lauantai 22. huhtikuuta 2017

HYMY ELÄMÄLLE




Ilta-aurinko päilyy tuulisella vedellä savisen tien takana. Vaikea maasto, kevätauringon ja sateiden sulattama routasavinen, omapäinen maantie kuljetti väkisin uriaan.

Kuljetti kuin itse elämä. Vei sentään perille, vaikka ojaa kohti yrittikin. Vei silti tänne raikkaan tuulen rannalle.

Toi hiljaa taipuvien kaislojen katveeseen. Tähän, missä on tilaa ajatuksen olla vain ja elää.




TERVASKAHVIT PURON KATVEESSA

Kuljin tuon saman tien muutamaa päivää aikaisemmin aamuvarhain. Tulin silloin ennen auringonnousua. Oli vielä yöpakkasta, maa riitteessä ja tien pinta kestävä ajaa. Minulla oli mukana järjestelmäkamera ja yksi objektiivi, jolla kuvaaminen onnistuu ilman vaihtoa.

Huonona puolena siinä on heikompi valovoima ja automaattinen tarkennus, joka ei aina terävöitä oikeaan kohteeseen. Voi olla tietysti, etten ole perehtynyt sen säätöihin riittävästi.

Sillä retkellä olin kuitenkin lähtenyt pohtimaan elämän kulkua, nauttimaan auringonnoususta, luonnosta.

Tervaskahvit keittäisin nuotiolla puron lähellä.



NÄIN KURJET JA MUISTIN SAMALLA UNOHTAMANI

Tulin epätasaisen, jään kovettaman savitien päähän ja kiepautin auton sammalikkoon. Heitin repun selkään ja kuuntelin tyytyväisenä sisältä kuuluvaa kahvipannun kannen kalahdusta.

Kävelin metsässä ja katselin läikkyvää veden pintaa puiden välistä. Samalla hetkellä, kun näin kurjet, muistin myös kahvijauhot. Sorsapariskunta lähti juuri silloin kovalla pärskeellä ja narskutuksella rantavedestä lentoon.

Minun mieleeni tuli tarkka kuva lähdöstä ja eväiden valmisteluista. Olin tehnyt leivät, katsonut sytykkeet ja tapani mukaan kerännyt muutaman pilkkeen mukaani.

Kahvipannun asetin reppuun kansi auki odottamaan kahvijauhepussia. Sitä noutaessani muistin kameran akun joka oli latauksessa. Hain sen, suljin repun ja lähdin.

Pannukahviin varatut jauheet olivat yhä siellä kodin pöydällä odottamassa ja siitä syystä pannun kansi kolahti.



KURKIEN RIVITANSSI TUMMALLA JÄÄLLÄ

Ajatus nuotiolla kiehuvasta tervaskahvista oli jo mielessäni niin elävänä, että pettymys kirpaisee. Sitten muistan juomapullon ja eväät, voisin tehdä tulet ja nauttia aamuhetkestä ilman kahviakin.

Keskityin siis tuohon hetkeen ja katsoin lammen toisella puolella käveleviä kurkia. Ne kävelivät tummalla jäällä ylväinä ja taitavasti liikkeitään rytmittäen.

Rivitanssi tuli liikkeistä mieleen. Rauhallisesti kurjet tanssivat ja pitivät toisiinsa kohteliaan etäisyyden.

Otin niistä kuvia ja vaikka etäisyyttä oli lähes kolmisensataa metriä sain niistä hyviä.




LINNUT KAARTAVAT ULJAASTI OHITSENI

Ja paras on edessä, sillä toinen linnuista levittää siipensä. On huimaavaa nähdä valtavien siipien levittyvän tumman jään päällä ja upean linnun piirtyvän harmaana tummanvihreää kuusimetsää vasten.

Otan kuvia linnuista, jotka vierekkäin, hitain siivenpainautuksin tulevat suoraan minua kohti. Vähän yli puolessa välissä ne kaartavat vasemmalle ja objektiviin tarkennus alkaa reistailla.

En saa enää kuvia suurista linnuista, jotka kaartavat yläpuoleltani kadoten metsänrajan taakse. Tämä objektiivi ei jostain syystä tarkenna niin hyvin, kuin teleobjektiivi.

Sillä ei kuitenkaan pysty ottamaan maisemakuvia ilman objektiivin vaihtoa. Valitsin tähän hetkeen helpoimmin käytettävän.

Parhaat kuvaushetket tulevatkin yleensä silloin.



NUOTIO RÄTISI PURON KATVEESSA

Unohtuneet kahvijauhot ja menetetty kuva uljaista linnuista harmitti. En jäänyt sitä silti pohtimaan, annoin mennä ja otin kokemuksena vastaan.

Luonto antaa ja luonto ottaa, on vain otettava sen antama vastaan, luonnollisesti. Kiertelin vesialueen ympäri ja tulin nuotiopaikalle.

Päätin sytyttää tulet ja avatessani repun näin sivutaskussa avaamattoman paketin pannukahvia. Olin asettanut paketin valmiiksi kauppareissun jälkeen.

Siinä nuotiopaikan äärellä istuin kahvipannullisen ajan. Pieni puro soinnutti vieressä ja tikan koputus tuli uteliaana lähemmäs.

Kuulin myös peipposen laulavan kuusikon kätköissä Ja näin telkän uivan lammen toisella puolen. Hiljaa se lipui tummaa kuusikkoa kohti.

Päätin tulla pian uudelleen ja ottaa teleobjektiivin mukaan. Ehkä kurjet olisivat vielä täällä ja tie kestäisi vielä yhden käynnin.




MUISTOT NOUSEVAT MIELEEN VEDEN VÄLKKEEN TAVOIN

Nyt olen täällä ja ajatuksissani on ensimmäisenä savinen tie. Mietin, ehtisikö se sulaa illan aikana lisää ja pääsisinkö täältä pois.

Ilta-aurinko on kaunis ja päilyy kaislojen takana veden pinnassa. Ajattelen elämän tuulia, meitä ihmisiä, kaisloja jotka tuulessa taivumme.

Veden pinnan välkettä, joka on, kuin syvyydestä, mielen pohjamudista noussutta surua. Veden pinnalla se muuttuu välkkeeksi.

Niin aika hoitaa ja surutyö toimii. Se nostaa muistoja esiin unohtuneista syvyyksistä, kuljettaa ne pintaan ja yllättää niiden sisältämällä valolla.

Hyvyyden voimaa ei koskaan pidä vähätellä. Aina se nousee jostain ja häikäisee kauneudellaan.

Muistojenkin käy niin. Ne nousevat mielen pintaan. Juuri silloin, kun ei odota ne tulevat kertomaan tarinansa.

Sitä vain ihmettelee, miten tuoreena kaikki vielä muistoissa elää.



ELOISAT MUISTOT VALOISASTA ÄIDISTÄ

Äitini kuoli vajaa kaksi viikkoa sitten ja elämän kello liikkuu nyt omaa aikaansa. Moni asia kulkee mielessä eri tasoilla, tavallaan aika liikkuu eri suuntiin.

Välillä se palaa menneeseen, vuosien ja kymmenten taakse. Hetkiin, joita on tietysti äidistä paljon, varsinkin lapsuuden muistoja.

Mielen syvyyksistä nousee eloisia muistoja, kauniita ja hyviä muistoja äidistä.

Osa myös surun tummentamia muistoja, varsinkin isän yllättävän kuoleman ajalta.

Voittopuolisesti muistot ovat huumorintajuisen ja elämänmyönteisen ihmisen muistoja.

Huumoria äidillä oli loppuun asti.




HYMY ELÄMÄLLE

Häneltä olen saanut lahjan nähdä elämän sattumien ketjun koomisen puolen.

Ainoa asia, mikä ihmisen voi pitää tässä maailmassa tuoreena ja raikkaana, on lapsenmielen säilyminen ja kyynisyyden välttäminen.

Lapsellinen ihmettely ja huvittunut hymy elämän komiikalle, joka säilyy kaiken koetun jälkeenkin.

Toisinaan se hymy kätkeytyy sydämen syvyyksiin ja nousee taas, kuin nuo veden välkkyvät laineet ilta-auringossa.

Hymy elämälle on elämän voitto kuolemasta.



IRTI AJAN KAHLEISTA

Ja toisinaan aika pysähtyy, seisahtuu odottamaan, sillä ei enää ole kiire.

Eräs elämän tärkeimmistä ihmisistä on vapautunut ajan kahleista.

Enää hänen matkaansa ei määritä tämä aika.

On tullut jotain erilaista, mistä emme mitään tiedä.

Uskon sen olevan hyvää ja siunattua, olihan äidillä sydämen usko Jumalaan.




KUVA ON MUUTTUNUT AIDOKSI JA OIKEAKSI

Luonnossa kulkiessa piirtyy mielen pinnalle kuva, joka on moniulotteinen, täynnä vivahteita ja valoa. Kuva menneen läheisen, elämän kantajan, äidin lähdön vaikutuksesta ihmismieleen.

