läikkiä, elää ja välkkyy. Jostain kuuluu kuikan huuto. Siinä äänessä on jotain, mikä tuo paljon muistoja mieleen.

Kuolema ei keskustele ihmisen kanssa. Siitä syystä on puhuttava eläessään asiansa. On sanottava mitä kokee ja tuntee, on opeteltava kertomaan, jos ei osaa.



LUONTO PUHUU

Kyllä tunteistaan oppii puhumaan, jos haluaa. Aluksi se voi tuntua vieraalta, kuin joku toinen puhuisi, tai sanat katoaisivat. Luonto puhuu paljon, jos sitä kuuntelee.

Aluksi tuntuu kuin se olisi hiljaa. Sitten tulee humina, ylhäällä soi tuuli. Pian pärisee tikan nokka, ja kuusitiainen vilahtaa silmäkulmassa.

Oksien välistä sen varjo näkyy, kun se katselee alas.



KORPILAMMEN RANNALLA

Metsä seuraa vaeltajaa. Kaikki on siellä läsnä, eikä mitään puutu. Istun rinteessä sammaleella ja nojaan jykevään petäjään.

Edessäni laskeutuu syksyn lehtien peittämä reitti rantaan. Toisella puolella suuret kuuset ojentavat havujaan rantaveteen.

Niiden välistä paistava aurinko tekee väikkyvän sillan yli veden. Oikealla puolellani on nuotiopaikka.

Keitin siinä viime kerralla kahvit, mutta nyt otin ne termospullossa mukaan.



METSÄN KUNINGAS

Nuotion takana vesi solisee purossa kohti kumpareen takana olevaa järveä. Hörpin kahvia ja syön eväsleipää.

Sitten otan muistikirjani, jota pidän retkillä mukana ja kirjoitan retkipäiväkirjaa. On jotenkin täysi olo, ei kuitenkaan raukea, koska luonto on jokaisen aistin herättänyt.

Tiedän alueella olevan myös karhun, joten katselen ja kuuntelen, saisinko nähdä metsän kuningasta.

Se on tosin nähnyt minut jo monta kertaa. Minä taas näkisin sen korkeintaan sattumalta.



SUO LAULAA

Jostain kuuluu pörinää, joka kuulostaa mopojen ääneltä. Mietin olisiko jossain lähistöllä kulkijoita.

Rannassa kävellessäni ääni voimistuu ja tuntuukin tulevan soistuneen rannan mättäiden alta. Mieleeni tulee kevätjäiden laulu, joka on jylhää ja kaunista.

Nyt laulavat suomättäät ja tajuan lopulta, kuka tai ketkä ovat laulajat. Isot kellertävänä kiiltävät konnan silmät katsovat minua mudan keskeltä.

Sammakoiden kosiolaulu on komeaa kuultavaa. Iso ja laaja kutulammikko kertoo niiden ahkeran ponnistelun olleen antoisaa.

Kyllä laulu kannattaa, eikä sointujen tarvitse kovin heleitä olla, kun on konnien kutupaikan kosinnat menossa.



LUONTO PUHUU, JOS SITÄ KUULEE

Jätän sammakot kosiomatkalleen ja lähden rinteen reunaa jatkamaan matkaa. Metsässä kävely ja happi siellä on kuin lääkettä. Ihminen tarvitsee tätä luonnon puhetta.

Ymmärrän elämän keskustelleen nyt kanssani. Sain olla mukana isossa elämän paneelissa. Täällä jokaisella on oma sanottavansa.

Luonto on hiljaa, jos niin haluaa. Mutta se myös puhuu, jos sitä kuuntelee.



VETURI PYSÄYTTI POLUN PÄÄHÄN

Kuikka huutaa jälleen jostain. Haikea ääni pysäyttää minut, olen kuunnellut tuota ääntä lapsesta lähtien. Jo silloin, kun pikkupoikana olin isän ja äidin kanssa Lapissa.

Siellä vanhemmillani oli pieni eräkämppä pitkässä niemessä. Tietä sinne ei ollut kuin järven toiselle puolen.

Yleensä tulimme sinne junalla. Lähtiessä piti käydä veturin hytissä pyytämässä, että kuljettaja pysäyttää pienen polun kohdalle.

Siinä oli pieni rakennus ja polku, jota pitkin pääsi muutaman kilometrin jälkeen venerantaan.

Rannasta oli vielä pitkä matka järven yli erämökille.

Kuikan huuto kuului siellä usein.