sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

ÄITI NIIN RAKAS



Istun mummolan pöydässä ja toppaan kahvia. Päässäni on uusi lakki, jonka sain enoltani. AIV-rehu, lukee lierimallisessa vihreässä lakissa. Pidän lakista niin paljon, etten ota sitä pois kahvipöydässäkään. On kesä, ja isä ja äiti ovat tuoneet minut mummolaan. Edessä olisi monta yökalaa järvellä enoni kanssa. Vastapäätä pirtin pöytää, ikkunan vieressä istuu pappa. Hän kertoo muutaman sanan tarinoita, tekee teräviä huomautuksia, usein monimielisiä. Papalla on hyvä kunto, ja hän kulkee pitkillä kävelyretkillä. Yksitoistavuotiaan silmissä pappani on vanha mies, mutta hyväkuntoinen, hoikka ja jäntevä. Papalla on terävä katse ja nopeat sanat. Kuin nuolet ne osuvat.




Äitini on myös nopea, kuin tuulenpuuska. Sen huomaan taas, kun tunnen ilmavirran pyöräyttävän hiukset silmilleni. Huomaan uuden lakkini katoavan äidin kädessä heiluen. Näen äidin harppovan mattojen yli pirttiin, jossa mummi puuhailee rieskan leivonnassa. Iso leivinuuni on lämmitetty kuumaksi, ja pirtin pöydältä mummi ottaa pitkän leipälapion tummuneeseen laipioon rei’itetyn rieskan.

Tuoreita, vereksiä rieskoja on jo pöydällä ja kesäauringon valaisema pirtti tuoksuu hyvälle. Minä hörppään kahvin loppuun ja riennän etsimään uutta lakkiani. Kalassa se olisi hyvä ja pidän muutenkin lakin mallista. Äiti ja isä ovat jo lähdössä eikä kukaan kerro minulle mihin lakkini hävisi. En saa koskaan tietää sitä, vain epäily jää. Lakin arvoitus katoaa kuin palava hiillos suuren leivinuunin kidassa, savuna ilmaan. Ehkä äitini ei halunnut poikansa päähän tekstiä, joka lakissa oli. Minusta se oli hauska ja enoni mielestä passeli.



Kävelen Helsinki-Vantaan lentoaseman laitamilla ja pohdin miten ehdin lähtöselvitykseen ajoissa. Äitini makaa Kemijärven sairaalassa ja lähtee pian tästä maailmasta. Hän on kahdeksankymmentä ja sairastanut vuosia Alzheimerin tautia. Nyt sairaus on jo edennyt pitkälle. Äidin tilanne vaikeutui ratkaisevasti monien asioiden sumassa, vaikeimpana kaatuminen, joka vei lonkkaleikkaukseen. Sisareni ja veljeni ovat olleet äidin luona ja nukkuneetkin hänen huoneessaan.

Minä soitin edellisellä viikolla äidille ja erittäin ystävällinen ja empaattinen sairaanhoitaja piteli luuria hänen korvallaan. Äiti ei vastannut mitään, kun puhuin hänelle. Hän vain hengitti raskaasti ja tuntui välillä yrittävän sanoa jotain. Kerroin rakastavani äitiä, kiitin häntä kaikesta ja juttelin muistoja. Puhuin niistä, mitä yhdessä olimme kokeneet ja puhuneet. Kiitin hänen ymmärryksestään ja kyvystään nähdä elämän hyvät puolet, keskusteluista ja hyvistä väleistämme. Äiti-poika suhteemme oli ollut aina hyvä.




Olen onnellinen äidistäni. Hän on kantanut minua sydämensä alla ja sydämessään. Puhelun lopuksi juttelin hoitajan kanssa ja hän totesi, ettei koskaan voi tietää, miten kauan tämä vaihe kestää. Hän sanoi, että he pyrkivät kuitenkin siihen, ettei äidillä olisi kipuja.

Minä olin ollut lähdössä matkaan jo eilen perjantain iltajunalla, mutta päättänyt sitten siirtää matkaa seuraavaan päivään. Dystonian, niskoja vääntävän sairauteni vuoksi koko yön istuminen junassa oli saanut mieleni muuttumaan ja päätin lähteä aamulla lentämällä. Koneella olisin perillä lauantaina päivällä, muutama tunti myöhemmin kuin aamulla Kemijärvelle saapuva juna.



Olin varannut aamulla lipun ensimmäiseen koneeseen, johon ehtisin. Lento oli jo niin täynnä, että matka piti varmistaa soittamalla. Nopeasti reppuun tärkein ja auto kohti lentokenttää. En ole paljon lennellyt ja tunnen metsäpolut paremmin kuin kiitoradat. Katselen kaukana näkyviä rakennuksia ja vilkaisen kännykän kelloa. Minulla on noin vartin verran aikaa ja matkaa puolitoista kilometriä. Halvimmalle pysäköintialueelle olin tullut, koska lähempänä hinta olisi kallis.

Elämässä usein asiat etenevät ja tapahtuvat kun on niiden aika. Usein on kysymys ratkaisun näkemisestä. Nyt näen ratkaisun tilanteeseeni kävelevän laukkua vetäen kadun toisella puolella. Harpon tien yli ja kysyn neuvoa. Mies kertoo ystävällisesti, että on samalle lennolle menossa ja niinpä jatkamme matkaa yhdessä. Kerron matkani syyn ja juttelun aikana me huomaamme monta yhteistä kokemusta elämässä. Tässä kohdassa koettu ehkä ainutkertaisesti kulkee hetken rinnakkain.





Kiitän ovella kanssakulkijaa ja kävelen lähtöselvitykseen. Olen kiireessä unohtanut pädini päälle ja se jää reppuun. Uusintakierroksen jälkeen pääsen aulaan ja menen Rovaniemelle lähtevän lennon odotustilaan. Kone on reilusti myöhässä ja ympärillä on häliseviä ihmisiä, jotka testaavat reppujensa kokoa pöydän edessä olevaan muoviseen laatikkoon. Isot reput eivät kaikilla meinaa mahtua ja alkaa tavaroiden purku.

Seison lähellä tiskiä ja edssäni on pian värikäs kasa vaatteita, pipoja, kaulahuiveja ja puseroita. Etelä-Amerikasta, ehkä Chilestä tulevalla ryhmällä on isot reput ja osa tunkee niitä voimalla koteloon. Kiinalaisia on myös paljon, mutta heillä ei ole reppuja. Minun repussani on niin vähän tavaraa, ettei sitä tarvitse sovittaa. Puhelimen ääni plimpauttaa viestin. Katson näytölle tulleen tekstin, luen sen, mutta en ymmärrä. Äiti on juuri nukkunut pois.



Kone saapuu samalla ja käytävälle kävelee iloisesti rupattelevia ihmisiä. Kaikki jatkuu ympärilläni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä elän kahden ajan välillä. Ymmärrän sillä hetkellä kirkkaasti, että jos olisin mennyt yöjunalla, olisin ehtinyt äidin viimeisiksi hetkiksi hänen luokseen. Ajatus on nyt raskaampi kuin ymmärsin. Käsitän, että kuolema on aina yllättävä, vaikka sitä tiedettäisiin odottaa.

Lähetän viestejä ja toivon, että saisin hyvästellä äidin sairaalassa. Soitan veljelleni Rovaniemelle ja hän lupaa tulla lentoasemalle vastaan. Kävisimme hänen kotonaan syömässä ja sen jälkeen ajaisimme Kemijärvelle. Koneeseen pääsee samalla ja vien kännykän lipun lukulaitteeseen. Nouseminen pilvien läpi on unohtumaton kokemus.


Harmaasta Helsingin säästä kirkkaaseen aurinkoon. Katson sadunhohtoisten pilvilinnojen ympäröimää maisemaa ja niiden väleistä näkyviä maaläimäreitä, järviä ja jokia, jotka vielä valkoisina loistavat. Ajattelen, että nyt on äitikin kulkenut pois tästä kipujen maasta. Enää hänen ei tarvitse kärsiä tuskia. Ajatus ja pilvien päällä kokemani tunnelma on lohduttava.

Ajamme Lapponia-sairaalan pihaan Kemijärvellä. On iltapäivä, yksi tavallinen hetki muiden hetkien ketjussa. Ja kuitenkin erilainen. Kävellessämme kohti sairaalan ovea, ajattelen vuosia sitten kulkeneemme samoin eräänä joulukuun lopun yönä. Isämme kuoli silloin aivoverenvuotoon yllättäen. Isä oli juuri kuollut ja hänen kätensä oli lämmin, kun hyvästelin isän.




Äidin kuolemasta on jo monta tuntia, joten ajattelen, että käsi olisi viileä. Sairaalan käytävät vievät osastolle, jossa pari vanhempaa miestä katselee televisiota. Kuljemme kohti huoneiden ovia ja veljeni avaa yhden niistä. En ole sittenkään valmis kohtaamaan kuolemaa, onko sitä koskaan valmis.

Huoneessa soi kaunis musiikki. Esa Ruuttunen laulaa Kahden maan kansalaisesta, joka oli yksi äitini lempivirsistä. Pöydällä on enkeli ja tuikkukynttilä. Huone on vähän viileä, sängyn päätyyn asetettu leditaulu pitää patjan liikettä yllä estäen makuuhaavojen syntymisen. Nyt sillä ei enää ollut merkitystä.



Sisareni nousee äidin viereen sijoitetusta nojatuolista ja halaamme pitkään. Sitten hän viittaa äitiä kohti ja pyytää minua menemään lähemmäs. Kävelen hiljaisin askelin äidin viereen. Hänen kasvojensa ympäri on kiedottu liina. Harmahtavat hiukset tulevat liinan alta vallattomina kuin muistuttaen nuoruuden huolettomuudesta. Tuulen otsalle heittämistä hiuksista, hymystä ja riemusta, naurunrypyistä, jotka nyt ovat pois.

Äidin kasvoilla on tyyni ilme, ne ovat rauhalliset ja liikkumattomat. Silitän äidin otsaa ja hiuksia. Itku tulee syvältä, taannun lapsuuteen ja vavisten annan tuskan purkautua rajusti. Itku tulee niin kaukaa ja syvältä, että tunnistin itkeväni sen pienen pojan itkua, joka kerran olen ollut. Käsi silittää selkääni. Veljeni tai sisareni on tullut siihen. Sisareni kertoo äidin viimeisistä hetkistä ja henkäyksestä. Istumme yhdessä vielä äidin luona ja juttelemme. Lähtiessä käymme kiittämässä hoitajien huoneessa ja ajamme kotiin.




Veljeni lähtee Rovaniemelle ja minä vien sisareni illalla asemalle. Palaan yksin tyhjään kotiin ja kävelen jokaisessa huoneessa, katselen ja muistelen. On kaunis keväinen ilta, upea auringonlasku hehkuu yli pohjoisen korkeiden hankien. Talo on täynnä muistoja, täynnä äidin huolenpitoa, hänen puuhiaan ja ajatuksiaan. Odotan äidin astuvan kohta ovesta ja sanovan tutut sanat “Keitetäänkö kahvit.”




2 kommenttia:

  1. Otan osaa suruusi... Oman iäkkään vanhemman poismeno on aina suuri menetys ja yllätys, vaikka se olisikin ollut ennakoitavissa. Väkisinkin alkaa miettiä vanhoja yhteisiä hetkiä ja sitä, kuinka äkkiä aina on mennyt. Ja kuinka hyvin vielä muistaa hetkiä omasta lapsuudesta ja nuoruudesta. Osaat hyvin kuvailla surun ja menetyksen tuntoja.
    Jaksamista sinulle!
    t. Marja

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lämmin Kiitos Marja!

      Muutamin lausein piirsit moniulotteisen kuvan menneen läheisen, elämän kantajan, äidin lähdön vaikutuksesta ihmisessä. Mielestäni se on ainutkertainen ja vaikuttava, omalla tavallaan vaikuttavimman ihmissuhteen päätös. Onhan siinä myös lopullinen päätös elämän usein merkittävimmille muistoille. Muistoille, jotka alkavat ajasta, jota ei edes voi muistaa ja kulkevat varhaislapsuudesta tähän hetkeen. Hetkeen, joka sulkee ne lopullisesti mielen säilöihin. Jotain ainutkertaista loppuu. Samalla on surullinen ja kiitollinen. Menettää ja saavuttaa, kadottaa ja säilyttää. Niin paljon hän elämään antoi ja jätti valtavan määrän muistoja. Ne ovat oman elämäni juuret, vahvat ja lujat. Muistot ovat joskus, kuin sisään pyrkiviä ihmisiä, jotka yrittävät päästä kertomaan tarinansa. Jokaisella se on oma, mielenkiintoinen ja ainoalaatuinen. Tarinat tekevät meistä ihmisen, jokainen tarina liittyy toiseensa ja muodostaa elämäntarinan.

      -harzu

      Poista