Enää tuossa kuvassa ei ole sairauden vääristämiä piirteitä, niiden voima on mennyt. Kaikki se, joka alzheimerin taudissa muutti äidin olemuksen ja käyttäytymisen on ohi.

Nyt on enää äiti, jonka aina tunnen äidikseni. Nyt kuva on kirkas. Ainutkertainen ja omalla tavallaan vaikuttavin kuva, jota ihmisen mieli voi kantaa.

Nyt on jo hyvä luovuttaa ja muistaa kunnioituksella elämän yhden tärkeimmän ihmissuhteen päättymistä.

Onhan siinä myös lopullinen päätös elämän useille merkittävimmille muistoille, lapsuusmuistoille.



ELÄMÄN VAHVAT JUURET

Muistoille, jotka alkavat ajasta, jota ei edes voi muistaa, vain kokea ja tuntea niiden voiman.

Muistot, jotka kulkevat varhaislapsuudesta tähän hetkeen. Hetkeen, joka sulkee ne lopullisesti mielen säilöihin. Jotain ainutkertaista loppuu. On samalla surullinen ja kiitollinen.

Menettää ja saavuttaa, kadottaa ja säilyttää. Niin paljon äiti elämään antoi. Ja jätti valtavan määrän muistoja.

Ne kaikki yhdessä, ovat elämän juuret, vahvat ja lujat.



KAIKKI TARINAT KERROTAAN KERRAN

Muistot ovat joskus, kuin sisään pyrkiviä ihmisiä, jotka yrittävät kertoa tarinansa. Jokaisella se on oma, mielenkiintoinen ja ainoalaatuinen.

Toiset eivät eläessään halunneet sitä kertoa. Jokin sulki heidän suunsa, kuin kaivon kannen autioituneen talon pihapiirissä.

Sinne se unohtui ja lopulta lahosi. Kukaan ei enää osannut kaivata niitä tarinoita. Minä uskon, että jokainen tarina haluaa tulla kuulluksi.

Uskon, että kaikki tarinat kerrotaan kerran jossain. Tarinat, jotka jäävät kertomatta löytävät kertojan aikanaan.



“KUUNTELE KULKIJA KUISKINTAANI”

Olen joskus tavannut tai kuunnellut ihmisiä, jotka salaavat asioitaan ja kokemaansa. Aivan kuin peläten puhuvatkin koetusta, kuiskivat. Mietin silloin, että kenelle he säilövät tarinoitaan.

Hautausmaalla kävellessä tulee joskus tunne, että siellä makaa paljon kertomattomia tarinoita. Hyvin säilöttyjä ja kätkettyjä. Kerran löysin sammalten peittämän hautakiven, jossa luki pysäyttävät sanat “Kuuntele kulkija kuiskintaani.”

Tuulen humina puiden latvoissa kertoo ja vie tarinat eteenpäin. Etsii kertojaa. Vaeltaja niitä paljon kuulee. Elämäntarinoita, jotka jäivät kertomatta.

Tarinoita, jotka tekevät meistä ihmisiä. Jokainen tarina liittyy toiseensa, joskus oudollakin tavalla.

Vasta jälkeenpäin huomaa, että jokainen koettu oli osa isompaa kuvaa.

Kaikki ne yhdessä muodostavat ihmisen elämäntarinan.





sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

ÄITI NIIN RAKAS



Istun mummolan pöydässä ja toppaan kahvia. Päässäni on uusi lakki, jonka sain enoltani. AIV-rehu, lukee lierimallisessa vihreässä lakissa. Pidän lakista niin paljon, etten ota sitä pois kahvipöydässäkään. On kesä, ja isä ja äiti ovat tuoneet minut mummolaan. Edessä olisi monta yökalaa järvellä enoni kanssa. Vastapäätä pirtin pöytää, ikkunan vieressä istuu pappa. Hän kertoo muutaman sanan tarinoita, tekee teräviä huomautuksia, usein monimielisiä. Papalla on hyvä kunto, ja hän kulkee pitkillä kävelyretkillä. Yksitoistavuotiaan silmissä pappani on vanha mies, mutta hyväkuntoinen, hoikka ja jäntevä. Papalla on terävä katse ja nopeat sanat. Kuin nuolet ne osuvat.




Äitini on myös nopea, kuin tuulenpuuska. Sen huomaan taas, kun tunnen ilmavirran pyöräyttävän hiukset silmilleni. Huomaan uuden lakkini katoavan äidin kädessä heiluen. Näen äidin harppovan mattojen yli pirttiin, jossa mummi puuhailee rieskan leivonnassa. Iso leivinuuni on lämmitetty kuumaksi, ja pirtin pöydältä mummi ottaa pitkän leipälapion tummuneeseen laipioon rei’itetyn rieskan.

Tuoreita, vereksiä rieskoja on jo pöydällä ja kesäauringon valaisema pirtti tuoksuu hyvälle. Minä hörppään kahvin loppuun ja riennän etsimään uutta lakkiani. Kalassa se olisi hyvä ja pidän muutenkin lakin mallista. Äiti ja isä ovat jo lähdössä eikä kukaan kerro minulle mihin lakkini hävisi. En saa koskaan tietää sitä, vain epäily jää. Lakin arvoitus katoaa kuin palava hiillos suuren leivinuunin kidassa, savuna ilmaan. Ehkä äitini ei halunnut poikansa päähän tekstiä, joka lakissa oli. Minusta se oli hauska ja enoni mielestä passeli.



Kävelen Helsinki-Vantaan lentoaseman laitamilla ja pohdin miten ehdin lähtöselvitykseen ajoissa. Äitini makaa Kemijärven sairaalassa ja lähtee pian tästä maailmasta. Hän on kahdeksankymmentä ja sairastanut vuosia Alzheimerin tautia. Nyt sairaus on jo edennyt pitkälle. Äidin tilanne vaikeutui ratkaisevasti monien asioiden sumassa, vaikeimpana kaatuminen, joka vei lonkkaleikkaukseen. Sisareni ja veljeni ovat olleet äidin luona ja nukkuneetkin hänen huoneessaan.

Minä soitin edellisellä viikolla äidille ja erittäin ystävällinen ja empaattinen sairaanhoitaja piteli luuria hänen korvallaan. Äiti ei vastannut mitään, kun puhuin hänelle. Hän vain hengitti raskaasti ja tuntui välillä yrittävän sanoa jotain. Kerroin rakastavani äitiä, kiitin häntä kaikesta ja juttelin muistoja. Puhuin niistä, mitä yhdessä olimme kokeneet ja puhuneet. Kiitin hänen ymmärryksestään ja kyvystään nähdä elämän hyvät puolet, keskusteluista ja hyvistä väleistämme. Äiti-poika suhteemme oli ollut aina hyvä.




Olen onnellinen äidistäni. Hän on kantanut minua sydämensä alla ja sydämessään. Puhelun lopuksi juttelin hoitajan kanssa ja hän totesi, ettei koskaan voi tietää, miten kauan tämä vaihe kestää. Hän sanoi, että he pyrkivät kuitenkin siihen, ettei äidillä olisi kipuja.

Minä olin ollut lähdössä matkaan jo eilen perjantain iltajunalla, mutta päättänyt sitten siirtää matkaa seuraavaan päivään. Dystonian, niskoja vääntävän sairauteni vuoksi koko yön istuminen junassa oli saanut mieleni muuttumaan ja päätin lähteä aamulla lentämällä. Koneella olisin perillä lauantaina päivällä, muutama tunti myöhemmin kuin aamulla Kemijärvelle saapuva juna.



Olin varannut aamulla lipun ensimmäiseen koneeseen, johon ehtisin. Lento oli jo niin täynnä, että matka piti varmistaa soittamalla. Nopeasti reppuun tärkein ja auto kohti lentokenttää. En ole paljon lennellyt ja tunnen metsäpolut paremmin kuin kiitoradat. Katselen kaukana näkyviä rakennuksia ja vilkaisen kännykän kelloa. Minulla on noin vartin verran aikaa ja matkaa puolitoista kilometriä. Halvimmalle pysäköintialueelle olin tullut, koska lähempänä hinta olisi kallis.

Elämässä usein asiat etenevät ja tapahtuvat kun on niiden aika. Usein on kysymys ratkaisun näkemisestä. Nyt näen ratkaisun tilanteeseeni kävelevän laukkua vetäen kadun toisella puolella. Harpon tien yli ja kysyn neuvoa. Mies kertoo ystävällisesti, että on samalle lennolle menossa ja niinpä jatkamme matkaa yhdessä. Kerron matkani syyn ja juttelun aikana me huomaamme monta yhteistä kokemusta elämässä. Tässä kohdassa koettu ehkä ainutkertaisesti kulkee hetken rinnakkain.





Kiitän ovella kanssakulkijaa ja kävelen lähtöselvitykseen. Olen kiireessä unohtanut pädini päälle ja se jää reppuun. Uusintakierroksen jälkeen pääsen aulaan ja menen Rovaniemelle lähtevän lennon odotustilaan. Kone on reilusti myöhässä ja ympärillä on häliseviä ihmisiä, jotka testaavat reppujensa kokoa pöydän edessä olevaan muoviseen laatikkoon. Isot reput eivät kaikilla meinaa mahtua ja alkaa tavaroiden purku.

Seison lähellä tiskiä ja edssäni on pian värikäs kasa vaatteita, pipoja, kaulahuiveja ja puseroita. Etelä-Amerikasta, ehkä Chilestä tulevalla ryhmällä on isot reput ja osa tunkee niitä voimalla koteloon. Kiinalaisia on myös paljon, mutta heillä ei ole reppuja. Minun repussani on niin vähän tavaraa, ettei sitä tarvitse sovittaa. Puhelimen ääni plimpauttaa viestin. Katson näytölle tulleen tekstin, luen sen, mutta en ymmärrä. Äiti on juuri nukkunut pois.



Kone saapuu samalla ja käytävälle kävelee iloisesti rupattelevia ihmisiä. Kaikki jatkuu ympärilläni kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minä elän kahden ajan välillä. Ymmärrän sillä hetkellä kirkkaasti, että jos olisin mennyt yöjunalla, olisin ehtinyt äidin viimeisiksi hetkiksi hänen luokseen. Ajatus on nyt raskaampi kuin ymmärsin. Käsitän, että kuolema on aina yllättävä, vaikka sitä tiedettäisiin odottaa.

Lähetän viestejä ja toivon, että saisin hyvästellä äidin sairaalassa. Soitan veljelleni Rovaniemelle ja hän lupaa tulla lentoasemalle vastaan. Kävisimme hänen kotonaan syömässä ja sen jälkeen ajaisimme Kemijärvelle. Koneeseen pääsee samalla ja vien kännykän lipun lukulaitteeseen. Nouseminen pilvien läpi on unohtumaton kokemus.


Harmaasta Helsingin säästä kirkkaaseen aurinkoon. Katson sadunhohtoisten pilvilinnojen ympäröimää maisemaa ja niiden väleistä näkyviä maaläimäreitä, järviä ja jokia, jotka vielä valkoisina loistavat. Ajattelen, että nyt on äitikin kulkenut pois tästä kipujen maasta. Enää hänen ei tarvitse kärsiä tuskia. Ajatus ja pilvien päällä kokemani tunnelma on lohduttava.

Ajamme Lapponia-sairaalan pihaan Kemijärvellä. On iltapäivä, yksi tavallinen hetki muiden hetkien ketjussa. Ja kuitenkin erilainen. Kävellessämme kohti sairaalan ovea, ajattelen vuosia sitten kulkeneemme samoin eräänä joulukuun lopun yönä. Isämme kuoli silloin aivoverenvuotoon yllättäen. Isä oli juuri kuollut ja hänen kätensä oli lämmin, kun hyvästelin isän.




Äidin kuolemasta on jo monta tuntia, joten ajattelen, että käsi olisi viileä. Sairaalan käytävät vievät osastolle, jossa pari vanhempaa miestä katselee televisiota. Kuljemme kohti huoneiden ovia ja veljeni avaa yhden niistä. En ole sittenkään valmis kohtaamaan kuolemaa, onko sitä koskaan valmis.

Huoneessa soi kaunis musiikki. Esa Ruuttunen laulaa Kahden maan kansalaisesta, joka oli yksi äitini lempivirsistä. Pöydällä on enkeli ja tuikkukynttilä. Huone on vähän viileä, sängyn päätyyn asetettu leditaulu pitää patjan liikettä yllä estäen makuuhaavojen syntymisen. Nyt sillä ei enää ollut merkitystä.



Sisareni nousee äidin viereen sijoitetusta nojatuolista ja halaamme pitkään. Sitten hän viittaa äitiä kohti ja pyytää minua menemään lähemmäs. Kävelen hiljaisin askelin äidin viereen. Hänen kasvojensa ympäri on kiedottu liina. Harmahtavat hiukset tulevat liinan alta vallattomina kuin muistuttaen nuoruuden huolettomuudesta. Tuulen otsalle heittämistä hiuksista, hymystä ja riemusta, naurunrypyistä, jotka nyt ovat pois.

Äidin kasvoilla on tyyni ilme, ne ovat rauhalliset ja liikkumattomat. Silitän äidin otsaa ja hiuksia. Itku tulee syvältä, taannun lapsuuteen ja vavisten annan tuskan purkautua rajusti. Itku tulee niin kaukaa ja syvältä, että tunnistin itkeväni sen pienen pojan itkua, joka kerran olen ollut. Käsi silittää selkääni. Veljeni tai sisareni on tullut siihen. Sisareni kertoo äidin viimeisistä hetkistä ja henkäyksestä. Istumme yhdessä vielä äidin luona ja juttelemme. Lähtiessä käymme kiittämässä hoitajien huoneessa ja ajamme kotiin.




Veljeni lähtee Rovaniemelle ja minä vien sisareni illalla asemalle. Palaan yksin tyhjään kotiin ja kävelen jokaisessa huoneessa, katselen ja muistelen. On kaunis keväinen ilta, upea auringonlasku hehkuu yli pohjoisen korkeiden hankien. Talo on täynnä muistoja, täynnä äidin huolenpitoa, hänen puuhiaan ja ajatuksiaan. Odotan äidin astuvan kohta ovesta ja sanovan tutut sanat “Keitetäänkö kahvit.”




sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

BOTULIINIHOITO JOKA MUUTTI ELÄMÄNI



Sumuisessa jokilaaksossa soi leivosen laulu. On lämmin huhtikuun ilta. Jokea polveileva kapea hiekkatie on yksin minun käytössäni.

Annan usvan kietoa syliinsä, kuljettaa rytmillä, joka saa mielen katoamaan johonkin jokea kohti kurottuvien puiden latvustoihin.

Harvoin täällä muutenkaan kenenkään muun näkee kulkevan. Toisinaan, varsinkin aamuisin, kalastajia kulkee rannoilla.

Minä olen lenkkeillyt täällä jo yli kaksi vuosikymmentä, mutta en ole kertaakaan tehnyt samanlaista lenkkiä. Maisema elää koko ajan ja joka kerta erilaisena.




HÖLKKÄÄN PITELEMÄTTÄ PÄÄTÄNI

Tänään on keli, josta erityisesti pidän, unohduksen joki. Vapaus upota usvaan ja liueta maisemaan.

Rytmikäs askel vie väsymyksen ja nostaa ylös, johonkin missä ei enää ole elämän tartuntapintaa. On liian liukas, liian sumuinen, unohtunut usvaan.

Tämä on juhlalenkkini, jokainen on ollut tänä keväänä, kaikki nämä kevään kolme lenkkiä. Kahdessa viikossa olen tehnyt yhtä monta juoksulenkkiä, kuin vuoden aikana ennen sitä.

Määrä tai vauhti ei ole oleellista juoksemisessani enää jos se koskaan on sitä ollutkaan. Yksi asia on kuitenkin muuttunut ja sen myötä kaikki.

Juoksu, tai kevyt hölkkä sujuu päätä pitelemättä.




JANOINEN JUOPPO JUOKSEE JOELLA

On ihmeellinen tunne juosta ja keskittyä yksin siihen. Aluksi kuuntelen äänikirjaa, mutta jokilaaksossa siirryn luontokanavalle.

Mustarastaiden soolot ovat juuri tällaisella ilmalla kauneimmillaan.

Nautin kuin janoinen juoppo tästä kaikesta, humallun ja päihdyn elämän äänien, tuoksujen ja happiraikkaan ilman cocktailista.

Virta kuljettaa minua usvan läpi ja elämää virtaa lävitseni.




VALMIS AJATUS ON LÖYTÄNYT PISTEEN

Olen uneni läpi kulkeva haamu, enkä enää tunne mitään.

Olen ajatus, joka on löytänyt pisteen, eikä halua enää jatkaa sanomaa, koska on valmis.

Olen ajatusviiva, joka lipuu yli routaan sulaneen railon. Viive, joka ei osaa enää jatkaa entiseen.

Olen alku, joka ihmettelee mihin tämä johtaa. Annan sen jatkua, koska en halua lopettaa.




ELÄMÄÄ EI KUKAAN KYKENE HALLITSEMAAN

Elämä ei ole hallittavissa, tai sitten se ei enää ole elämää. Elämä on paljon enemmän, paljon kaikkea ja se loputon tie jokilaakson läpi.

Elämä on näky, johon ei koskaan totu.

Miten virta voisi tietää, mitä seuraavan mutkan takana on. Miten se voisi tuntea elämän voiman, ettei yksikään este sitä voi pysäyttää.

Aina se löytää uomansa, virtaa läpi laaksojen, kohisee koskena tai lipuu vuoksena ja saapuu suvantoon.


MUUTOS ON AINOA TOTUUS

On aika lipua lepoon. Miten se voisi tietää ja miksi sen pitäisi. Onko ihmisen hyvä tietää? Vai olisiko parempi antaa elämän yllättää.

On vain yksi totuus, joka pysyy ja se on muutos.

Mikään ei kauan jatku samanlaisena. Ja jos jatkuu, niin muutos on sitäkin järkyttävämpi. Vaikka sitä toivoi, niin usein kaipaa mennyttä selkeyttä.

Ja sittenkin se on selkeää vain tänään.

Eilinenkin oli vaikeaa ja vasta tämä päivä paljasti sen hyvät hetket.




MITTA TÄYNNÄ JA AJOLÄHTÖ

Olen kertonut kolmessa edellisessä blogissa käynneistäni Dystonian hoidoissa, joka tapahtuu pistämällä botuliinitoksiinia sairauden aktivoimiin lihaksiin.

Yksitoista kertaa kävin pistoshoidoissa julkisella puolella, yhdeksän kertaa Lohjalla ja kaksi kertaa Meilahdessa.

Olen myös leikkausjonossa syväaivostimulaatiohoitoon vaikean Dystonian vuoksi.

Leikkauksesta olen kuitenkin aikalisällä, koska haluan ensin nähdä ja kokea, löytyisikö tähän sairauteen vielä apua muulla tavoin.

Niinpä lähdin liikkeelle yhdennentoista piikin jälkeen, jonka sain Lohjan neurologisella poliklinikalla.



NEUROLOGI EI SUOSTUNUT KOKEILEMAAN

Edellisestä piikityskerrasta oli silloin aikaa neurologin määräämänä seitsemän kuukautta ja dystonia oli vaikeutunut hänenkin mielestään.

Olin pyytänyt lupaa kokeilla hoidoissani myös muita botuliineja ja tällä kertaa Botox-merkkistä valmistetta.

Tähän neurologi ei kuitenkaan suostunut.




ARMEIJAN ROKOTUSJONO

Hän vakuutti botuliinien olevan samankaltaisia valmisteita, mutta totesi, ettei ole asiasta täysin varma.

Xeomin-merkkisellä botuliinilla kuitenkin hoitoa jatkettiin ja pistot hoituivat ilman ENMG-laitetta, jota kokeneet neurologit suosittelevat pistoksien käyttöön aina.

Muutenkin julkisen puolen Dystoniaa sairastavien hoidot ovat nopeita, liukuhihnamaisia ja ohi usein viidessä, kuudessa minuutissa.

Lohjan sairaalan neurologit tuntuvat olevan vähän ulalla vaikeamman Dystonian hoidon suhteen.

Sellainen vaikutelma minulle jäi, että hoidot olivat kuin armeijan rokotuksia.




HOITOKERTOJEN VÄLIT MIELIVALTAISIA

Menneenä syksynä kävin Lohjan sairaalan neurologisella polilla yhdennentoista ja viimeisen kerran piikeillä.

Neurologi kieltäytyi silloin pistämästä pyytämääni eri valmistetta. Vaikka myös hän myönsi, ettei toivottua vastetta, eli apua ollut pistoksista saatu.

Hän myös päätti jostain syystä, että seuraava hoitokertani on viiden kuukauden päästä, vaikka yleinen suositus hoidoille on korkeintaan kolme kuukautta.




KONETTA KORJATAAN PAREMMIN KUIN IHMISTÄ

Minä puolestani päätin, ettei Dystoniaani enää koskaan hoideta Lohjan neurologisella poliklinikalla.

Enhän käytä autoakaan korjaamolla, joka ei tee työtään mielestäni kunnolla. En käytä huollossa, jossa ei käytetä niitä öljyjä, jotka voitelevat koneen kestämään ja toimimaan.

Miksi ihmistä saisi hoitaa huonommin kuin konetta?



VAIKEAT DYSTONIAT HOIDETAAN KUIN HELPOMMAT

Ymmärrän kyllä, että ihmiset, joille nopeastikin annetut pistokset tuovat avun, ovat tyytyväisiä.

Minäkin olisin ollut, jos niistä olisi ollut apua.

Jostain syystä minun ja monien muidenkin sairastama Dystonia vaatii kuitenkin neurologilta enemmän tietoa, taitoa ja aikaa.

Uskon, että he itsekin tietävät sen hyvin, mutta resursseja ei ole, tai niitä ei haluta käyttää.

Ei haluta joustaa yhden potilaan kohdalla, ellei tämä osaa vaatia ankarasti. Kaikki eivät sitä halua.



SAIRAALAN ARPA ON ARVAAMATON

Minäkään en kertaakaan vaatinut mitään, pyysin vain kiltisti ja sain kysymykseeni kieltävän vastauksen.

Ymmärsin siitä vastauksesta, että julkinen puoli ei halua hoitaa Dystonian kaltaista marginaalisairautta kuin pikahoidoilla. Varsinkaan oireiltaan vaikeaa.

Tarkoitus on ilmeisesti se, että vaikeammista oireista kärsivät hakeutuvat yksityisen sairaanhoidon puolelle.

Tai sitten tyytyvät siihen, mitä saavat, auttoi se tai ei. Leikkaushoito on hieno ja kallis ratkaisu, jota ennen tulisi mielestäni kaikki muu kokeilla.

Kaikkein vaativimmat potilaat saavat aina joskus pyyntönsä läpi ja heille kokeillaan erilaisia botuliineja.

Usein kysymys on siitä, keneltä tätä kokeilua pyytää. Arpa sairaalan on aina arvaamaton.




KYLLÄHÄN KÄKIKIN TIETÄÄ, MITEN KILTTIEN KÄY

Sanon tässä yhteydessä, että vaikka minä päätin lähteä hakemaan apua yksityisen puolen neurologilta, olen kiitollinen julkisella puolella saamastani hoidosta.

Ymmärrän, että tämä on huutajien valtakunta, ja kovin huutaja kuullaan parhaiten, väkisinkin.

Kyllähän sen käkikin tietää, että kiltit jätetään vähemmälle, tai ilman hoitoa.



LUONTOPOLULLA PÄÄTIN VIELÄ KOKEILLA

Niin minä sitten uskoin ja tilasin ajan yksityiselle neurologille, tartuin viimeiseen oljenkorteen, kuten kirjoitin blogissa.

Olin jo luopunut lenkkeilystä, koska pääni vääntyi niin rajusti sivuun. Fysioterapeuttikin oli sitä mieltä, että juoksemisen voi jättää ja miettiä muita vaihtoehtoja kuntoiluun.

Minä valitsin samoilun metsissä ja luontopoluilla. Siellä syntyi myös ajatus kokeilla vielä kerran botuliinipiikkejä yksityisellä neurologilla.

Ja nyt minä juoksen pitelemättä kädellä päätäni. Olen juossut niin jo kolme lenkkiä.

Ensimmäisen kerran lähes neljään vuoteen.

Olen myös ajanut pitkän matkan autolla pitelemättä päätä suorassa toisella kädelläni.

Sekin ensimmäisen kerran vajaaseen neljään vuoteen.



KIIREETÖN ILMAPIIRI ON HOITAVA

En tiedä mitä oikein tapahtui viime hoitokerralla yksityisen neurologin vastaanotolla, mutta jotain hyvää siellä tapahtui.

Puolentoista tunnin aika ensimmäisellä kerralla kului nopeasti.

Keskutelemalla käytiin ensin läpi oireiden ja tilanteeni kartoitus. Hyviä havaintoja ja oivalluksia jo siinä sain kuulla.

Sen jälkeen Dystonian altistamien lihasten etsiminen käsin ja liikkeiden katsominen.

Lopuksi piikit ENMG-laitteella ja pyytämälläni Botox-botuliinilla. Siinä kaikki.

Miltä se tuntuu, kun ihmistä kuunnellaan, eikä hänen hoidossaan kiirehditä?

Se tuntuu siltä, että hoitava ilmapiiri syntyy jo itsessään.



HOIDON TULOKSET ALKOIVAT PIAN NÄKYÄ

Pitkäaikaissairaasta tulee väistämättä oman sairautensa asiantuntija. Kyllä häntä kannattaa kuunnella, vaikka sairaalarutiineissa ei siihen olisi aina aikaakaan.

Minä koin tuolla käynnillä tulleeni hyvin kuulluksi ja hoidetuksi, tulokset myös alkoivat pian näkyä.

Pystyin nukkumaan eri asennoissa, kun aikaisemmin ainoa asento oli selällään, pää vääntyneenä vasemmalle, seinää kohti.

Unen laatu myös parani tästä syystä nopeasti ja uni syveni.

Aloin heräilemään aamulla kyljeltäni. Aikaisemmin heräsin aamuyöllä selälläni pää sivuun vääntyneenä.


KANNATTAA LÄHTEÄ LIIKKEELLE

Hoitokäynnistä on nyt aikaa kaksi viikkoa ja piikkien teho alkaa olla saavutettu. Kesäkuussa edessä on uusi hoitokerta ja se on tasan kolme kuukautta edellisistä.

En ole parantunut, tai edes lähes sitä. Pääni liikkuu edelleenkin ja vääntyy sivuun.

Oireet ovat helpottuneet noin puolella, joka minulle merkitsee juoksemista, kävelyä ja ajamista päätä pitämättä.

Olin jo lähes luopunut myös rullaluistelusta, mutta tänään katsoin jo harjattuja pyöräteitä sillä silmällä.

Aurinkoiset kevätpäivät kutsuvat pian rullailemaan. Kannattaa lähteä liikkeelle.