lauantai 25. helmikuuta 2017

KAKSI KIVEÄ




Poimin kivet käteeni rinteen pälvestä. Kevättalven aurinko on sen sulatellut ja paljastanut rinteen pallojäkälikön, puolukanvarvut, pari tummanpunaista marjaa ja muutamia kiviä. Kylmiä kivet ovat, vaikka aurinko kilottaa sinervältä taivaalta.

Toinen kivistä on kuin pyörre, sileäksi hioutunut ja särmätön. Se tuntuu hyvältä kädessä. Toinen kivistä on suurempi, kuin linkokivi tai kivikauden työkalu. Kivi asettuu kourakuppiin luontevasti ja etusormi kiertyy sen päälle kuin itsestään. Vierekkäin ne maassa olivat, pitkän matkan kulkeneet kivet.

Pohdiskelen kivien matkaa tuohon rinteeseen. Näen niiden alkumuodon olleen jotain täysin erilaista, kuin nyt kädessä pitäminäni. Kerran ne makasivat jäisten kansien alla, odottivat vuosituhansia.

Ne saivat olla muodossaan kauan, ehkä luulivat, ettei mikään koskaan muutu.




AIKA MURENTAA KALLIOT JA HIOO SÄRMÄT

Kerran jäät sulivat, lohkareet liikkuivat, osuivat toisiinsa, halkesivat, murenivat ja hioutuivat. Nyt nuo kovat kalliolohkareet, tai osa niistä, ovat kädessäni. Paljon oli hiottava, monta särmää pakko irrota, ennen nykyistä muotoa.

Toinen kivistä muistuttaa hyvin paistettua leipää. Ajattelen sen pyörineen ehkä hiidenkirnussa tai kallioon muodostuneessa kolossa. Hetki hetkeltä, päivien loputon jono, veden pyörre hioi sen särmiä ja poisti ne lopulta kokonaan.

Toinen, soikea kivi on vielä yhden särmänsä saanut säilyttää. Syvä kolo sen reunassa kertoo, että työ on vielä kesken. Tuollaisena sillä olisi käyttöä vahingoittamisessa tai työkaluna. 




ILOINEN TULI RÄTISEE RINTEESSÄ

Istun rinteeseen, johon joku on kerännyt kivistä pyöreän nuotiopaikan. Lumien alta sulaneet puut ovat vielä kosteita ja riite peittää hiilloksen. Otan repusta muutamia pilkkomiani sälöjä ja tuohia. Pian iloinen tuli rätisee rinteessä.

Kaadan termospullosta kahvia kuksaan ja otan eväät esiin. Aurinko lämmittää rinteeseen mukavasti. Parin kolmen metrin päässä on ranta, jäälakeus ylittää siinä järven ja rantautuu kapeaan kannakseen.

Tämä on mielenkiintoinen maisema. Näkymä, joka herättää paljon ajatuksia.




HYVÄN MIELEN KAVERI

Jotain tipahtaa lumiselle männynoksalle. Ajattelen sen olevan auringon sulattamaa lunta, kunnes sama toistuu. Nyt huomaan pienen kuusitiaisen. Nappaan kameran, mutta varovainen lintu häviää ylös puiden oksien suojaan. Kuusitiainen on varovaisempi, kuin talitiaiset tulomatkalla.

Talitiainen, joka on pirteä pihalintu, yllätti minut metsän keskellä. Vaikka sen mieltääkin pihalinnuksi on se myös metsän asukki ja vaeltajalle hyvän mielen kaveri. Sain polulla kulkiessani tavata niitä, tuiki tavallisia, uteliaita ja piristäviä tinttejä.

Aamun vaeltelulla olin tullut pienelle aukiolle järven rantaan. Suuret petäjät reunustivat sitä ja jäin hetkeksi ihaillen maisemaa katselemaan. Aukea oli kaunis ja suuret petäjät sylin levyisiä.




KAKSI KELTAPALLEROA

Äkkiä nuo kauniit keltapalleroiset tintit alkoivat pörähdellä ympärilläni puiden oksilla. Otin kuvia innokkaasti oksilta lumia pöläyttelevistä linnuista. Ihmettelin niiden rohkeita ja uteliaita pyrähdyksiä. Lintuja näytti kiinnostavan seisoskeluni aukealla.

Sitten toinen tinteistä lennähti männyn kyljelle ja ymmärsin heti syyn niiden puuhakkuuteen. Tikka oli takonut lahoavan petäjän kylkeen reiän ja pesäkolon tinteille. Näin luonto pelaa yhteen ja tiainen saa hyötyä tikan ahkerasta naputuksesta.

Kahvia kuksasta hörppiessäni katselen ajan hiomia kiviä edessäni. Pohdin ihmisen hiomista elämässä. Meidän aikajanamme tässä muodossa on huomattavasti kiviä lyhyempi. Kuitenkin elämä hioo meitäkin.




KOVEMPI SÄRKEE SÄRMÄN

Toinen on särmikkäämpi luonne, joku ehkä egoltaan iso, kuin kivenjärkäle. Joku on teräväsärmäinen ja haavoittaa usein jo pelkällä elollaan heikompia. On ihmisiä, jotka ovat helposti hiutuvia, ihmisiä joita elämä murskaa. Toiset jauhautuvat soraksi elämässä.

Sitten on ihmisiä, jotka muotoutuvat, kuin leivän muotoinen kivi. He osaavat olla leipänä monille ja pelastaa ihmisyyden nälkään nääntyviä. Toisinaan tuntuu, että sellainen ihmistyyppi katoaa vähin äänin maailmasta. Kovuus ja särmikäs puolien pito on tämän päivän henki.

Särmät ihmisestäkään eivät irtoa itsestään. Jokainen irronnut pala on törmäyksen tulos. Monta kolhua tuo särmä iskee voittaen ja jättäen taakse haavoitettuja sydämiä. Sitten kerran se kovempi tulee vastaan ja särmä hajoaa.




ELÄMÄNILON KÄTKÖ

Elämä alkaa hioa tuota kohtaa ja muotoilee siihen vähitellen sileän pinnan. Siihen sileään kohtaan voi väsynyt nojata ja heikko ottaa askeleelleen tukea. Voi muuttua portaaksi, elämän askelmaksi, joka vie lähimmäisiä kohti jotain uutta.

Moni ei tänään halua porraskiveksi toisille. Ei halua nostaa, vaikka elämän ilo olisi kätketty sen kiven alle. On oltava jotain, oltava idoli.

Kaikki haluaisivat olla näyttämöllä. Tämä on ajan henki.




IHMINEN LÄSNÄ ELÄMÄSSÄÄN

Tavallinen ihminen, tavis ei käy, vaikka tavallinen elämä on sitä mitä aina jälkeenpäin kaipaakin. Ei kai kukaan kynnyskiveksi ole itsestään valmis.

Siihenkin on käytävä kova koulu. On oltava valmis särmien särkymiseen. Vasta särmätön hiotaan. Elämän hioma pinta kelpaa sitten jo moneen käyttöön.

On kuitenkin hyvä muistaa, että onnellisimmat ihmiset ovat usein kaikkein tavallisimpia. Onni on lähellä kun on itse läsnä omassa elämässä.

Ei riitä, että on vain paikalla, silloin kun on lähellä. Ihminen voi olla kaukana ollessaan läsnä. Lähimmäs toista ihmistä pääsee vain kun jakaa oman läsnäolonsa.




KIVI KIVEÄ HIOO

Siinä tulee se särmä, joka rikkoo ja haavoittaa. On oltava valmis kestämään kaikki elämän iskut, muuten särmää ei saa pois. Haavoittaminen jatkuu silloin ja vie erilleen.

Otan kivet maasta käsiini ja punnitsen niitä. Särmä kivi on raskaampi kuin leipäkivi. Sitä ei ole vielä riittävästi hiottu. Se ei kelpaa evääksi elämän tien vaeltajalle. Ei jaettavaksi uupuneille.

Se on työn alla vielä ja kelpaa vain oravanpyörään. Kilpailemaan ja taistelemaan asemastaan, iskemään yhteen toisten samanlaisten kanssa.




KUUSITIAISEN PUNTARISSA

Lähellä se kyllä jo on. Vain yksi särmä poistettava ja sitten ajan hiottavaksi. Muutaman vuoden tai kymmenen jälkeen se on valmis leipäkiveksi.

Punnitsen kiviä kädessäni ja pohdin kumpi niistä minä olen. Lumiselle männynoksalle putoaa kuin harmaa lehti.

Kuusitiainen katselee minua kuin arvioiden pää hieman kenossa.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti