lauantai 22. huhtikuuta 2017

HYMY ELÄMÄLLE




Ilta-aurinko päilyy tuulisella vedellä savisen tien takana. Vaikea maasto, kevätauringon ja sateiden sulattama routasavinen, omapäinen maantie kuljetti väkisin uriaan.

Kuljetti kuin itse elämä. Vei sentään perille, vaikka ojaa kohti yrittikin. Vei silti tänne raikkaan tuulen rannalle.

Toi hiljaa taipuvien kaislojen katveeseen. Tähän, missä on tilaa ajatuksen olla vain ja elää.




TERVASKAHVIT PURON KATVEESSA

Kuljin tuon saman tien muutamaa päivää aikaisemmin aamuvarhain. Tulin silloin ennen auringonnousua. Oli vielä yöpakkasta, maa riitteessä ja tien pinta kestävä ajaa. Minulla oli mukana järjestelmäkamera ja yksi objektiivi, jolla kuvaaminen onnistuu ilman vaihtoa.

Huonona puolena siinä on heikompi valovoima ja automaattinen tarkennus, joka ei aina terävöitä oikeaan kohteeseen. Voi olla tietysti, etten ole perehtynyt sen säätöihin riittävästi.

Sillä retkellä olin kuitenkin lähtenyt pohtimaan elämän kulkua, nauttimaan auringonnoususta, luonnosta.

Tervaskahvit keittäisin nuotiolla puron lähellä.



NÄIN KURJET JA MUISTIN SAMALLA UNOHTAMANI

Tulin epätasaisen, jään kovettaman savitien päähän ja kiepautin auton sammalikkoon. Heitin repun selkään ja kuuntelin tyytyväisenä sisältä kuuluvaa kahvipannun kannen kalahdusta.

Kävelin metsässä ja katselin läikkyvää veden pintaa puiden välistä. Samalla hetkellä, kun näin kurjet, muistin myös kahvijauhot. Sorsapariskunta lähti juuri silloin kovalla pärskeellä ja narskutuksella rantavedestä lentoon.

Minun mieleeni tuli tarkka kuva lähdöstä ja eväiden valmisteluista. Olin tehnyt leivät, katsonut sytykkeet ja tapani mukaan kerännyt muutaman pilkkeen mukaani.

Kahvipannun asetin reppuun kansi auki odottamaan kahvijauhepussia. Sitä noutaessani muistin kameran akun joka oli latauksessa. Hain sen, suljin repun ja lähdin.

Pannukahviin varatut jauheet olivat yhä siellä kodin pöydällä odottamassa ja siitä syystä pannun kansi kolahti.



KURKIEN RIVITANSSI TUMMALLA JÄÄLLÄ

Ajatus nuotiolla kiehuvasta tervaskahvista oli jo mielessäni niin elävänä, että pettymys kirpaisee. Sitten muistan juomapullon ja eväät, voisin tehdä tulet ja nauttia aamuhetkestä ilman kahviakin.

Keskityin siis tuohon hetkeen ja katsoin lammen toisella puolella käveleviä kurkia. Ne kävelivät tummalla jäällä ylväinä ja taitavasti liikkeitään rytmittäen.

Rivitanssi tuli liikkeistä mieleen. Rauhallisesti kurjet tanssivat ja pitivät toisiinsa kohteliaan etäisyyden.

Otin niistä kuvia ja vaikka etäisyyttä oli lähes kolmisensataa metriä sain niistä hyviä.




LINNUT KAARTAVAT ULJAASTI OHITSENI

Ja paras on edessä, sillä toinen linnuista levittää siipensä. On huimaavaa nähdä valtavien siipien levittyvän tumman jään päällä ja upean linnun piirtyvän harmaana tummanvihreää kuusimetsää vasten.

Otan kuvia linnuista, jotka vierekkäin, hitain siivenpainautuksin tulevat suoraan minua kohti. Vähän yli puolessa välissä ne kaartavat vasemmalle ja objektiviin tarkennus alkaa reistailla.

En saa enää kuvia suurista linnuista, jotka kaartavat yläpuoleltani kadoten metsänrajan taakse. Tämä objektiivi ei jostain syystä tarkenna niin hyvin, kuin teleobjektiivi.

Sillä ei kuitenkaan pysty ottamaan maisemakuvia ilman objektiivin vaihtoa. Valitsin tähän hetkeen helpoimmin käytettävän.

Parhaat kuvaushetket tulevatkin yleensä silloin.



NUOTIO RÄTISI PURON KATVEESSA

Unohtuneet kahvijauhot ja menetetty kuva uljaista linnuista harmitti. En jäänyt sitä silti pohtimaan, annoin mennä ja otin kokemuksena vastaan.

Luonto antaa ja luonto ottaa, on vain otettava sen antama vastaan, luonnollisesti. Kiertelin vesialueen ympäri ja tulin nuotiopaikalle.

Päätin sytyttää tulet ja avatessani repun näin sivutaskussa avaamattoman paketin pannukahvia. Olin asettanut paketin valmiiksi kauppareissun jälkeen.

Siinä nuotiopaikan äärellä istuin kahvipannullisen ajan. Pieni puro soinnutti vieressä ja tikan koputus tuli uteliaana lähemmäs.

Kuulin myös peipposen laulavan kuusikon kätköissä Ja näin telkän uivan lammen toisella puolen. Hiljaa se lipui tummaa kuusikkoa kohti.

Päätin tulla pian uudelleen ja ottaa teleobjektiivin mukaan. Ehkä kurjet olisivat vielä täällä ja tie kestäisi vielä yhden käynnin.




MUISTOT NOUSEVAT MIELEEN VEDEN VÄLKKEEN TAVOIN

Nyt olen täällä ja ajatuksissani on ensimmäisenä savinen tie. Mietin, ehtisikö se sulaa illan aikana lisää ja pääsisinkö täältä pois.

Ilta-aurinko on kaunis ja päilyy kaislojen takana veden pinnassa. Ajattelen elämän tuulia, meitä ihmisiä, kaisloja jotka tuulessa taivumme.

Veden pinnan välkettä, joka on, kuin syvyydestä, mielen pohjamudista noussutta surua. Veden pinnalla se muuttuu välkkeeksi.

Niin aika hoitaa ja surutyö toimii. Se nostaa muistoja esiin unohtuneista syvyyksistä, kuljettaa ne pintaan ja yllättää niiden sisältämällä valolla.

Hyvyyden voimaa ei koskaan pidä vähätellä. Aina se nousee jostain ja häikäisee kauneudellaan.

Muistojenkin käy niin. Ne nousevat mielen pintaan. Juuri silloin, kun ei odota ne tulevat kertomaan tarinansa.

Sitä vain ihmettelee, miten tuoreena kaikki vielä muistoissa elää.



ELOISAT MUISTOT VALOISASTA ÄIDISTÄ

Äitini kuoli vajaa kaksi viikkoa sitten ja elämän kello liikkuu nyt omaa aikaansa. Moni asia kulkee mielessä eri tasoilla, tavallaan aika liikkuu eri suuntiin.

Välillä se palaa menneeseen, vuosien ja kymmenten taakse. Hetkiin, joita on tietysti äidistä paljon, varsinkin lapsuuden muistoja.

Mielen syvyyksistä nousee eloisia muistoja, kauniita ja hyviä muistoja äidistä.

Osa myös surun tummentamia muistoja, varsinkin isän yllättävän kuoleman ajalta.

Voittopuolisesti muistot ovat huumorintajuisen ja elämänmyönteisen ihmisen muistoja.

Huumoria äidillä oli loppuun asti.




HYMY ELÄMÄLLE

Häneltä olen saanut lahjan nähdä elämän sattumien ketjun koomisen puolen.

Ainoa asia, mikä ihmisen voi pitää tässä maailmassa tuoreena ja raikkaana, on lapsenmielen säilyminen ja kyynisyyden välttäminen.

Lapsellinen ihmettely ja huvittunut hymy elämän komiikalle, joka säilyy kaiken koetun jälkeenkin.

Toisinaan se hymy kätkeytyy sydämen syvyyksiin ja nousee taas, kuin nuo veden välkkyvät laineet ilta-auringossa.

Hymy elämälle on elämän voitto kuolemasta.



IRTI AJAN KAHLEISTA

Ja toisinaan aika pysähtyy, seisahtuu odottamaan, sillä ei enää ole kiire.

Eräs elämän tärkeimmistä ihmisistä on vapautunut ajan kahleista.

Enää hänen matkaansa ei määritä tämä aika.

On tullut jotain erilaista, mistä emme mitään tiedä.

Uskon sen olevan hyvää ja siunattua, olihan äidillä sydämen usko Jumalaan.




KUVA ON MUUTTUNUT AIDOKSI JA OIKEAKSI

Luonnossa kulkiessa piirtyy mielen pinnalle kuva, joka on moniulotteinen, täynnä vivahteita ja valoa. Kuva menneen läheisen, elämän kantajan, äidin lähdön vaikutuksesta ihmismieleen.

Enää tuossa kuvassa ei ole sairauden vääristämiä piirteitä, niiden voima on mennyt. Kaikki se, joka alzheimerin taudissa muutti äidin olemuksen ja käyttäytymisen on ohi.

Nyt on enää äiti, jonka aina tunnen äidikseni. Nyt kuva on kirkas. Ainutkertainen ja omalla tavallaan vaikuttavin kuva, jota ihmisen mieli voi kantaa.

Nyt on jo hyvä luovuttaa ja muistaa kunnioituksella elämän yhden tärkeimmän ihmissuhteen päättymistä.

Onhan siinä myös lopullinen päätös elämän useille merkittävimmille muistoille, lapsuusmuistoille.



ELÄMÄN VAHVAT JUURET

Muistoille, jotka alkavat ajasta, jota ei edes voi muistaa, vain kokea ja tuntea niiden voiman.

Muistot, jotka kulkevat varhaislapsuudesta tähän hetkeen. Hetkeen, joka sulkee ne lopullisesti mielen säilöihin. Jotain ainutkertaista loppuu. On samalla surullinen ja kiitollinen.

Menettää ja saavuttaa, kadottaa ja säilyttää. Niin paljon äiti elämään antoi. Ja jätti valtavan määrän muistoja.

Ne kaikki yhdessä, ovat elämän juuret, vahvat ja lujat.



KAIKKI TARINAT KERROTAAN KERRAN

Muistot ovat joskus, kuin sisään pyrkiviä ihmisiä, jotka yrittävät kertoa tarinansa. Jokaisella se on oma, mielenkiintoinen ja ainoalaatuinen.

Toiset eivät eläessään halunneet sitä kertoa. Jokin sulki heidän suunsa, kuin kaivon kannen autioituneen talon pihapiirissä.

Sinne se unohtui ja lopulta lahosi. Kukaan ei enää osannut kaivata niitä tarinoita. Minä uskon, että jokainen tarina haluaa tulla kuulluksi.

Uskon, että kaikki tarinat kerrotaan kerran jossain. Tarinat, jotka jäävät kertomatta löytävät kertojan aikanaan.



“KUUNTELE KULKIJA KUISKINTAANI”

Olen joskus tavannut tai kuunnellut ihmisiä, jotka salaavat asioitaan ja kokemaansa. Aivan kuin peläten puhuvatkin koetusta, kuiskivat. Mietin silloin, että kenelle he säilövät tarinoitaan.

Hautausmaalla kävellessä tulee joskus tunne, että siellä makaa paljon kertomattomia tarinoita. Hyvin säilöttyjä ja kätkettyjä. Kerran löysin sammalten peittämän hautakiven, jossa luki pysäyttävät sanat “Kuuntele kulkija kuiskintaani.”

Tuulen humina puiden latvoissa kertoo ja vie tarinat eteenpäin. Etsii kertojaa. Vaeltaja niitä paljon kuulee. Elämäntarinoita, jotka jäivät kertomatta.

Tarinoita, jotka tekevät meistä ihmisiä. Jokainen tarina liittyy toiseensa, joskus oudollakin tavalla.

Vasta jälkeenpäin huomaa, että jokainen koettu oli osa isompaa kuvaa.

Kaikki ne yhdessä muodostavat ihmisen elämäntarinan.





2 kommenttia:

  1. Hei! Elämä kulkee kulkuaan.Lämmin osanotto äitisi siirryttyä ajasta ikuisuuteen. Kuolema on aina lopullinen ja pysäyttää. Kiitos sinulle jakamistasi muistoista.

    Ilahduttavaa on kuulla että olet saanut apua dystoniaan. Sitkeytesi on kannattanut. Kesää ja lämpöä odotellen voi hyvin edelleen. Munkkis

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Munkkis!

      Elämä kulkee ja kuluttaa meitä, niin se menee. On hyvä saada kulua käytössä, niin se on tarkoitettu. Kaikella on aikansa ja siihen täytyy taipua. Äitini lähtö oli raskas, koska tuo sairaus jäytää ihmisen. Kuolema on kuitenkin vielä uusi ulottuvuus, joka murtaa ihmisen edessään. Siinä hetkessä ymmärtää olla kiitollinen, että sai omistaa niin rakkaan ihmisen, kuin oman äidin. Nyt kivut ja jäytävä sairaus on hänen osaltaan ohi, siitä olen kiitollinen. Äiti on siunattu haudan lepoon. Hyvän ihmisen muisto kantaa ja antaa voimaa. Äidin rakkaus säilyy sydämessä.

      Kiitos myös dystoniaan liittyvistä sanoista. Sain apua viime kerran hoidoista. Nämä matkat läpi Suomen, viimeinen hyvästely ja hautajaiset, ovat olleet dystoniaa aktivoivia. Kuitenkin oireet ovat pysyneet lievempinä, kuin aikaisemmin. Kuukauden kuluttua on edessä uusi hoitokerta ja odotan kyllä mielenkiinnolla tulevaa kesää. Minulla on tunne, että tämä on nyt oikea tie dystonian hoitojen suhteen. Enkä tarkoita yksin botuliinipistoja, vaikka ne ovatkin pääosassa. Oikea hoito, oikeisiin lihaksiin on kuin veturin asettaminen oikeille raiteille kääntösillalla, tulokset mitataan aina uusilla asemilla ja pääteasemalla teho. Nyt jo voin sanoa, että elämäni on muuttunut viime hoitokerran jälkeen. Toimiva botuliinihoito antaa mahdollisuuden vahvistaa myös toisia elämää ja terveyttä parantavia asioita, niitäkin löytyy paljon. Olen utelias ja innostunut. Kahdestoista kerta muutti elämäni. On syytä toivoa aina hyvää ja luottaa, että asiat järjestyvät. On vain jatkettava matkaa, vaikka joskus olisi vaikeaa ja tuntuisi toivottomalta. Se, jota odottaa, on vastassa. Kannattaa odottaa hyvää.

      -harzu

      Poista