lauantai 11. maaliskuuta 2017

TARINASUONIA



Vaelluksilla tapaa toisinaan ihmisiä, joiden kanssa syntyy mielenkiintoisia keskusteluja. Minä olen aina valmis kuin partiopoika pohtimaan elämän pintaa tai sukeltamaan sielujen syvänteisiin niissä hetkissä. Harvoin sellaisia hetkiä on tarjolla, me olemme aika pidättyväisiä pohjimmiltamme. Totta on myös, ettei niitä mielen syviä tuntoja jaella helposti aina edes tutuille.

Suhtaudun siitä huolimatta jokaiseen kohtaamiseen kuin kullankaivaja, joka etsii kultasuonta, minä etsin tarinan juonta. Toisinaan tapaan kulkijoita, jotka eivät vastaa edes tervehdykseeni. En ole sitä kovin itseeni ottanut, sillä metsä vastaa kulkijalle aina omalla tavallaan.

Tapanani on kyllä tervehtiä metsässä vaeltajaa tai vaeltajia. Onhan metsässä jokainen toisensa turva hädän hetkellä ja sehän voi tulla milloin vain. Olen pannut merkille, että mitä lähempänä asutuskeskuksia ollaan, sitä harvemmin tuntemattomia tunnetaan. Joku haluaa olla omissa oloissaan ja näyttää myös sen.



HAUDANKAIVAJA NUOTIOSEURANA

Hienoja ovat metsissä joskus koetut keskustelut ja ajatusten vaihdot. Eräällä vaelluspaikallani olen jonkun kerran sattunut samalle nuotiolle mukavan miehen kanssa, joka kertoi olevansa haudankaivaja. Makkaroita esiin kaivaessaan hän jutteli vanhan hautausmaan vähenevistä viimeisistä lepopaikoista. Enää oli jäljellä muutama sija polttohaudattujen tuhkauurnille.

Emme sen syvemmälle keskusteluissa menneet. Oli vähän matalapainetta ja savu mateli tumman jään yli kohti vastarantaa. Tuli rätisi nuotiossa, makkara käpristyi hänen tikussaan, posahti ja räiskähti rasvaa punertavana hehkuvaan nuotioon.

Hän puristi sinappia makkaran päälle ja totesimme, että tuhkaus on kaikin puolin kätevin tapa päättää maallinen vaellus.



ME OLEMME VAIN KASA TUHKAA

Seuraavalla kerralla tapasimme tuulisena päivänä. Olin kiertänyt pitkän lenkin ja yrittelin saada tulta vihmovan veden kastelemien puiden alle. Hän tuli hiljaa, rykäisi kohdallani tervehdyksen ja kysyi syttyykö nuotio sadeviimassa. Vastasin, että heikosti ottaa tulta, ja hän kävi jostain kätköstä pari isoa tuohipalaa.

Pian iloinen nuotio roihusi lämpimästi. Tuo tuokio ystävällisen ja avuliaan kulkijan kanssa lämmitti yhtä paljon kuin nuotion lämpö. Hän jatkoi matkaa, koska oli menossa johonkin sovittuun tapaamiseen.

Minä jäin nuotiolle ja annoin tulen palaa loppuun, kunnes jäljellä oli vain kasa tuhkaa. Mietin siinä tihkuvassa viimassa, joka sähähteli osuessaan kuumaan hiillokseen, sitä kuinka vähän meistä jää jäljelle. Pelkkä tuhkakasa.

Tänään luin Esko Valtaojan haastattelun, jossa Ylen toimitttaja oli pyytänyt häntä lausumaan muistosanat poislähteneelle, minusta ne olivat upeat.



KOSMISET MUISTOSANAT

"Kukaan ihminen ei ole saari. ", sanoi runoilija John Donne neljäsataa vuotta sitten.

Me kaikki olemme osa jostakin suuremmasta. Osa perheestämme, osa ihmiskunnasta, osa Maapallosta, osa koko maailmankaikkeudesta.

Me tuomme oman osamme maailmankaikkeuden historiaan, siihen kohta 14 miljardia vuotta kestäneeseen kehitykseen.

Charles Darwin sanoi elämästä, että pienestä ja vaatimattomasta alusta on syntynyt ja syntyy yhä uudelleen, kehittyy yhä ihmeellisempiä ja kauniimpia muotoja. Sama pätee koko maailmankaikkeuteen.

Vaatimattomasta alusta syntyivät tähdet, galaksit , Linnunrata, Aurinko, Maapallo, elämä ja lopulta ihminen.

Me tuomme oman osamme maailmankaikkeuden tanssiin, maailmankaikkeuden musiikkiin, joka kehittyy yhä kauniimmaksi ja ihmeellisemmäksi.

Mitä enempää ihminen voi toivoa kuin että on antanut oman kauniin osansa siihen musiikkiin, tehnyt maailmasta omalta osaltaan hieman parempaa paikkaa.

Että kuolinvuoteellaan voi kuiskata maailmankaikkeudelle, "Kiitoksia." Ja maailmankaikkeus kuiskaa takaisin, "Kiitoksia itsellesi."

Atomimme tulivat aikanaan tähdistä ja sinne me joskus palaamme.

Muistamme sinua, muistamme musiikkiasi.

Hyvää matkaa takaisin tähtiin.

Esko Valtaoja





LUOTTAMUS ON TIIVIS SANA

Elämän vaellus jatkuu jokaisella oman matkansa, eikä kukaan tiedä, missä se päättyy. Siitä syystä olen aina kiinnostunut keskustelemaan vaelluksilla jokaisen kulkijan kanssa.

Monta tarinaa olen saanut myös kuulla ja osa niistä on kertomattomia. On ollut hetki avata sydämen kantta ja purkaa kuormaa.

Sen on vaeltaja ansainnut, että kuulijan osa on toisinaan päättää tarina. Luottamus on tiivis sana.




YKSIN ERÄMAASSA

Tänään vaelluksella kohtasin todella ystävällisen helsinkiläisen vaeltajan. Siinä kahvitulilla eväiden syönnin jälkeen nojailin petäjän kylkeen ja otin vastaan auringon lämpöä. Kuulin polulta askelten ääniä ja näin pian hyväkuntoiselta vaikuttavan vaeltajan. Hän oli hyvin varustettu, selvästi pitkän matkan kulkija. Olkapäällä GPS-navigaattori, jota olin itsekin katsellut netistä.

Kädessään hänellä oli kuitenkin paperikartat, kaksi nidottua tulostetta vaellusalueelta. Hän oli tullut kysymään neuvoa, mihin suuntaan kannattaisi lähteä vaeltamaan. Hän halusi olla rauhassa ja vaeltaa omia reittejä ilman isompien vaellusryhmien kohtaamista. Neuvoin hänelle sen verran kuin aluetta tunsin ja viittasin navigaattoria kohti. Kerroin havitelleeni samanlaista. Hän kertoi juuri edellisinä päivinä asentaneensa siihen Suomen kartan. Kehui mainioksi laitteeksi.

Juttelimme, että hän voisi hyvin navigaattorilla ottaa suuntaa ja poiketa sopivassa kohdassa reitiltä sivuun. Hän aikoi nimittäin yöpyä erämaassa ja kertoi tehneensä sen ennenkin. Repussaan hänellä oli riippumatto kaikkine varusteineen. Pohjalle tulisi lämpösuoja, makuupussi ja katos. Hän kertoi, että edellisellä yöpymisellä oli tarjennut hyvin.

Kysyin pelottiko häntä yöpyä yksin erämaassa. Hän vastasi, että pelottaa, mutta ei niinkään luonto, vaan naisena ennemminkin ihminen.



OTSALAMPPU LÄHESTYI YÖLLÄ

Helsinkiä lähellä olevassa Nuuksiossa yöpyessään hän oli kokenut pelon jonkun lähestyessä pimeässä. Hän oli makoillut riippumatossa ja nähnyt kauempana, yön pimeydessä valon. Otsalampun valo oli kaartanut häntä kohti ja lähestynyt hitaasti. Hän oli katsonut jännittyneenä lähestyvää lampun valoa ja pohtinut, ettei edes puukkoa ollut käsillä. Kirkas otsalamppu oli estänyt kasvojen näkymisen, ja paikalle saapunut toinen kulkija oli pysynyt piilossa.

Kohdalla tämä tulija oli tokaissut, että hän oli sauvakävelyllä ja ihmetteli, mikä punainen lamppu palaa keskellä metsää. Hän oli luullut naisen punaista otsalamppua auton perävaloksi ja tullut katsomaan. Minä sanon siihen, että olisin pelännyt samalla tavoin. Hän pitää hyvänä sitä, että mieskin tunnustaa pelkäävänsä. Olen kuulemma jo toinen, joka on kertonut, että olisi pelännyt.

Minusta se on ihan luonnollista itsesuojeluvaistoa ja tuntemattoman pelkoa. Enemmänkin minä ihailen hänen vaellustaitojaan ja rohkeuttaan kulkea yksin erämaassa, missä pimeys alkaisi jo muutaman tunnin kuluttua. Hän kertoo vaeltaneensa muutaman vuoden aikana paljon.

Alpeilla hän oli vaeltanut yhteen menoon kuukauden verran ja kertoi olevansa siitä ylpeä, koska vaelsi senkin matkan yksin. Jalat olivat olleet lopussa matkan jälkeen.




YÖLAMPPU VAELTAA TAIVAALLA

Nyt hän suunnitteli vaeltelua Suomessa ja varsinkin Lapissa. Oli hienoa tavata nuori ja hyväntuulinen vaeltaja ja nähdä miten ihminen loistaa sitä valoa, jota luonnossa kulkeminen ja eläminen antaa.

Nainen jatkoi matkaansa ja minä kävelin jään yli autolle. Siellä täällä kulki ihmisiä nauttimassa keväisestä ilmasta.

Illalla katselin komeaa kuutamoa, otin siitä muutamia kuvia ja ajattelin päivällä tapaamaani vaeltajaa.

Hänellä olisi tänä yönä kirkas vaeltaja taivaalla valaisemassa riippumaton uinujaa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti