lauantai 4. maaliskuuta 2017

LUONTO ON LÄÄKE




Yksinäinen mustarastas istuu tammen ylimmällä oksalla lumisateessa. Harvoin olen nähnyt sen istuvan noin korkealla ja näkyvällä paikalla.

Tavallisesti mustarastas on enemmänkin suojassa ja varjoissa. Linnun laulu kuuluu, mutta sitä ei näy.

Kokeeko lintu yksinäisyyttä, ajattelen. Sanojen sisältö on niin moneen kuvaan taipuvaa. Samalla sanalla voi kertoa monta asiaa ja antaa ymmärtää.

Suomen kieleen on usein liittynyt ymmärrys sanan sisältöön, enemmän kuin sen ulkokuoreen.

On sanottu jotain ja tarkoitettu toista. Suoraan puhuminen vaatii aina henkistä selkärankaa, jos ei kyseessä ole holtiton avautuminen.

Yleensähän nuo avautumiset ovat surullisten sanojen sarjaa.

YKSINÄINEN MUSTARASTAS

Keitän kahvit termospulloon ja teen pataleivästä eväät reppuun. Vien ulos mennessäni linnuille pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä.

Ajattelen yksinäisen mustarastaan ehkä katselleenkin pihaa niitä odotellen.

Heitän muutamia pähkinöitä tuijapensaan juurelle, koska vain yksi rastaista uskaltautuu lintulaudalle.




LUONTOPOLULLE LOPELLE

Lähden ajelemaan Lopen suuntaan, tie sinne vie syrjäteitä Pilpalan läpi ja Marskin majan ohi. Olen kerran käynyt tuolla majalla Puneliajärven rannalla. Eihän se tietysti mikään maja ole.

Hirsitalo, pitkä ja komea, korkeisiin petäjiin ja alas rantaan vievän rinteen maisemaan sopiva.

Ohitan tienhaaran, josta majalle ajetaan, ohitan läänin rajan ja tulen Hämeen rajalle. Uusimaa jää taakse ja jatkan kohti luontokohdetta.

Mielessäni pohdin ajatusta yksinäisyydestä.



YKSINÄISYYS ON IHMISYYDEN OSA

Lopultahan ihminen on perille asti ajateltuna aina yksin. Yksinäisyyden hyväksyminen voi olla elämässä kuitenkin vaikeaakin.

Yksinäisyyttä ei kukaan pääse pakoon, vaikka olisi tuttujen keskellä ja eläisi vahvaa sosiaalista elämää, on ihminen aina lopulta yksin.

Voi tietysti väittää, ettei ole yksinäinen, mutta sydämessään tietää valehtelevansa.

Yksinäisyys on ihmisyyden osa ja sille löytyy vain erilaisia muotoja tai tapoja.




YKSIN YHDESSÄKIN

Ämpärijonoissa, konserteissa tai kokouksissa olevat ihmiset ovat yhtä yksinäisiä kuin lavealla järvellä yksin istuva pilkkijä.

Yksinäisyyttään voi tietysti lievittää mielikuvilla, aisteilla tai sanomalla jotain vierellään olevalle tai lähelle tulevalle.

Lopulta se kaikki on kuitenkin yksinäisen ihmisen silmänlumetta. Kysymys on aina tunteesta, ihminen on todellisuudessa yksin aina.



ME-HENKI HAIHTUU KUN TYÖPAIKAN OVI SULJETAAN

Tämä yksinäisyys tulee eteen todellisena joissain tilanteissa, realisoituu tämän päivän sanoilla. Realisoitunut yksinäisyys on usein seurausta muuttuneesta elämäntilanteesta.

Työpaikan menetys on yksi tapa, jossa ihminen tajuaa yksinäisyytensä. Hän saattoi aikaisemmin puhuakin kuin olisi yksi porukasta.

Oli me-henki, joka piti yhtä. Töiden loputtua se eli hetken, kuin tunne, joka viipyy vielä tovin kaiken mentyä ohi.

Useat työpaikan menettäneet tietävät tunteen.



LOINEN OLI ALUNPERIN TYÖLÄINEN

Työtönhän on tämän päivän yhteiskunnassa lähinnä loisen tai jopa rikollisen synonyymi. Loinen sana on muuten aikansa työläistä kuvaava.

Loiset olivat suurempien maatilojen ja rikkaampien työntekijöitä. He tekivät ne työt, joita varakkaat eivät itse halunneet tehdä.

Loinen oli työläinen alunperin.

LUONTORETKELLÄ KUVAILEMASSA

Käännyn Pilpalan läpi ajettuani Räyskälää kohti ja saavun kohta kapealle metsätielle. Yksi auto on jo pysäköity kapealle levikkeelle ja ajan vähän sivuun.

Auton edessä seisoo pariskunta, ja mies kysyy olenko pilkille menossa. Näytän kameraani ja kerron käyväni luontoretkillä ja kuvailevani samalla.

He lähtevät koiransa kanssa metsäautotielle, minä polkua pitkin metsään.



LAULUJOUTSEN LENTÄÄ YLI

Jostain kuuluu ääni, joka on tuttu ja tuo mieleen jotain muistikuvia. Valpastun kuuntelemaan ja katselen ylöspäin. Valkea joutsen lentää yläpuolella itään päin yli Räyskälän lentokentän.

Otan siitä kuvan nopeasti. Kevään merkit ovat jo ilmassa kirjaimellisesti. Minulle tulee tunne, että joutsen tervehti minua yli lentäessään.

Yksinäisyys oli muuttunut yhteydeksi luontoon. Lintu oli varmaankin laulujoutsen, koska kyhmyjoutsenet lentävät lähes äänettömästi.



ISO-MELKUTTIMEN LUONTOPOLKU

Kävelen polkua ja tulen Iso-Melkutin järven rantaan, tästä alkaa järveä kiertävä luontopolku. Ontto ääni rahisee jäälakeudelta ja näen yksinäisen pilkkijän kairaavan reikää lämpöaallon tummentamalla jäällä.

Luontopolun varteen on pysäköity tummanpunainen henkilöauto, joku on halunnut päästä jäiden viereen.

Iso-Melkuttimen luontopolulla olen nyt käynyt syksyn, talven ja alkavan kevään aikana muutamia kertoja. Ensimmäisellä kerralla erehdyin pitämään alueen maisemia aika yksitotisina.

Räyskälän lentoaseman viereiseltä levikkeeltä lähti polku, joka vei parilaavulle ja siitä järven rantaan.

Vesi oli hämmästyttävän kirkasta etelän vesistöksi.




ORAVA PETÄJÄSSÄ

En silloin mennyt pidemmälle, koska meillä oli pieni koira mukana, eikä se jaksa kovin pitkää matkaa kulkea metsäpoluilla. Päätin kuitenkin tulla tänne uudelleen.

Tulin ja yllätyin. Iso-Melkutin on upea luontokohde. Kapeat kannakset ovat samantapaisia kuin Liesjärven ja Kyynärän välissä, mutta vielä vaikuttavampia. Paljon tallatut polut ja koirien jäljet kertovatkin suuresta suosiosta.

Nyt paikalla on minun lisäkseni tumman jäälakeuden pilkkijä ja jykevään petäjään vilistävä orava. Se jää muutaman metrin korkeuteen katselemaan minua. Katselen ja kuvailen sitä hetken ja jatkan matkaa.

AUTOLLA LUONTOPOLKUJA PITKIN PILKILLE

Ohitan rinteeseen nousevan portaikon ja avannon, joka on riitteessä. Luen opastaulusta tämän olevan suosittua urheilusukeltajien aluetta.

Kävelen Iso-Melkuttimen perälle, ohitan saarimaisen niemen katveeseen tehdyn hienon laavun. Vältän kiusauksen oikaista mustanpuhuvan jään yli ja kierrän mutkan kautta kannakselle. Korkea kannas erottaa Vähä-Melkuttimen isoveljestään.

Toinenkin laiska pilkkijä on körötellyt autonsa luontopolkua pitkin harjun reunaan. Mies istuu Vähä-Melkuttimen jäällä pilkkimässä.

Ehkä täällä on maan tapa ajella autolla luontopolut.




SILTA YLI KAUNIIN JOEN

Tulen joen rantaan, joka erottaa järvet toisistaan. Upea silta on rakennettu ylittämään parin metrin levyinen vesistö.

Laatassa lukee, että korkean a-kirjaimen mallinen silta on Lopen Samoojien v.2006 tekemä ja sen on suunnitellut Juhani Kurki. Hienoa työtä, ajattelen kiitollisena.

Laatassa lukee vielä, että silta on tarkoitettu kaikille samoojille.




YHTEYS VOITTAA YKSINÄISYYDEN

Yritin etsiä sanan samoilla alkuperää, koska se on mielestäni upea sana. Luonnollisena ajatuksena se tuo mieleen sinne tänne kuljeskelun, rennon matkan, jolla ei välttämättä ole tarkkaa päämäärää.

Aika hauskaa oli löytää googlen kääntäjästä sanan samota tarkoittavan tsekin kielellä yksinäisyyttä.

Yksinäinen vaeltaja on siis samoaja. Hienoa, että tällainen silta on tehty meille samoajille.

Oloni on jälleen sama, kuin usein täällä luonnossa, yhteys on voimakkaampi kuin yksinäisyys.



SEIKKA OLI MERKKIKEPPI VAELTAJALLE

Samoaminen on elämän seikkailua. Sana seikkailu ja sen merkitys on tuttu minulle, muistan lukeneeni sen jostain lehdestä.

Seikka oli alunperin keppi, jonka metsissä vaeltaja jätti merkiksi itselleen ja toisille kulkijoille. Sen avulla löytyi tutkitun alueen päähän asti ja takaisin.

Sanana seikkailu on alkuperäiseen nähden pysynyt merkitykseltään samankaltaisena. Yksinäinen kulkija on siis samoava seikkailija.



EVÄSNUOTIO RANTAAN

Teen nuotion sillan lähelle, järvien välillä olevan nuotiopaikan kivikehään. En paista mitään, mutta elävä tuli on hienoa katsottavaa, lämmittää ja antaa rentouttavaa puuhaa.

Otan kotona valmistamani leivät ja termospullon esiin. Huomaan, että kuksa on jäänyt matkasta, mutta onneksi termospullon korkki ajaa saman asian.

Istun puoliksi lahonneella puunrungolla hanskojen päällä ja sormia paleltaa vähän.

Annan sen olla ja katselen kaukana Iso-Melkuttimen jäällä kävelevää pilkkijää.

DYSTONIA AKTIVOITUU KESKITTYESSÄ

Huomaan dystoniani heräävän, kun keskityn johonkin asiaan. Pääni vääntyy väkisin vasemmalle, kun yritän katsoa eteenpäin.

Aika merkillistä on, että pää lähtee vasta sitten kääntymään, kun asiaa ajattelen.

Luonnossa vaeltaessani, tai samoillessani, en usein edes huomaa dystoniaa.

Epätasaisella polulla kävely luonnossa on rentoa hortoilua, jossa ei ole samaa tarvetta, kuin kadulla kävelyssä.



LÄÄKETIEDE ON LÖYTÄMÄSSÄ LUONNON

Kadulla kulkeminen on matka, jolla on päämäärä. Se tekee liikunnasta suorituksen. Luonnossa samoillessa ei suorita mitään.

En ihmettele yhtään, että lääketiede ja lääkäritkin ovat löytämässä luonnon merkityksen lääkkeenä ja hoitomuotona.

Voisi kuvitella, että luonnossa yksin samoilu korostaa yksinäisyyttä, mutta minä olen kokenut asian päinvastoin.



KANNUSTINLOUKKU ON KIEROA PROPAGANDAA

Jos olisin neurologi, niin kirjoittaisin liikkumaan kykeneville reseptiin vähintään tunnin samoilun luonnossa joka päivä.

Ja jos liikkumaan ei pysty, niin siinä olisi hyvä tapa työttömien “kannustinloukkujen” oikeaan purkamiseen.

Kannustinloukku, joka tarkoittaa köyhiltä ottamista, on kiero sana, joka on tilattu propagandatoimistolta hämäyksen vuoksi.





KÄPYTIKKA TULEE KATSOMAAN SAMOAJAA

Käytetään ne pelon yhteiskunnan luomiseen ohjatut rahat oikeaan auttamiseen. Niin tarjotaan töitä työttömille ja apua huonokuntoisille luontoon pääsemiseen.

Työtä löytyisi myös hyvien reittien rakentamisessa.

Jostain kuuluu naputus ja ontto kopsahtelu. Tiedän, että käpytikka on tulossa vaivihkaa katsomaan kuka metsään on saapunut samoamaan.

Kumma juttu miten luonnossa kokee aitoa yhteyttä omassa yksinäisyydessäänkin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti