lauantai 25. maaliskuuta 2017

KERMAKAHVIT JA DIAGNOOSI




Vettä sataa viistoon aamupäivällä Turussa. Kiepahdan yhteen alueen useista ravintoloista. Ulkona kyltti mainostaa lounaslistallaan päivän palsternakkakeittoa. En kuitenkaan aio vielä syödä.

Neurologin vastaanotto on vasta vajaan tunnin päästä, joten tilaan kupin kahvia. Tarjoilija kaataa kupillisen sopivan mustaa kahvia ja kääntyy puuhailemaan tiskille jotain.

Minä otan kookkaan kermakannun ja kaadan. Kaadan ja kaadan, yhä korkeampaan kulmaan ja ihmettelen, miksi kaatimen kansi ei avaudu.

Samalla hetkellä, kun tajuan, että kannun kansi ei avaudu automaattisesti, se avautuu.

KERMAKYLLÄISET KAHVIT

Koko pöytä lainehtii kermaisen keltaisena, ainetta valuu tiskin yli, lorisee lattialle ja hipoo kengän kärkiä. Tarjoilija on niin keskittynyt puuhiinsa, ettei huomaa tilannetta.

Olen onnistunut sotkemaan hänen huomaamattaan koko tiskin ja voisin vaikka poistua paikalta huomaamatta. En sentään aio tehdä niin.

Tilanteen selvittyä tarjoilijalle kerron luulleeni kannen avautuvan kaataessa. Hän tokaisee, ettei se todellakaan avaudu.

Minua tilanne ei isommin hämmennä, vahinkoja sattuu kaikille.




PALSTERNAKKAKEITTO JÄÄ VÄLIIN

Pyydän paperia, pyyhin tiskin, seinämän ja kumarrun luutuamaan lattiaa. Viereisessä pöydässä asiakkaat keskustelevat olutlasien äärellä omissa oloissaan.

Tarjoilijakin herää ja sanoo, ettei minun lattiaa sentään tarvitse alkaa luutuamaan, heillä olisi huomenna siivouspäivä.

Olen kuitenkin jo putsannut kahvikermat ja asetan märän paperikasan tiskille. Sanon, että tapaan siivota itse sotkuni.

Kermainen kahvikuppi täpötäynnä hölskyen kävelen pöytään.

Pois lähtiessäni vilkaisen katukylttiä ja ajattelen, että jätän palsternakkakeiton tänään väliin.

TOISEN SALPAUSSELÄN HISTORIALLINEN HARJU

Tuo sama tilanne tulee eteeni kirjaimellisesti noin viikon kuluttua Helsingissä. Olen kävellyt aamulla varhain Karkkilan linja-autoasemalle. Reppu selässä, niin kuin kunnon koululaisella kävellessäni, olin huomannut, ettei minun tarvinnut pitää kädellä päätä suorassa. Piikit olivat siis auttaneet, pään vääntö on vähentynyt noin puolella.

Linja-autoaseman edessä katselin tien takana reilut kymmenen tuhatta vuotta sitten muodostunutta Nyhkälän harjua. Toinen Salpausselän harjumuodostelma kulki siinä, vielä komeana, vaikka jo osin päästä leikattuna.

Jääkauden aikana muodostunut historiallinen harju on tänään iso puheenaihe pienellä paikkakunnalla. Sitä ollaan hyödyntämässä hieman päädystä haukkaamalla.

Harjun suojelua kannattavien tukiadressi on kerännyt jo toista tuhatta allekirjoitusta.

Moni paikallinen haluaisi säilyttää tämän ainutlaatuisen, suojellun luonnonhistoriallisen nähtävyyden. Harjun leikkaajat sanovat, että kyseessä on vain pieni haukkapala harjun päädystä.

Harjun madaltamisen vastustajat taas ovat sitä mieltä, että harjun päädyn leikkaus on kuin se kuuluisa pikkurillin antaminen.

Sora, joka madaltamisesta tulisi, käytettäisiin uuden liikerakennuksen pohjaksi, näin kerrotaan.




KUNNANTALO, KANSAKOULU JA KASARMI

Raha tässäkin on kaiken takana, ajattelen bussiin noustessani. Katselen kohti Karjaanjoen laaksoa laskeutuvaa harjua. Aikoinaan Nyhkälä oli yksi Karkkilan lukuisista kylistä, joista kaupunki on muodostunut.

Pohjolan liikenteen bussi kaartaa mäen jälkeen harjun toista puolta Helsinkiin vievää tietä kohti. Vasemmalla ylhäällä on vanha kunnantalo, joka myös purettaisiin, tai siirrettäisiin madaltamisen yhteydessä.

Kansakouluna ja monena muuna toiminut rakennus on joskus ollut alueen maamerkki, nyt se on huonosti hoidetun ja pienen näköinen. Historiaa tuntematon ja arvostamaton ei varmaankaan näe kuin hökkelin, joka olisi aika purkaa.

Kuulin erään paikallisen vanhemman asukkaan suusta, että 1800-luvun lopulla rakennettu talo on ollut myös tsaarin sotilaiden kasarmina aikoinaan.

Saavun Helsinkiin puoli yhdeksän aikaa ja jään pois bussista Meilahden pysäkillä. Markkinointi-instituutin aulassa katson päivän opetusluokan, joka on viidennessä kerroksessa.

Toisessa kerroksessa on ravintola. Menen kahville ja hän seisoo siinä edessäni. Kohtalotoveri.

KORKKI KIINNI

Olen käynyt ostamassa muhkean juustosämpylän ja tunnen jo vahvan kahvin maun suussani. Edessäni oleva on juuri kaatanut oman kahvinsa. Hän ottaa käteensä litran kermapurkin, jonka korkki näyttää olevan vankasti kiinni kierretty. Näyttää.

Niinpä niin, kohta korkki lennähtää lattialle ja kermaa tulvii pöydälle. Déjà-vu on vahva tunne, kun katson tapahtumaa.

Kerron siinä oman vastaavan tapaukseni viikkoa aikaisemmin Turussa ja löydämme yhteisen kommelluksen tuoman helpotuksen.

Tilanne avaa meille tuntemattomille pienen keskustelun ja aloittaa päivän hienosti. Yhteinen törppöily yhdistää ja tekee meistä ihmisiä.



TIEDOTTAJAN KOULUTUKSEN PARHAITA JAKSOJA

Etäopiskeluni ensimmäisenä lähiopetuspäivänä on viimeinen Kasva kirjoittajana -jakson päivä. Tämä on tiedottajan koulutuksen mielenkiintoisimpia jaksoja minulle, ja opettaja mielestäni loistava. Pääsen päivän aikana suoritettavissa tehtävissä kertomaan myös Parkinsonin taudista ja dystoniasta.

Tehtävistä yksi on kutsun laatiminen ja ohjelman valmistaminen. Teemme sen ryhmätyönä ja esitän aiheeksi Parkinsonin tautiin juuri sairastuneiden iltapäivää.

Tavoitteena olisi saada mukaan niitä, jotka eivät leimautumista ajatellen tule mukaan Parkinson-kerhojen toimintaan.

VERTAISTUKI ON MYÖS LIIKKEELLE SYSÄÄMISTÄ

Parkinsonin tautia sairastaa noin neljätoistatuhatta ihmistä Suomessa, eikä sitä määrän vuoksi voi pitää harvinaisena sairautena. Kuitenkaan sairautta ei tunneta perussairaanhoidon puolellakaan kovin hyvin, puhumattakaan vielä tavallisista ihmisistä.

Tiedän kuinka moni on saanut kerhojen kautta apua, tietoa, ystäviä ja harrastuksia elämäänsä. Monien pidempään Parkinsonin tautia sairastavien kanssa keskustellessani tämä usein tulee esiin. Ystävät ja mielenkiintoiset uudet harrastukset ovat löytyneet ja elämä saanut uutta sisältöä kerhoissa.

Vertaistuki on monelle merkinnyt sitä, että on vältetty sängyn tai sohvan pohjalle jääminen.

Usein ystävä, joka tulee ja sysää jämähtäneen taas vauhtiin, on avainhenkilö sairastavalle.



TEHTÄVÄNÄ BLOGIN KIRJOITTAMINEN

Toisessa tehtävässä sain tuoda esille dystoniaa, joka on eri sairaus kuin Parkinsonin tauti, mutta huomattavasti harvinaisempi. Dystoniaa sairastaa Suomessa runsaat kaksituhatta ihmistä ja sairautta tuskin kukaan muu kuin sen kanssa tekemisissä oleva tuntee. Tehtävä oli blogin alun kirjoittaminen.

Kerroin oman dystoniaan sairastumiseni, joka alkoi, kun ajelin autoa sinistä ja niskani alkoivat inistä. Pääni lähti silloin, kesken tavallisen työmatkan, vääntymään vasemmalle. Pienellä kosketuksella pää palasi suoraan, mutta lähti vähitellen kääntymään taas sivuun. Vaiva jatkui ja paheni, joten menin työterveyslääkärin vastaanotolle.

Hän ei tunnistanut selkeistä dystonian oireista huolimatta tätä sairautta, mutta antoi lähetteen ortopedille. Olin alkuun kahden työterveyslääkärin ja ortopedin vastaanotolla, eikä kukaan heistä osannut sanoa, mikä pään kääntymisen aiheutti.

TUTKIMUSRULETISSA VOI PYÖRIÄ PITKÄÄNKIN

Vasta fysiatri diagnosoi tämän sairauden servikaaliseksi dystoniaksi ja ihmetteli, miksi minua ei lähetetty neurologin vastaanotolle.

Mielenkiintoista oli se, että fysiatri antoi diagnoosin katsomatta minua. Hän luki päätteeltä työterveyslääkärin kirjaamia oireita ja ehkä kuunteli puhettani. Diagnoosi ja lähete neurologiselle poliklinikalle tuli kuitenkin heti.

Tosin aikaa oireiden alkamisesta ja ensimmäisestä käynnistä työterveyslääkärin vastaanotolla oli jo kulunut lähes puolitoista vuotta.

Moni on joutunut kuitenkin odottamaan diagnoosia pidempäänkin ja käymään rankemman tutkimusruletin läpi.




HUUMORI KANTAA KAUAS

Hyvin pian kuitenkin tajusin, että tämä harvinainen sairaus ilman omaa aktiivisuutta jättää sairastavan yksin outoine oireineen.

Pahinta on, jos dystoniaa sairastava syrjäytyy, eikä enää uskalla lähteä ihmisten joukkoon. Liikehäiriöt ja horjahdukset voivat saada ihmettelyä, tuijotusta tai sanomista aikaan.

Olen kuitenkin tavannut ja keskustellut monien, kaltoinkin kohdeltujen kanssa. He jaksavat aina uudelleen nousta ja mennä eteenpäin.

Eräs paljon sairastanut, valoisa ihminen sanoi minulle kerran, että jos huumori loppuu elämästä, niin sitten loppuu kaikki muukin.











2 kommenttia:

  1. Huumori ja itselle nauraminen on todella tärkeää! Haluan myös kertoa muille sairaudestani, ihan senkin takia, ettei ihmetellä pääni vääntymistä ja liikkeitten tahattomuutta.
    Sairauteni on myös muuttanut suhtautumista sairastamiseen ja kanssaeläjiin. Aina sairaus ei välttämättä näy päälle päin. Jollekin saattaa olla kova ponnistus selvitä esim. niinkin tavallisesta toimesta kuin kauppareissusta. Siinä joudut kurotella ja punnita ja lopuksi vielä latoa tuotteet hihnalle, maksaa ja pakata tavarat kasseihin ja kantaa autoon. Ja tehdä tämä kaikki muitten "terveitten" nähden. Kun olo on huono, sitä vain toivoo, että pääsisi äkkiä pois ennen kuin paniikki saa vallan. Ja sitä toivoo, että jos mahdollista joku muu kävisi puolestasi kaupassa seuraavan kerran. Reissun jälkeen olet puolikuollut ja hikinen. Sitten jos olet piikkien jälkeen joskus paremmassa kunnossa, et edes muista, kuinka raastava kokemus viime käynti oli. Ymmärrän kyllä, että sitä on terveen todella vaikea ymmärtää... kun se ajoittain on itsellekin vaikeaa. Ja pudotus on ollut minulle, joka olin ennen himolenkkeilijä, hirvittävän korkea. Se on juuri tätä, kun oma kroppa, johon olet aina luottanut, pettää sinut.
    Silloin on vain pakko jotenkin selvitä ja mietittävä, mikä elämässä on tärkeää. Ja kuitenkin ajateltava, että on pahempiakin sairauksia. Ja toivottava, että JOS seuraavat piikit tepsisivät paremmin. Ja pystyttävä myöskin nauramaan asioille, vaikka ne sillä hetkellä eivät naurattaisikaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marja!

      Hyvin kuvasit näitä sairauden aiheuttamien liikehäiriöiden rajoitteita ja vaikeuksia. Elämästä selviäminen liittyy usein huumoriin, hyvään ja iloiseen mieleen, kommelluksien ymmärtämiseen, omien ja toisten. Se on komiikan näkemistä asioissa, joita sattuu kaikille, vaikka ei itse haluaisikaan. Dystonia tai jokin muu liikehäiriöitä aiheuttava sairaus niitä turhankin usein aiheuttaa. Jos niille jaksaa nauraa, vaikka jälkeenpäinkin, tai edes hymyillä, on vielä huumori tallella. Eri asia on joutua naurun, tai julman pilkan kohteeksi, se ei ole enää huumoria, vaan kiusaamista. Sitä ei toivoisi kenellekään, kaikkein vähiten sairaalle, jonka elämä on jo selviämistä. Päivittäin on silti asioita aina hoidettava ja lähdettävä liikkeelle. Pienikin tekeminen on elämässä mukana olemista ja irrottaa omista ympyröistä. Vaikka se väsyttää, niin usein siinä virkistyykin ja ajatukset saavat uusia uomia. Elämän huumorin ajattelisin kiitollisuutena, että on saanut kokea tämän. Kokea, vaikka ei ymmärrä miksi sairastui, tai tapahtui jotain mikä muutti kaiken. On vain hyväksyttävä se vanha totuus, ettei elämässä mikään ole pysyvää.

      -harzu

      Poista