maanantai 6. helmikuuta 2017

KYYNELTEN KAIVO





Aamuyön tunteina löysin tarinan Ritva Lehdosta, vuoden 1967 miss Suomesta. Herkkä kaunotar tunsi olevansa vieras tässä maailmassa. Hän kertoo eräässä löytämässäni lehtihaastattelussa kuinka vain raha vaikuttaa täällä.

”Kaikkialla himoitaan rahaa ja jokaista hyväuskoista ja lapsenmielistä pyritään jymäyttämään”, hän sanoi.




Päätin lukea kirjan

Ritva oli puutarhurin tyttö, joka oli kasvimaalla kasvanut, työtä tekemään tottunut tavallisesta elämästä pitävä nainen. Herkkyys koitui hänelle kohtalokkaaksi ja nuori nainen päätyi itsemurhaan.

Luin netistä löytämistäni tiedoista, että hänelle tehtiin ennen itsemurhaa joku operaatio, jonka sanottiin nopeuttaneen itsetuhoa.

Jäin sitä pohtimaan ja huomasin, että Lehdosta on kirjoitettu myös kirja. Päätin tilata kirjan luettavaksi.

Ehkä tiedän enemmän luettuani sen. Jäin kuitenkin pohtimaan herkkyyttä tämän blogin matkan verran.






Elämän läpi ei karttaa ole


Olen itsekin aika herkkä luonne ja varmaan siitä syystä herkkyys koskettaa minua, itsensä kauttahan ihminen elämää peilaa.

Vierauden tunne on minullekin tuttu. Olen aina ajatellut sen olevan tuttu tunne useimmille meistä herkkinä hetkinä.

Toiset eivät tunteesta yli pääse ja kompastuvat.

Minä olen päässyt yli sillä tavoin, että ajattelen elämän kotimatkaksi läpi kokemusten maastojen.

Karttaa tähän maailmaan ei ole kenelläkään, ei ainakaan omaan elämään.

Vain vierailuhan matka maailmaan joka tapauksessa kaikille on.





Joka päivä joku tapaa viimeisen kerran


Olen kirjoittanut itsemurhasta muutamia blogeja.

Syynä siihen on ollut, että olen tavannut muutamia ihmisiä heidän viimeisillä hetkillään ennen lopullista ratkaisua.

Ne kokemukset ovat muuttaneet minua.

Mielestäni ei voi enää ajatella samalla tavalla sellaisen kokemuksen jälkeen.

Varmasti sellainen muuttaa meistä monia.

En ole tässä suhteessa uskoakseni mitenkään erikoinen, sillä Suomessakin tehdään itsemurhia päivittäin.

Joka päivä jotkut tapaavat päätöksensä tehneen viimeisen kerran.





Kenelle on varaa puhua


En ole koskaan käynyt minkäänlaisessa terapiassa tai puhunut näistä kokemuksistani kenenkään hoitoalan ihmisen kanssa.

Hoitokäynnit ovat muutenkin niin pikaisia muissakin sairauksissa, että siellä usein unohtuu sekin, mitä kotona vielä aikoi sanoa.

Tulee tunne, että hukkaa vain kalliisti palkatun lääkärin aikaa.

Ei ole varaa puhua kiireisille, tärkeille ihmisille, joiden apua jo toinen odottaa.

Ehkä se ei ole edes viisasta, uskon ratkaisun aina olevan arkinen ja lähellä, on vain etsittävä se.





Itkemällä yli vaikeiden hetkien


Herkkä luonne on harsoista heikoin, peittää vähiten ja painaa eniten.

Kuka sen arvoituksen avaa, löytää herkkyydestä voimavaran ja on jo astunut kohti selviämistä.

Eräs ihminen, jonka kanssa keskustelin vuosia sitten herkkyydestä kertoi itkevänsä harvoin ja salaa, pääsevänsä siten yli vaikeista hetkistä.





Itkevä kivimuuri


Minä totesin siihen olevani myös herkkä, mutta en oikeastaan osaa itkeä kuin sellaisissa tilanteissa, jotka ovat murtavia hetkiä elämässä.

Hän vilkaisi minua ja totesi, että miltä se näyttäisi jos tällaiset kivimuurit alkaisivat itkemään.

Mietin, että ehkä siitä tulisi itkumuuri, mutta jäi sanomatta.

Ymmärsin häntä ja käsitin hänen näkevän asian omien peiliensä kautta.






Jokainen kivi sisälsi tarinan


Pohdin usein tuota ajatusta kivimuurista, jonka hän näki. Ajattelin, että olinko minä rakentanut oman herkän minäni suojaksi kivi kiveltä suojan.

Olinko ottanut ne annetut kivet, jotka piti kestää ja tehnyt niistä samalla oman vankilani.

Päätin purkaa tuon muurin. Tiesin, että sen voi purkaa vain kivi kiveltä.

Jokainen kivi sisälsi tarinan, joka vaati työtä.





Avainkysymys


Kun lähdin tutkimaan kiviä, jotka olivat sammaleen peitossa ja ajan värjäämiä, huomasin niiden heräävän eloon.

Jokainen kivi oli tarina ja suurin yllätys oli kivien keskellä, siellä mitä ne suojasivat.

Kuinka säilyä herkkänä ja kilttinä ja samalla pitää puolensa tässä kyynisessä maailmassa.

Maailmassa, joka hyödyntää armotta kiltit.

Ymmärsin, että se on avainkysymys.





Saumattomat kivet


Tajusin sen purettuani kiviä muuristani riittävästi. Se mitä löysin olisi vastaus ja ratkaisu.

Ei kuitenkaan helppo ratkaisu, sillä ymmärsin, ettei niitä kiviä oltu turhaan siihen aseteltu.

Jokainen kivi oli saumatta yhteen sopiva.




Vanha sinkkiämpäri


Kivikehän keskellä oli kaivo ja reunoista kulkevan pyöreän puun ympärillä kettinkiä. Vinssillä pystyi laskemaan vanhan, kolhiintuneen sinkkiämpärin alas.

Kettinki oli vähällä loppua, ennen kuin kuulin loiskahduksen ja veden täyttävän sankon.

Väänsin vinssillä kettingin ylös, rouhahdellen ja kalisten se kiertyi puuta vasten.






Kyynelten kaivo


Sinkkiämpäri joka kivimuurin ympäröimästä kaivosta nousi, oli täynnä itkettyjä kyyneleitä.

Olin purkamassa löytämääni kyynelten kaivoa.

Ajattelin, kuinka moni oli tullut yön pimeinä tunteina tai kesäyön usvassa itkemään itkunsa tänne.

Itkemään salaa kyynelten kaivoon.

Jokainen kivi oli tuotu siihen kaivolle, asettuen omalle paikalleen se oli siihen jäänyt.

Poistuja oli lähtenyt mieli keveämpänä.





Ei yhtään turhaa kyyneltä


Ymmärsin silloin, ettei kyynelten kaivoa pidä purkaa vaan käyttää.

On käytävä siellä, kannettava taakkansa ja itkettävä itsensä vapaaksi.

Se kivimuuri ei itkenyt. Tarinoiden kivet suojasivat kyynelten kaivoa.

Varoen lähdin pois, sillä en sitä paikkaa halunnut paljastaa.

Kyynelten kaivolle löytää jokainen taakkojaan kantava.

Niihin kokemusten kiviin voi nojata, kuulla monta tarinaa ja tuoda omansa.

Eikä yksikään kyynel vuoda turhaan.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti