torstai 16. helmikuuta 2017

ELÄMÄN LIIKENNEYMPYRÄ




Portti on kaareva ja yli viisi metriä korkea. Oman pienuuden tunne on voimakas sen alla. Kokemus on vielä lievä, sillä vavahduttavin on edessä.

Astun tuon askeleen ja eteeni avautuu huikea näkymä, joka saa vatsanpohjaan pyörteen.

Kaukaa kuuluu sielua riipovaa huutoa, aivan kuin hädissään olevan ihmisen ääni, joka muuttuu kohta naukuvaksi haukuksi.

Suuntaa on vaikea määritellä, koska ääni kaikuu seinämistä.





Nousen ylös ja vilkaisen sivulleni kuin varoen, että liukastun ja putoan. Jylhät puiset pilarit nousevat kohti äärettömyyttä.

Jostain kuuluu koputus, kuin sisälle pyrkivän vaativa ääni.

Ilma on seesteisen kirkas ja kuulas, ylös kaartuva taivas on kuin pastellivärein maalatun sinervä.





Kompastun maata pitkin kulkevaan kohoumaan kuin lonkeroon. Isken polveni kiveen ja hetkeksi kipu sumentaa tajunnan.

Miljoonat säteet kulkevat hermoratoja pitkin, välähtelevät silmissä ja sinkoutuvat pään läpi tähdenlentoina.

Minusta tuntuu kuin näkisin niiden tuikkivan yläpuolellani.

Näen Orionin sumun ja Seulaset, kaikki tähdet tuikkivat mustaa samettia vasten kirkkaina.





Saavun ylhäälle, tutulle lepopaikalleni. Tänne tulen usein pohtimaan elämää ja etsimään sisäistä rauhaa. Aina olen sen myös löytänyt.

Joskus on pakko mennä sinne, missä ihmisenä olemisen oikeutta ei toinen ihminen pysty määrittelemään.

Palokärki huutaa taas, ääni tulee jo lähempää.

Näen mustan tikan ja punaisen pipon ilta-auringossa kylpevän suuren haavan oksalla.

Ääni on villi ja kesytön.





Palokärjen huuto on ääni vapaudelle, julistus sitä kaikkea vastaan, mikä meitä ihmisinä sitoo.

Täällä erämaassa ihminen on hetken vapaa.

Vapaa niistä turhuuden markkinoiden siteistä, joihin ihminen ajetaan huomaamatta vallan lippusiimoilla.





Sytytän nuotion, kaadan vettä nokiseen kahvipannuun ja asetan sen kepin avulla tulen loimuun.

Nuotiolla on hyvä olla, ajatella, punnitella, koetella ja tuumailla.

Elämä on kuitenkin jokaiselle rajallinen matka.

Elämä on määrätyn mittainen polku, jonka näkymät ovat ainutlaatuisia.

Joka aamu on uusi mahdollisuus. Uusi näköala ja tyhjä tila.





Mitä siihen päivän aikana kylvää, sitä aikanaan saa niittää. On tehtävä valintoja ja nähtävä viattomien valheiden läpi.

Niiden, joiden avulla ihminen talutetaan kuin muistisairas vanhus, viedään oma tahto, vapaus päättää ja valita.

On syytä tarkkaan miettiä mihin meitä viedään.

Ilman rahaa ei pärjää, mutta elämän motiiviksi se ei mielestäni riitä.





Kaikki on tänä päivänä valjastettu rahan tekemistä varten. Surullista on, että se kaikki ohjataan yhä harvempien käsiin, silti jokaisen siihen keräykseen tulee osallistua.

Kannattaa joskus pohtia sitä, miksi jokainen lama on ollut heikompien etujen polkemisen aikaa. Oiva hetki köyhimpien elämän kurjistamiseen.

Kaikki tehdään selittäen, että näin pelastetaan hyvinvointivaltio.

Tosin, hyvin voivien edut onkin joka kerta taidolla pelastettu.





Minulle on muodostunut kuva onnellisesta ihmisestä ja vaikka en omalta osaltani ole sellaista asemaa koskaan täysin saavuttanut, olen tavannut heitä.

Uskon siihen, että antaessaan jotain, ilman sen suurempaa julkisuutta, jokainen ihminen voi olla onnellinen.

Onnellisimmat ihmiset olen tavannut niistä, jotka elävät vähään tyytyen, vaatimatonta ja onnellista elämää.




Onko sellaisia ihmisiä olemassa? Onnellisia ihmisiä, jotka elävät vähään tyytyvää ja vaatimatonta elämää.

Minun mielestäni se on hyvä kysymys jota kannattaa pohtia ympärilleen katsellen.

Voi yllättyä kun näkee sen, mitä ei koskaan ennen huomannut.





Ei ehtinyt, kun oli niin kiire. Minne se kiire oli?

Erään ihmisen kiire loppui liikenneympyrään, josta hän ei enää osannut pois.

Ajoi niin kauan tuttua ympyrää, että haettiin pois lopulta.




Siinä saman liikenneympyrän kohdalla meni kauan sitten katu jota puutalot reunustivat.

Eräässä vanhassa valokuvassa hän seisoo pienenä lapsena.

Katsoo kuvaan tietämättä sitä, että jää tähän tulevaa ympyrää kiertämään.

Pitkä katu päättyy kerran ympyrään, josta ei enää löydä ulos.

Elämän pyörä pyörii.





Katselen nuotiolta omaa kulkemaani matkaa. Samalla kun hörpin kuksasta kahvia.

Näen kivisen rinteen, valtavat, pilarimaiset petäjät ja portin, jonka alta tänne saavuin.

Joku talvi oli korkeaksi kasvaneelle koivulle suonut liian raskaan kuorman.

Lumi on painanut sen kaarevaksi toista puuta vasten ja tehnyt portin vaeltajalle.





Syön leipäni ja heitän murusia linnuille. Tiedän, etttä tämän kaltaisten hetkien kokemuksista, näistä muruista minäkin elämäni leivän leivon.

Leivän, jonka voimalla jaksan, kunnes on taas aika saapua tuosta portista.

Kiivetä tuo kivinen polku, jota rinteessä kasvavat pilarimaiset petäjät reunustavat.

Sytyttää tervastulet, hengittää tätä raikasta ilmaa ja ravita sieluaan äärettömän maiseman antimilla.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti