lauantai 25. maaliskuuta 2017

KERMAKAHVIT JA DIAGNOOSI




Vettä sataa viistoon aamupäivällä Turussa. Kiepahdan yhteen alueen useista ravintoloista. Ulkona kyltti mainostaa lounaslistallaan päivän palsternakkakeittoa. En kuitenkaan aio vielä syödä.

Neurologin vastaanotto on vasta vajaan tunnin päästä, joten tilaan kupin kahvia. Tarjoilija kaataa kupillisen sopivan mustaa kahvia ja kääntyy puuhailemaan tiskille jotain.

Minä otan kookkaan kermakannun ja kaadan. Kaadan ja kaadan, yhä korkeampaan kulmaan ja ihmettelen, miksi kaatimen kansi ei avaudu.

Samalla hetkellä, kun tajuan, että kannun kansi ei avaudu automaattisesti, se avautuu.

KERMAKYLLÄISET KAHVIT

Koko pöytä lainehtii kermaisen keltaisena, ainetta valuu tiskin yli, lorisee lattialle ja hipoo kengän kärkiä. Tarjoilija on niin keskittynyt puuhiinsa, ettei huomaa tilannetta.

Olen onnistunut sotkemaan hänen huomaamattaan koko tiskin ja voisin vaikka poistua paikalta huomaamatta. En sentään aio tehdä niin.

Tilanteen selvittyä tarjoilijalle kerron luulleeni kannen avautuvan kaataessa. Hän tokaisee, ettei se todellakaan avaudu.

Minua tilanne ei isommin hämmennä, vahinkoja sattuu kaikille.




PALSTERNAKKAKEITTO JÄÄ VÄLIIN

Pyydän paperia, pyyhin tiskin, seinämän ja kumarrun luutuamaan lattiaa. Viereisessä pöydässä asiakkaat keskustelevat olutlasien äärellä omissa oloissaan.

Tarjoilijakin herää ja sanoo, ettei minun lattiaa sentään tarvitse alkaa luutuamaan, heillä olisi huomenna siivouspäivä.

Olen kuitenkin jo putsannut kahvikermat ja asetan märän paperikasan tiskille. Sanon, että tapaan siivota itse sotkuni.

Kermainen kahvikuppi täpötäynnä hölskyen kävelen pöytään.

Pois lähtiessäni vilkaisen katukylttiä ja ajattelen, että jätän palsternakkakeiton tänään väliin.

TOISEN SALPAUSSELÄN HISTORIALLINEN HARJU

Tuo sama tilanne tulee eteeni kirjaimellisesti noin viikon kuluttua Helsingissä. Olen kävellyt aamulla varhain Karkkilan linja-autoasemalle. Reppu selässä, niin kuin kunnon koululaisella kävellessäni, olin huomannut, ettei minun tarvinnut pitää kädellä päätä suorassa. Piikit olivat siis auttaneet, pään vääntö on vähentynyt noin puolella.

Linja-autoaseman edessä katselin tien takana reilut kymmenen tuhatta vuotta sitten muodostunutta Nyhkälän harjua. Toinen Salpausselän harjumuodostelma kulki siinä, vielä komeana, vaikka jo osin päästä leikattuna.

Jääkauden aikana muodostunut historiallinen harju on tänään iso puheenaihe pienellä paikkakunnalla. Sitä ollaan hyödyntämässä hieman päädystä haukkaamalla.

Harjun suojelua kannattavien tukiadressi on kerännyt jo toista tuhatta allekirjoitusta.

Moni paikallinen haluaisi säilyttää tämän ainutlaatuisen, suojellun luonnonhistoriallisen nähtävyyden. Harjun leikkaajat sanovat, että kyseessä on vain pieni haukkapala harjun päädystä.

Harjun madaltamisen vastustajat taas ovat sitä mieltä, että harjun päädyn leikkaus on kuin se kuuluisa pikkurillin antaminen.

Sora, joka madaltamisesta tulisi, käytettäisiin uuden liikerakennuksen pohjaksi, näin kerrotaan.




KUNNANTALO, KANSAKOULU JA KASARMI

Raha tässäkin on kaiken takana, ajattelen bussiin noustessani. Katselen kohti Karjaanjoen laaksoa laskeutuvaa harjua. Aikoinaan Nyhkälä oli yksi Karkkilan lukuisista kylistä, joista kaupunki on muodostunut.

Pohjolan liikenteen bussi kaartaa mäen jälkeen harjun toista puolta Helsinkiin vievää tietä kohti. Vasemmalla ylhäällä on vanha kunnantalo, joka myös purettaisiin, tai siirrettäisiin madaltamisen yhteydessä.

Kansakouluna ja monena muuna toiminut rakennus on joskus ollut alueen maamerkki, nyt se on huonosti hoidetun ja pienen näköinen. Historiaa tuntematon ja arvostamaton ei varmaankaan näe kuin hökkelin, joka olisi aika purkaa.

Kuulin erään paikallisen vanhemman asukkaan suusta, että 1800-luvun lopulla rakennettu talo on ollut myös tsaarin sotilaiden kasarmina aikoinaan.

Saavun Helsinkiin puoli yhdeksän aikaa ja jään pois bussista Meilahden pysäkillä. Markkinointi-instituutin aulassa katson päivän opetusluokan, joka on viidennessä kerroksessa.

Toisessa kerroksessa on ravintola. Menen kahville ja hän seisoo siinä edessäni. Kohtalotoveri.

KORKKI KIINNI

Olen käynyt ostamassa muhkean juustosämpylän ja tunnen jo vahvan kahvin maun suussani. Edessäni oleva on juuri kaatanut oman kahvinsa. Hän ottaa käteensä litran kermapurkin, jonka korkki näyttää olevan vankasti kiinni kierretty. Näyttää.

Niinpä niin, kohta korkki lennähtää lattialle ja kermaa tulvii pöydälle. Déjà-vu on vahva tunne, kun katson tapahtumaa.

Kerron siinä oman vastaavan tapaukseni viikkoa aikaisemmin Turussa ja löydämme yhteisen kommelluksen tuoman helpotuksen.

Tilanne avaa meille tuntemattomille pienen keskustelun ja aloittaa päivän hienosti. Yhteinen törppöily yhdistää ja tekee meistä ihmisiä.



TIEDOTTAJAN KOULUTUKSEN PARHAITA JAKSOJA

Etäopiskeluni ensimmäisenä lähiopetuspäivänä on viimeinen Kasva kirjoittajana -jakson päivä. Tämä on tiedottajan koulutuksen mielenkiintoisimpia jaksoja minulle, ja opettaja mielestäni loistava. Pääsen päivän aikana suoritettavissa tehtävissä kertomaan myös Parkinsonin taudista ja dystoniasta.

Tehtävistä yksi on kutsun laatiminen ja ohjelman valmistaminen. Teemme sen ryhmätyönä ja esitän aiheeksi Parkinsonin tautiin juuri sairastuneiden iltapäivää.

Tavoitteena olisi saada mukaan niitä, jotka eivät leimautumista ajatellen tule mukaan Parkinson-kerhojen toimintaan.

VERTAISTUKI ON MYÖS LIIKKEELLE SYSÄÄMISTÄ

Parkinsonin tautia sairastaa noin neljätoistatuhatta ihmistä Suomessa, eikä sitä määrän vuoksi voi pitää harvinaisena sairautena. Kuitenkaan sairautta ei tunneta perussairaanhoidon puolellakaan kovin hyvin, puhumattakaan vielä tavallisista ihmisistä.

Tiedän kuinka moni on saanut kerhojen kautta apua, tietoa, ystäviä ja harrastuksia elämäänsä. Monien pidempään Parkinsonin tautia sairastavien kanssa keskustellessani tämä usein tulee esiin. Ystävät ja mielenkiintoiset uudet harrastukset ovat löytyneet ja elämä saanut uutta sisältöä kerhoissa.

Vertaistuki on monelle merkinnyt sitä, että on vältetty sängyn tai sohvan pohjalle jääminen.

Usein ystävä, joka tulee ja sysää jämähtäneen taas vauhtiin, on avainhenkilö sairastavalle.



TEHTÄVÄNÄ BLOGIN KIRJOITTAMINEN

Toisessa tehtävässä sain tuoda esille dystoniaa, joka on eri sairaus kuin Parkinsonin tauti, mutta huomattavasti harvinaisempi. Dystoniaa sairastaa Suomessa runsaat kaksituhatta ihmistä ja sairautta tuskin kukaan muu kuin sen kanssa tekemisissä oleva tuntee. Tehtävä oli blogin alun kirjoittaminen.

Kerroin oman dystoniaan sairastumiseni, joka alkoi, kun ajelin autoa sinistä ja niskani alkoivat inistä. Pääni lähti silloin, kesken tavallisen työmatkan, vääntymään vasemmalle. Pienellä kosketuksella pää palasi suoraan, mutta lähti vähitellen kääntymään taas sivuun. Vaiva jatkui ja paheni, joten menin työterveyslääkärin vastaanotolle.

Hän ei tunnistanut selkeistä dystonian oireista huolimatta tätä sairautta, mutta antoi lähetteen ortopedille. Olin alkuun kahden työterveyslääkärin ja ortopedin vastaanotolla, eikä kukaan heistä osannut sanoa, mikä pään kääntymisen aiheutti.

TUTKIMUSRULETISSA VOI PYÖRIÄ PITKÄÄNKIN

Vasta fysiatri diagnosoi tämän sairauden servikaaliseksi dystoniaksi ja ihmetteli, miksi minua ei lähetetty neurologin vastaanotolle.

Mielenkiintoista oli se, että fysiatri antoi diagnoosin katsomatta minua. Hän luki päätteeltä työterveyslääkärin kirjaamia oireita ja ehkä kuunteli puhettani. Diagnoosi ja lähete neurologiselle poliklinikalle tuli kuitenkin heti.

Tosin aikaa oireiden alkamisesta ja ensimmäisestä käynnistä työterveyslääkärin vastaanotolla oli jo kulunut lähes puolitoista vuotta.

Moni on joutunut kuitenkin odottamaan diagnoosia pidempäänkin ja käymään rankemman tutkimusruletin läpi.




HUUMORI KANTAA KAUAS

Hyvin pian kuitenkin tajusin, että tämä harvinainen sairaus ilman omaa aktiivisuutta jättää sairastavan yksin outoine oireineen.

Pahinta on, jos dystoniaa sairastava syrjäytyy, eikä enää uskalla lähteä ihmisten joukkoon. Liikehäiriöt ja horjahdukset voivat saada ihmettelyä, tuijotusta tai sanomista aikaan.

Olen kuitenkin tavannut ja keskustellut monien, kaltoinkin kohdeltujen kanssa. He jaksavat aina uudelleen nousta ja mennä eteenpäin.

Eräs paljon sairastanut, valoisa ihminen sanoi minulle kerran, että jos huumori loppuu elämästä, niin sitten loppuu kaikki muukin.











keskiviikko 22. maaliskuuta 2017

KAHDESTOISTA PIIKKI



Viisi vuotta ensimmäisistä oireista, kesällä kolme vuotta diagnoosista ja nyt kahdestoista pistosaika. Aion perua sen.

Kello kaksitoista on neurologisen osaston soittoaika ja osastosihteeri vastaa muutaman yrityksen jälkeen.

Tervehdin ja kerron, että haluan perua minulle varatun ajan. Hän pyytää tietoni ja kysyy, haluanko perua hoitoajan kokonaan.

Hetken tuntuu, kuin astuisin tyhjyyteen. Sitten sanoin, että kyllä haluan.

Olen kulkenut tämän tien loppuun.



VIIMEINEN OLJENKORSI

Mitä ihmiseen jää, kun kaikki muu riisutaan hänestä. Mitä jää, kun ei ole enää muuta menetettävää, kuin puhdas olemassaolo. Mietin sitä ajaessani kevätaamun vesisateessa.

Parin sadan kilometrin matka Turkuun sujuu moottoritietä parissa tunnissa. Olisin perillä hyvissä ajoin ennen sovittua aikaa.

Neurologi, jonka vastaanotolle olen varannut ajan, on yksityinen ja paljon kiitosta saanut.

Hän on viimeinen oljenkorsi botuliiniruletissa, jota kohta kolme vuotta olen kiertänyt.



TIE KATOAA SATEESEEN

Vettä sataa siimana ja tuulilasi on vihreänharmaana seinänä, pyyhkijät tekevät siihen aukon, joka katoaa hetkessä. Onneksi tie on suora ja siinä on kaksi kaistaa.

Nojaan päätä vasempaan kämmeneen ja pidän sillä tavoin sen suorassa. Näin olen ajanut jo yli kaksi vuotta.

Alkuun se oli vaikeaa, kättä alkaa pian särkeä, niskat oireilevat ja oikea käsi uupuu hoitamaan kaiken vastuun.




ELÄMÄNHALU RATKAISEE

Ihminen on sopeutuvainen ja tottuu lähes kaikkeen, jos saa jatkaa edes lähes normaalia elämäänsä. Tämän olen oppinut elämästä ja elämänhalusta.

Ihminen haluaa lopulta vain elää. Elämänhalu jää, kun kaikki muu otetaan pois. Halu elää.

Elämänhalu saa ihmisen selviämään mahdottomastakin ja voittamaan vaikeuksista suurimmankin.

Oleellisen ollessa jäljellä, ei muulla enää ole merkitystä.

Ei ihmisten sanoilla, ei millään ulkoisella. Ratkaisu on siinä mitä ihmisen sydämessä on.




MIKÄÄN MUU EI ENÄÄ VAIKUTA

Onko elämänhalu vielä hänen sydämessään. Jos on, niin sieltä tahto saa voiman, jota mikään ei voi lannistaa.

Ihminen voi voittaa silloin minkä tahansa vaikeuden. Aika, jona ihmisten mielipiteet ja puheet, käsitys siitä, millainen olet, ei päde enää.

Eivät sillä tasolla, missä on kysymys yksinomaan elämänhalusta.




REIPPAAT KAKSITUHATTA SUOMALAISTA

“Lääkäritkin ovat vain ihmisiä”, huudahti minulle kädet selällään fysiatri, joka lopulta diagnosoi oireeni servikaaliseksi dystoniaksi.

Olin ihmetellyt hänelle työterveyslääkäreitä ja ortopediä, jotka eivät aikaisemmilla käynneillä olleet tunnistaneet selkeistä oireista tätä sairautta.

Nykyisin ymmärrän toki jo paremmin, miksi edes ortopedi ei harvinaista sairauttani tunnistanut. Suomessa on pari tuhatta diagnoosin saanutta dystoniaa sairastavaa.

Heistä puolet potee servikaalista, joka vääntää niskojen kautta päätä johonkin suuntaan tahdosta riippumatta.




YLEISLÄÄKÄRI EI YLEENSÄ TUNNISTA DYSTONIAA

Moni yleislääkäri ei koko uransa aikana saa eteensä dystoniaa sairastavaa, joten on kohtalon arpapeliä, sattuuko vastaan dystonian tunteva lääkäri. Minä en ole tavannut yhtään yleislääkäriä, joka dystonian tuntisi.

Hoitohenkilökunnasta sairauden tuntevat ne, jotka hoidettavan, tutun tai sukulaisen kautta ovat olleet tekemisissä dystoniaa sairastavan kanssa.

On selvää, että tietoisuuden lisääminen ja lääkärien ammattitaidon parantaminen olisi iso etu dystoniaa sairastaville.



DYSTONIATIETOISUUS AUTTAISI SAIRASTUVIA

Tautia hoidetaan botuliinipiikeillä, jotka potilaan kohdalla voivat estää tai parhaassa tapauksessa poistaa dystonian oireet noin kolmeksi kuukaudeksi.

Mitä nopeammin sairauden puhkeamisen jälkeen hoito aloitetaan, sitä paremmat edellytykset niiden avulle on. Siksi tietoisuutta tästä sairaudesta nimeltä dystonia pyritään lisäämään.

Helppoa se ei ole luonnollisesti, vaikka dystonian oireet ovat usein selkeät.



DYSTONIA ON HARVINAINEN SAIRAUS

Botuliinihoito ei toimi dystoniaa sairastavista noin viidenneksellä. Jäljelle jää siinä tapauksessa syväaivostimulaatioleikkaus, eli DBS-hoito, oireiden sietäminen tai vaihtoehtohoidot.

Dystonian oireiden lievitys on yksilökohtaista, ja jokainen joutuu etsimään siksi omaan dystoniaansa sopivan tavan sietää väännöt ja kivut.

Parantavaa hoitoa dystoniaan ei vielä ole keksitty, eikä sitä marginaalisairautena tutkita niin paljon, kuin valtavirran sairauksia. 



BOTULIINIHOIDOT EIVÄT OLE TEHONNEET

Minun dystoniaani botuliinihoidot eivät kovinkaan paljon ole auttaneet. Olen saanut kahden ja puolen vuoden aikana yksitoista kertaa botuliinihoitoa, yhdeksän kertaa Lohjan neurologisella polilla ja kaksi kertaa Meilahdessa.

Kertaakaan en ole kokenut kovin suurta helpotusta oireisiin piikeistä. Eniten apua sain ensimmäisillä kerroilla, kun pistoksiin käytettiin Botox-nimistä botuliinia. Silloin liike, jonka dystonia aiheutti makuulla ja vaikeutti unen saamista, loppui ja vain vääntö jäi.

Noiden kahden kerran jälkeen sairaala siirtyi käyttämään Xeomin-nimistä botuliinia. Tämä tehtiin ilmeisesti kilpailutuksen jälkeen edullisempana vaihtoehtona.

Tätä botuliinin vaihtoa neurologi ei kertonut ja näin sen vasta myöhemmin tilaamistani lausunnoista.




POTILAALLE EI KERROTA LÄÄKKEEN VAIHDOSTA

Tämä sama asia on tullut esille muidenkin dystoniaa sairastavien kanssa. Potilaille ei aina kerrota kun hoidoissaan käytetty botuliini vaihtuu.

Tämä on mielestäni eettisesti aika arveluttavaa ja potilasta väheksyvää, ettei lääkkeen vaihdosta edes ilmoiteta hänelle.

Tiedän hyvin, että moni neurologi väittää näistä botuliineista Botoxia ja Xeominia samankaltaisiksi valmisteiksi, olen niin monelta neurologilta tätä kysynyt.

Näillä botuliineilla on kuitenkin eroja jo ihan perustasolla. Xeomin vaikuttaa tavallisesti nopeammin, mutta Botoxin vaikutus kestää pidempään.

Vaikka Xeominin vaikutus on noin kaksi kuukautta, ei hoitoaikoja ole lyhennetty kolmesta kuukaudesta.

Pikemminkin hoitoajat ovat pidentyneet useissa sairaaloissa, jotkut ovat joutuneet odottamaan lähes vuoden seuraavaa botuliinihoitoa.



DBS- ELI SYVÄAIVOSTIMULAATIOLEIKKAUS

Botox on botuliineista hieman voimakkaampi ja vahvempi. Xeominista taas sanotaan, että siihen ei synny immuniteettia niin helposti kuin Botoxiin.

Koska botuliinihoidot eivät auttaneet kovin paljon dystoniaani, minulle esitettiin mahdollisuutta DBS-leikkaukseen.

Siinä päähän porataan kaksi pientä reikää, joista viedään elektrodit aivotumakkeisiin ja solisluun alapuolelle asennettavan stimulaattorin kautta niihin ohjataan sähkövirtaa.

Tämä estää tai vaikeuttaa tumakkeen antamien käskyjen perillemenon dystonian altistamiin lihaksiin.




OIKEA BOTULIINI ON LÖYTYNYT KOKEILUJEN KAUTTA

Pidän aivostimulaatioleikkausta hyvänä hoitomuotona, jos mikään muu ei auta. Haluan kuitenkin omalla kohdallani kokeilla ensin kaikki muut vaihtoehdot.

Tiedän kuulemieni kokemusten perusteella, että eri botuliinit auttavat dystoniaa sairastavia. Moni on löytänyt omaan sairauteensa sopivan botuliinin vasta kokeilujen kautta.

Tämä sairaus on yksilökohtainen kaikilla tavoin. Siitä syystä minäkin haluan nähdä  ensin voisiko joku botuliini auttaa dystoniaani.

Haluan kokeilla sen, ennen kuin menen kalliiseen aivoleikkaukseen, jonka jälkeen kuitenkin on käytävä myös botuliinipiikeillä. Tästä syystä pyysin Lohjan sairaalan neurologia kokeilemaan toista botuliinia.



KAIKKI EIVÄT JAKSA VAATIA

Pyyntööni ei kuitenkaan suostuttu. Lohjan sairaalan neurologi pisti edelleenkin Xeomin-botuliinia. Hän nosti myös pistosaikojen välit, ensin seitsemään ja sitten viiteen kuukauteen. Tämä siitä syystä, että botuliini ei antanut toivottua tehoa, eli vastetta.

Suomessa on kyllä sairaaloita, joissa on kokeiltu eri botuliinivalmisteita ja myös löydetty sairautta helpottava valmiste. Usein kysymys on neurologista, jolta asiaa kysytään tai potilaan sinnikkyydestä vaatia hoitoa.

Kaikki eivät kuitenkaan jaksa sitkeästi vaatia, varsinkaan sairaana, joten heitä on helppo ohjata näillä väitteillä täysin samasta botuliinista.



MIKSI NEUROLOGIT EIVÄT KOKEILE ERI BOTULIINEJA

Kysyin kokeneelta neurologilta, joka on hoitanut paljon dystoniaa sairastavia potilaita, mitä mieltä hän on botuliinien eroista valmisteina. Hän totesi, ettei siitä oikein voi olla mitään mieltä, koska näitä aineita ei ole sillä tavalla tutkittu.

Eli tullaan takaisin siihen kysymykseen, miten sitten voidaan väittää näiden aineiden olevan samanlaisia ja vaikutukseltaan vastaavia?

Kukaan ei lopulta tähän osaa ilmeisesti vastata. Tiedän vain, että potilaiden kokemus eroavasta vaikutuksesta yksilötasolla on selvää.

Miksi sitten neurologit eivät kovin helposti lähde kokeilemaan eri botuliineja? Se on kysymys, joka herättää lisää kysymyksiä.




TERVEYDELLÄ EI OLE HINTAA

Minä päätin lähteä kokeilemaan eri botuliineja ja potilaalle aikaa antavaa hoitoa yksityisen lääkärin kautta. Joudun maksamaan itse tämän kokeilun ja se raha on pois elämisestä. Terveydellä ei kuitenkaan ole hintaa.

Kuulin tositarinan eräästä neurologista, joka kertoi siirtyneensä yksityisen lääkäriaseman palvelukseen. Hän oli tehnyt sen siksi, että siellä potilasta ei tarvinnut hoitaa viidessä minuutissa, niin kuin julkisella puolella.

Potilaan hoitaminen ei ole liukuhihnalla kulkevan koneen korjaamista.




torstai 16. maaliskuuta 2017

BOTOXIT JA MONOT



Dystonia-nimistä sairautta hoidetaan pääasiassa botuliinipistoksilla. Valmisteita on kolme: Botox, Xeomin ja Dysport. Jokaisen botuliinin valmistus on hieman toisistaan poikkeava, eivätkä ne vaikuta pistosten jälkeen kaikilla samalla tavoin.

Siitä huolimatta on varsinkin julkisen puolen neurologeja äärettömän vaikea saada kokeilemaan eri botuliineja. Kysymys on luonnollisesti rahasta, eli se ajaa potilaan edun ohi. Tavallisin väite on, varsinkin Botoxin ja Xeominin kohdalla, että ne olisivat täysin samoja aineita.

Mielenkiintoinen pohdiskelun aihe onkin siis eri botuliinien vaikutus dystoniaan. Selkeää on se, että botuliinit vaikuttavat eri tavalla, sitä en usko kenenkään vapaasti ajattelevan kiistävänkään.



SAMANLAINEN LÄÄKE AIHEUTTI ERILAISEN VASTEEN

Tiedän erittäin hyvin, että näin toimivat muidenkin neurologisten sairauksien lääkkeet. Tuttu väite, että samaa ainettahan ne ovat, on ristiriidassa koettujen vaikutusten kanssa. Sanojat toki sen tietävät itsekin.

Eräs neurologista sairautta vuosia potenut kertoi, että hän tietää useita, joita kehotettiin vaihtamaan joku lääke toiseen täysin vastaavaan. Ne, jotka tähän suostuivat, ovat nyt petipotilaita.

Tämän kertoja, joka ei suostunut vaihtamaan toimivaa lääkettä, on vireä ja harrastaa mieluisia asioita.



IHMISIÄ EI KORJATA KUIN KONEITA

On syytä muistaa, että vaikka sanojana olisi kuka tahansa, vaikka kuinka pätevä lääkäri, on hänen   mahdotonta rehellisesti sanoa eri lääketehtaiden tuotteita täysin samanlaisiksi ja vaikutuksiltaan vastaaviksi.

Luonnollisesti toisilla vaikutus on sama, tämä on selvää. Sehän ei kuitenkaan sulje mitenkään pois sitä, että ihmiset ovat erilaisia. Ei heitä voi korjata kuin koneita. Näin se on ja pysyy.

Lopultahan on luonnollisesti aina kysymys rahasta. Rahasta on kiinni mitä käytetään ja sekin, mitä sanotaan. Näin se surullista kyllä on. Vastuu on tässäkin kuulijalla ja pahoin pelkään, että se vastuu on kannettava terveyden hinnalla.

Minä kirjoitan tietysti maallikkona, mutta uskon kyllä asian olevan näin, sen verran olen kuullut käytännön kokemuksia.

Tässä vaiheessa siirryn takaisin oman sairauteni, dystonian hoitoon, johon käytetään pistoshoitona botuliinia.



ERI BOTULIINEJA TULISI KOKEILLA

Olen kysynyt useilta neurologeilta sairaaloissa, joissa olen käynyt piikeillä, näiden aineiden eroa. Kaikki ovat väittäneet, että aine on täysin sama. Kaikki ovat vakuuttaneet, että sillä hetkellä, sen alueen sairaaloissa käytetty Xeomin on samanlainen valmiste kuin Botox. Merkillistä on, että ne erot kuitenkin ovat olemassa ja sanojatkin tietävät sen. Potilaalle voi puhua näin joutumatta vastuuseen puheistaan.

Eräällä luennolla kysyin lääketieteen professorilta mitä eroa Botoxilla ja Xeominilla on? Hän vastasi lakonisesti, että Botox valmistetaan Amerikassa ja Xeomin Euroopassa. Mielestäni professorin vastaus oli ylimielinen ja kertoi hänen ammattitaidostaan sekä yleisön arvostuksesta hänen maailmassaan.

Mikä se ero botuliineilla sitten on, se voi olla jotain yksilöllistäkin. Mielestäni Botoxia pitäisi kokeilla jos Xeomin ei toimi.


MONOT JA BOTOXIT

Pyysin viime syksynä etukäteen puhelimessa hoitavan sairaalan neurologilta Botoxin kokeilua, koska Xeomin ei ollut antanut vastetta, eli auttanut dystonian aiheuttamiin oireisiin. Hän sanoi, että voi kysyä asiaa siitä päättäviltä, koska ei itse voi vaihtaa botuliinia.

Hoitoajassa, joka minulle sitten tuli, oli kutsu sairaalamme neurologiselle osastolle. Kutsussa luki, että kyseessä on "Botox-aika". Hieman epäilin kutsun kirjoittajan ymmärtäneen botuliinin tarkoittavan aina botoxia ja siitä syystä hän oli kutsuun tuon nimen kirjoittanut.

Hiihtokenkiäkin kutsutaan monoiksi, vaikka se oli alunperin lahtelaisen kenkäyhtiön omistama nimi tuotteelleen. Botuliini on jopa ammattilaisille usein Botox, olipa aine mitä merkkiä tahansa.

Ja niinhän siinä kävikin, että Xeominia siellä neurologian polilla piikissä odotti. Neurologi väitti edelleenkin, ettei niissä ole eroa. Sitten hän totesi, ettei voi kuitenkaan olla täysin varma, etteikö niillä jotain eroa ole.

Eli kyllähän tämä aineiden samaksi väittäminen on potilaan vakuuttamiseksi tarkoitettu lause. Täyden totuuden aineiden eroista tietää asiaan perehtynyt. Hinta lopulta ratkaisee tavallisen potilaan saaman botuliinin. 



RAHAKO RATKAISEE TÄSSÄKIN

Kuitenkin nämä aineet näyttävät toimivan joillakin eri tavoin; toisilla auttaa Xeomin ja toisilla Botox, joillakin avun antaa Dysport. On todella outoa, että eri botuliineja ei suostuta edes kokeilemaan ilman potilaan tiukkaa vaatimista.

Suomalainen sairaanhoito on korkeatasoista, mutta lähinnä massahoitojen osalta. Pitkäaikaisten, ja erityishoitoa vaativien sairauksien hoito ei ole kaikilta osin sillä tasolla kuin sen tulisi olla. Raha ratkaisee monen kohtalon ja kärsimysten määrä on määrärahojen hananhoitajilla.

Ihmettelen isosti sitä, miksi eri botuliineja ei sairaaloissa olla valmiita kokeilemaan. Kuitenkin moni on saanut avun botuliinin vaihdon jälkeen. Se vääntö ja omien etujen ajaminen, jonka botuliinien kokeilu vaatii, on sairastavalle ihmiselle todella rankka kokemus.



AJETAANKO YKSITYISELLE NEUROLOGILLE TIETOISESTI?

Eri botuliinien kokeiluun ei suostuta, vaikka käytetty aine ei anna vastetta. Onko kysymys rahasta vai neurologin arvovallasta? Potilaan pyynnölle periksi antaminen tuntuu joskus olevan äärimmäisen vaikeaa. Ehkä se on itsetuntokysymyskin.

Soitin tästä asiasta yksityiselle, kokeneelle neurologille ja hän sanoi heti, että kyllä heillä Botox ja myös Dysport voidaan kokeilla.

Ajetaanko julkiselta puolelta tietoisesti dystoniaa sairastavia potilaita yksityisille neurologeille. Tällainen ajatus herää helposti.




MISTÄ SYYSTÄ ERI BOTULIINEJA EI KOKEILLA

Eräs asia, joka minua tässä botuliiniruletissa myös hämmästyttää, on se, että vaikka eri botuliineja ei haluta julkisella puolella kokeilla, niin siellä on valmius tehdä arvokas aivostimulaatioleikkaus.

Todella hienoa on, että aivostimulaatio-, eli DBS-leikkaus on yleensä tarjolla ja tiedän hyvin, että moni on saanut siitä avun.

Olen itsekin aikalisällä leikkauksesta ja pidän sitä yhtenä vaihtoehtona oman sairauteni hoidossa.




KALLIS LEIKKAUS VAI HALVEMPIEN HOITOJEN KOKEILU

Ensin haluaisin kuitenkin kokeilla muut vaihtoehdot. Haluaisin nähdä, auttaisiko joku toinen botuliini dystoniaani. Olisihan se julkisen puolen sairaalan kannaltakin halvempi ratkaisu. Vai olisiko?

Minä en oikein ymmärrä sitä, miksi julkisella puolella ollaan valmiita lähettämään dystoniaa sairastava suoraan kymmenien tuhansien eurojen arvoiseen leikkaukseen.

Kokeilematta ensin muita, kuitenkin edullisempia vaihtoehtoja, eli erilaisia botuliineja tai uusia, vastaliikkeisiin perustuvia hoitomuotoja.



lauantai 11. maaliskuuta 2017

TARINASUONIA



Vaelluksilla tapaa toisinaan ihmisiä, joiden kanssa syntyy mielenkiintoisia keskusteluja. Minä olen aina valmis kuin partiopoika pohtimaan elämän pintaa tai sukeltamaan sielujen syvänteisiin niissä hetkissä. Harvoin sellaisia hetkiä on tarjolla, me olemme aika pidättyväisiä pohjimmiltamme. Totta on myös, ettei niitä mielen syviä tuntoja jaella helposti aina edes tutuille.

Suhtaudun siitä huolimatta jokaiseen kohtaamiseen kuin kullankaivaja, joka etsii kultasuonta, minä etsin tarinan juonta. Toisinaan tapaan kulkijoita, jotka eivät vastaa edes tervehdykseeni. En ole sitä kovin itseeni ottanut, sillä metsä vastaa kulkijalle aina omalla tavallaan.

Tapanani on kyllä tervehtiä metsässä vaeltajaa tai vaeltajia. Onhan metsässä jokainen toisensa turva hädän hetkellä ja sehän voi tulla milloin vain. Olen pannut merkille, että mitä lähempänä asutuskeskuksia ollaan, sitä harvemmin tuntemattomia tunnetaan. Joku haluaa olla omissa oloissaan ja näyttää myös sen.



HAUDANKAIVAJA NUOTIOSEURANA

Hienoja ovat metsissä joskus koetut keskustelut ja ajatusten vaihdot. Eräällä vaelluspaikallani olen jonkun kerran sattunut samalle nuotiolle mukavan miehen kanssa, joka kertoi olevansa haudankaivaja. Makkaroita esiin kaivaessaan hän jutteli vanhan hautausmaan vähenevistä viimeisistä lepopaikoista. Enää oli jäljellä muutama sija polttohaudattujen tuhkauurnille.

Emme sen syvemmälle keskusteluissa menneet. Oli vähän matalapainetta ja savu mateli tumman jään yli kohti vastarantaa. Tuli rätisi nuotiossa, makkara käpristyi hänen tikussaan, posahti ja räiskähti rasvaa punertavana hehkuvaan nuotioon.

Hän puristi sinappia makkaran päälle ja totesimme, että tuhkaus on kaikin puolin kätevin tapa päättää maallinen vaellus.



ME OLEMME VAIN KASA TUHKAA

Seuraavalla kerralla tapasimme tuulisena päivänä. Olin kiertänyt pitkän lenkin ja yrittelin saada tulta vihmovan veden kastelemien puiden alle. Hän tuli hiljaa, rykäisi kohdallani tervehdyksen ja kysyi syttyykö nuotio sadeviimassa. Vastasin, että heikosti ottaa tulta, ja hän kävi jostain kätköstä pari isoa tuohipalaa.

Pian iloinen nuotio roihusi lämpimästi. Tuo tuokio ystävällisen ja avuliaan kulkijan kanssa lämmitti yhtä paljon kuin nuotion lämpö. Hän jatkoi matkaa, koska oli menossa johonkin sovittuun tapaamiseen.

Minä jäin nuotiolle ja annoin tulen palaa loppuun, kunnes jäljellä oli vain kasa tuhkaa. Mietin siinä tihkuvassa viimassa, joka sähähteli osuessaan kuumaan hiillokseen, sitä kuinka vähän meistä jää jäljelle. Pelkkä tuhkakasa.

Tänään luin Esko Valtaojan haastattelun, jossa Ylen toimitttaja oli pyytänyt häntä lausumaan muistosanat poislähteneelle, minusta ne olivat upeat.



KOSMISET MUISTOSANAT

"Kukaan ihminen ei ole saari. ", sanoi runoilija John Donne neljäsataa vuotta sitten.

Me kaikki olemme osa jostakin suuremmasta. Osa perheestämme, osa ihmiskunnasta, osa Maapallosta, osa koko maailmankaikkeudesta.

Me tuomme oman osamme maailmankaikkeuden historiaan, siihen kohta 14 miljardia vuotta kestäneeseen kehitykseen.

Charles Darwin sanoi elämästä, että pienestä ja vaatimattomasta alusta on syntynyt ja syntyy yhä uudelleen, kehittyy yhä ihmeellisempiä ja kauniimpia muotoja. Sama pätee koko maailmankaikkeuteen.

Vaatimattomasta alusta syntyivät tähdet, galaksit , Linnunrata, Aurinko, Maapallo, elämä ja lopulta ihminen.

Me tuomme oman osamme maailmankaikkeuden tanssiin, maailmankaikkeuden musiikkiin, joka kehittyy yhä kauniimmaksi ja ihmeellisemmäksi.

Mitä enempää ihminen voi toivoa kuin että on antanut oman kauniin osansa siihen musiikkiin, tehnyt maailmasta omalta osaltaan hieman parempaa paikkaa.

Että kuolinvuoteellaan voi kuiskata maailmankaikkeudelle, "Kiitoksia." Ja maailmankaikkeus kuiskaa takaisin, "Kiitoksia itsellesi."

Atomimme tulivat aikanaan tähdistä ja sinne me joskus palaamme.

Muistamme sinua, muistamme musiikkiasi.

Hyvää matkaa takaisin tähtiin.

Esko Valtaoja





LUOTTAMUS ON TIIVIS SANA

Elämän vaellus jatkuu jokaisella oman matkansa, eikä kukaan tiedä, missä se päättyy. Siitä syystä olen aina kiinnostunut keskustelemaan vaelluksilla jokaisen kulkijan kanssa.

Monta tarinaa olen saanut myös kuulla ja osa niistä on kertomattomia. On ollut hetki avata sydämen kantta ja purkaa kuormaa.

Sen on vaeltaja ansainnut, että kuulijan osa on toisinaan päättää tarina. Luottamus on tiivis sana.




YKSIN ERÄMAASSA

Tänään vaelluksella kohtasin todella ystävällisen helsinkiläisen vaeltajan. Siinä kahvitulilla eväiden syönnin jälkeen nojailin petäjän kylkeen ja otin vastaan auringon lämpöä. Kuulin polulta askelten ääniä ja näin pian hyväkuntoiselta vaikuttavan vaeltajan. Hän oli hyvin varustettu, selvästi pitkän matkan kulkija. Olkapäällä GPS-navigaattori, jota olin itsekin katsellut netistä.

Kädessään hänellä oli kuitenkin paperikartat, kaksi nidottua tulostetta vaellusalueelta. Hän oli tullut kysymään neuvoa, mihin suuntaan kannattaisi lähteä vaeltamaan. Hän halusi olla rauhassa ja vaeltaa omia reittejä ilman isompien vaellusryhmien kohtaamista. Neuvoin hänelle sen verran kuin aluetta tunsin ja viittasin navigaattoria kohti. Kerroin havitelleeni samanlaista. Hän kertoi juuri edellisinä päivinä asentaneensa siihen Suomen kartan. Kehui mainioksi laitteeksi.

Juttelimme, että hän voisi hyvin navigaattorilla ottaa suuntaa ja poiketa sopivassa kohdassa reitiltä sivuun. Hän aikoi nimittäin yöpyä erämaassa ja kertoi tehneensä sen ennenkin. Repussaan hänellä oli riippumatto kaikkine varusteineen. Pohjalle tulisi lämpösuoja, makuupussi ja katos. Hän kertoi, että edellisellä yöpymisellä oli tarjennut hyvin.

Kysyin pelottiko häntä yöpyä yksin erämaassa. Hän vastasi, että pelottaa, mutta ei niinkään luonto, vaan naisena ennemminkin ihminen.



OTSALAMPPU LÄHESTYI YÖLLÄ

Helsinkiä lähellä olevassa Nuuksiossa yöpyessään hän oli kokenut pelon jonkun lähestyessä pimeässä. Hän oli makoillut riippumatossa ja nähnyt kauempana, yön pimeydessä valon. Otsalampun valo oli kaartanut häntä kohti ja lähestynyt hitaasti. Hän oli katsonut jännittyneenä lähestyvää lampun valoa ja pohtinut, ettei edes puukkoa ollut käsillä. Kirkas otsalamppu oli estänyt kasvojen näkymisen, ja paikalle saapunut toinen kulkija oli pysynyt piilossa.

Kohdalla tämä tulija oli tokaissut, että hän oli sauvakävelyllä ja ihmetteli, mikä punainen lamppu palaa keskellä metsää. Hän oli luullut naisen punaista otsalamppua auton perävaloksi ja tullut katsomaan. Minä sanon siihen, että olisin pelännyt samalla tavoin. Hän pitää hyvänä sitä, että mieskin tunnustaa pelkäävänsä. Olen kuulemma jo toinen, joka on kertonut, että olisi pelännyt.

Minusta se on ihan luonnollista itsesuojeluvaistoa ja tuntemattoman pelkoa. Enemmänkin minä ihailen hänen vaellustaitojaan ja rohkeuttaan kulkea yksin erämaassa, missä pimeys alkaisi jo muutaman tunnin kuluttua. Hän kertoo vaeltaneensa muutaman vuoden aikana paljon.

Alpeilla hän oli vaeltanut yhteen menoon kuukauden verran ja kertoi olevansa siitä ylpeä, koska vaelsi senkin matkan yksin. Jalat olivat olleet lopussa matkan jälkeen.




YÖLAMPPU VAELTAA TAIVAALLA

Nyt hän suunnitteli vaeltelua Suomessa ja varsinkin Lapissa. Oli hienoa tavata nuori ja hyväntuulinen vaeltaja ja nähdä miten ihminen loistaa sitä valoa, jota luonnossa kulkeminen ja eläminen antaa.

Nainen jatkoi matkaansa ja minä kävelin jään yli autolle. Siellä täällä kulki ihmisiä nauttimassa keväisestä ilmasta.

Illalla katselin komeaa kuutamoa, otin siitä muutamia kuvia ja ajattelin päivällä tapaamaani vaeltajaa.

Hänellä olisi tänä yönä kirkas vaeltaja taivaalla valaisemassa riippumaton uinujaa.




lauantai 4. maaliskuuta 2017

LUONTO ON LÄÄKE




Yksinäinen mustarastas istuu tammen ylimmällä oksalla lumisateessa. Harvoin olen nähnyt sen istuvan noin korkealla ja näkyvällä paikalla.

Tavallisesti mustarastas on enemmänkin suojassa ja varjoissa. Linnun laulu kuuluu, mutta sitä ei näy.

Kokeeko lintu yksinäisyyttä, ajattelen. Sanojen sisältö on niin moneen kuvaan taipuvaa. Samalla sanalla voi kertoa monta asiaa ja antaa ymmärtää.

Suomen kieleen on usein liittynyt ymmärrys sanan sisältöön, enemmän kuin sen ulkokuoreen.

On sanottu jotain ja tarkoitettu toista. Suoraan puhuminen vaatii aina henkistä selkärankaa, jos ei kyseessä ole holtiton avautuminen.

Yleensähän nuo avautumiset ovat surullisten sanojen sarjaa.

YKSINÄINEN MUSTARASTAS

Keitän kahvit termospulloon ja teen pataleivästä eväät reppuun. Vien ulos mennessäni linnuille pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä.

Ajattelen yksinäisen mustarastaan ehkä katselleenkin pihaa niitä odotellen.

Heitän muutamia pähkinöitä tuijapensaan juurelle, koska vain yksi rastaista uskaltautuu lintulaudalle.




LUONTOPOLULLE LOPELLE

Lähden ajelemaan Lopen suuntaan, tie sinne vie syrjäteitä Pilpalan läpi ja Marskin majan ohi. Olen kerran käynyt tuolla majalla Puneliajärven rannalla. Eihän se tietysti mikään maja ole.

Hirsitalo, pitkä ja komea, korkeisiin petäjiin ja alas rantaan vievän rinteen maisemaan sopiva.

Ohitan tienhaaran, josta majalle ajetaan, ohitan läänin rajan ja tulen Hämeen rajalle. Uusimaa jää taakse ja jatkan kohti luontokohdetta.

Mielessäni pohdin ajatusta yksinäisyydestä.



YKSINÄISYYS ON IHMISYYDEN OSA

Lopultahan ihminen on perille asti ajateltuna aina yksin. Yksinäisyyden hyväksyminen voi olla elämässä kuitenkin vaikeaakin.

Yksinäisyyttä ei kukaan pääse pakoon, vaikka olisi tuttujen keskellä ja eläisi vahvaa sosiaalista elämää, on ihminen aina lopulta yksin.

Voi tietysti väittää, ettei ole yksinäinen, mutta sydämessään tietää valehtelevansa.

Yksinäisyys on ihmisyyden osa ja sille löytyy vain erilaisia muotoja tai tapoja.




YKSIN YHDESSÄKIN

Ämpärijonoissa, konserteissa tai kokouksissa olevat ihmiset ovat yhtä yksinäisiä kuin lavealla järvellä yksin istuva pilkkijä.

Yksinäisyyttään voi tietysti lievittää mielikuvilla, aisteilla tai sanomalla jotain vierellään olevalle tai lähelle tulevalle.

Lopulta se kaikki on kuitenkin yksinäisen ihmisen silmänlumetta. Kysymys on aina tunteesta, ihminen on todellisuudessa yksin aina.



ME-HENKI HAIHTUU KUN TYÖPAIKAN OVI SULJETAAN

Tämä yksinäisyys tulee eteen todellisena joissain tilanteissa, realisoituu tämän päivän sanoilla. Realisoitunut yksinäisyys on usein seurausta muuttuneesta elämäntilanteesta.

Työpaikan menetys on yksi tapa, jossa ihminen tajuaa yksinäisyytensä. Hän saattoi aikaisemmin puhuakin kuin olisi yksi porukasta.

Oli me-henki, joka piti yhtä. Töiden loputtua se eli hetken, kuin tunne, joka viipyy vielä tovin kaiken mentyä ohi.

Useat työpaikan menettäneet tietävät tunteen.



LOINEN OLI ALUNPERIN TYÖLÄINEN

Työtönhän on tämän päivän yhteiskunnassa lähinnä loisen tai jopa rikollisen synonyymi. Loinen sana on muuten aikansa työläistä kuvaava.

Loiset olivat suurempien maatilojen ja rikkaampien työntekijöitä. He tekivät ne työt, joita varakkaat eivät itse halunneet tehdä.

Loinen oli työläinen alunperin.

LUONTORETKELLÄ KUVAILEMASSA

Käännyn Pilpalan läpi ajettuani Räyskälää kohti ja saavun kohta kapealle metsätielle. Yksi auto on jo pysäköity kapealle levikkeelle ja ajan vähän sivuun.

Auton edessä seisoo pariskunta, ja mies kysyy olenko pilkille menossa. Näytän kameraani ja kerron käyväni luontoretkillä ja kuvailevani samalla.

He lähtevät koiransa kanssa metsäautotielle, minä polkua pitkin metsään.



LAULUJOUTSEN LENTÄÄ YLI

Jostain kuuluu ääni, joka on tuttu ja tuo mieleen jotain muistikuvia. Valpastun kuuntelemaan ja katselen ylöspäin. Valkea joutsen lentää yläpuolella itään päin yli Räyskälän lentokentän.

Otan siitä kuvan nopeasti. Kevään merkit ovat jo ilmassa kirjaimellisesti. Minulle tulee tunne, että joutsen tervehti minua yli lentäessään.

Yksinäisyys oli muuttunut yhteydeksi luontoon. Lintu oli varmaankin laulujoutsen, koska kyhmyjoutsenet lentävät lähes äänettömästi.



ISO-MELKUTTIMEN LUONTOPOLKU

Kävelen polkua ja tulen Iso-Melkutin järven rantaan, tästä alkaa järveä kiertävä luontopolku. Ontto ääni rahisee jäälakeudelta ja näen yksinäisen pilkkijän kairaavan reikää lämpöaallon tummentamalla jäällä.

Luontopolun varteen on pysäköity tummanpunainen henkilöauto, joku on halunnut päästä jäiden viereen.

Iso-Melkuttimen luontopolulla olen nyt käynyt syksyn, talven ja alkavan kevään aikana muutamia kertoja. Ensimmäisellä kerralla erehdyin pitämään alueen maisemia aika yksitotisina.

Räyskälän lentoaseman viereiseltä levikkeeltä lähti polku, joka vei parilaavulle ja siitä järven rantaan.

Vesi oli hämmästyttävän kirkasta etelän vesistöksi.




ORAVA PETÄJÄSSÄ

En silloin mennyt pidemmälle, koska meillä oli pieni koira mukana, eikä se jaksa kovin pitkää matkaa kulkea metsäpoluilla. Päätin kuitenkin tulla tänne uudelleen.

Tulin ja yllätyin. Iso-Melkutin on upea luontokohde. Kapeat kannakset ovat samantapaisia kuin Liesjärven ja Kyynärän välissä, mutta vielä vaikuttavampia. Paljon tallatut polut ja koirien jäljet kertovatkin suuresta suosiosta.

Nyt paikalla on minun lisäkseni tumman jäälakeuden pilkkijä ja jykevään petäjään vilistävä orava. Se jää muutaman metrin korkeuteen katselemaan minua. Katselen ja kuvailen sitä hetken ja jatkan matkaa.

AUTOLLA LUONTOPOLKUJA PITKIN PILKILLE

Ohitan rinteeseen nousevan portaikon ja avannon, joka on riitteessä. Luen opastaulusta tämän olevan suosittua urheilusukeltajien aluetta.

Kävelen Iso-Melkuttimen perälle, ohitan saarimaisen niemen katveeseen tehdyn hienon laavun. Vältän kiusauksen oikaista mustanpuhuvan jään yli ja kierrän mutkan kautta kannakselle. Korkea kannas erottaa Vähä-Melkuttimen isoveljestään.

Toinenkin laiska pilkkijä on körötellyt autonsa luontopolkua pitkin harjun reunaan. Mies istuu Vähä-Melkuttimen jäällä pilkkimässä.

Ehkä täällä on maan tapa ajella autolla luontopolut.




SILTA YLI KAUNIIN JOEN

Tulen joen rantaan, joka erottaa järvet toisistaan. Upea silta on rakennettu ylittämään parin metrin levyinen vesistö.

Laatassa lukee, että korkean a-kirjaimen mallinen silta on Lopen Samoojien v.2006 tekemä ja sen on suunnitellut Juhani Kurki. Hienoa työtä, ajattelen kiitollisena.

Laatassa lukee vielä, että silta on tarkoitettu kaikille samoojille.




YHTEYS VOITTAA YKSINÄISYYDEN

Yritin etsiä sanan samoilla alkuperää, koska se on mielestäni upea sana. Luonnollisena ajatuksena se tuo mieleen sinne tänne kuljeskelun, rennon matkan, jolla ei välttämättä ole tarkkaa päämäärää.

Aika hauskaa oli löytää googlen kääntäjästä sanan samota tarkoittavan tsekin kielellä yksinäisyyttä.

Yksinäinen vaeltaja on siis samoaja. Hienoa, että tällainen silta on tehty meille samoajille.

Oloni on jälleen sama, kuin usein täällä luonnossa, yhteys on voimakkaampi kuin yksinäisyys.



SEIKKA OLI MERKKIKEPPI VAELTAJALLE

Samoaminen on elämän seikkailua. Sana seikkailu ja sen merkitys on tuttu minulle, muistan lukeneeni sen jostain lehdestä.

Seikka oli alunperin keppi, jonka metsissä vaeltaja jätti merkiksi itselleen ja toisille kulkijoille. Sen avulla löytyi tutkitun alueen päähän asti ja takaisin.

Sanana seikkailu on alkuperäiseen nähden pysynyt merkitykseltään samankaltaisena. Yksinäinen kulkija on siis samoava seikkailija.



EVÄSNUOTIO RANTAAN

Teen nuotion sillan lähelle, järvien välillä olevan nuotiopaikan kivikehään. En paista mitään, mutta elävä tuli on hienoa katsottavaa, lämmittää ja antaa rentouttavaa puuhaa.

Otan kotona valmistamani leivät ja termospullon esiin. Huomaan, että kuksa on jäänyt matkasta, mutta onneksi termospullon korkki ajaa saman asian.

Istun puoliksi lahonneella puunrungolla hanskojen päällä ja sormia paleltaa vähän.

Annan sen olla ja katselen kaukana Iso-Melkuttimen jäällä kävelevää pilkkijää.

DYSTONIA AKTIVOITUU KESKITTYESSÄ

Huomaan dystoniani heräävän, kun keskityn johonkin asiaan. Pääni vääntyy väkisin vasemmalle, kun yritän katsoa eteenpäin.

Aika merkillistä on, että pää lähtee vasta sitten kääntymään, kun asiaa ajattelen.

Luonnossa vaeltaessani, tai samoillessani, en usein edes huomaa dystoniaa.

Epätasaisella polulla kävely luonnossa on rentoa hortoilua, jossa ei ole samaa tarvetta, kuin kadulla kävelyssä.



LÄÄKETIEDE ON LÖYTÄMÄSSÄ LUONNON

Kadulla kulkeminen on matka, jolla on päämäärä. Se tekee liikunnasta suorituksen. Luonnossa samoillessa ei suorita mitään.

En ihmettele yhtään, että lääketiede ja lääkäritkin ovat löytämässä luonnon merkityksen lääkkeenä ja hoitomuotona.

Voisi kuvitella, että luonnossa yksin samoilu korostaa yksinäisyyttä, mutta minä olen kokenut asian päinvastoin.



KANNUSTINLOUKKU ON KIEROA PROPAGANDAA

Jos olisin neurologi, niin kirjoittaisin liikkumaan kykeneville reseptiin vähintään tunnin samoilun luonnossa joka päivä.

Ja jos liikkumaan ei pysty, niin siinä olisi hyvä tapa työttömien “kannustinloukkujen” oikeaan purkamiseen.

Kannustinloukku, joka tarkoittaa köyhiltä ottamista, on kiero sana, joka on tilattu propagandatoimistolta hämäyksen vuoksi.





KÄPYTIKKA TULEE KATSOMAAN SAMOAJAA

Käytetään ne pelon yhteiskunnan luomiseen ohjatut rahat oikeaan auttamiseen. Niin tarjotaan töitä työttömille ja apua huonokuntoisille luontoon pääsemiseen.

Työtä löytyisi myös hyvien reittien rakentamisessa.

Jostain kuuluu naputus ja ontto kopsahtelu. Tiedän, että käpytikka on tulossa vaivihkaa katsomaan kuka metsään on saapunut samoamaan.

Kumma juttu miten luonnossa kokee aitoa yhteyttä omassa yksinäisyydessäänkin.