lauantai 25. helmikuuta 2017

KAKSI KIVEÄ




Poimin kivet käteeni rinteen pälvestä. Kevättalven aurinko on sen sulatellut ja paljastanut rinteen pallojäkälikön, puolukanvarvut, pari tummanpunaista marjaa ja muutamia kiviä. Kylmiä kivet ovat, vaikka aurinko kilottaa sinervältä taivaalta.

Toinen kivistä on kuin pyörre, sileäksi hioutunut ja särmätön. Se tuntuu hyvältä kädessä. Toinen kivistä on suurempi, kuin linkokivi tai kivikauden työkalu. Kivi asettuu kourakuppiin luontevasti ja etusormi kiertyy sen päälle kuin itsestään. Vierekkäin ne maassa olivat, pitkän matkan kulkeneet kivet.

Pohdiskelen kivien matkaa tuohon rinteeseen. Näen niiden alkumuodon olleen jotain täysin erilaista, kuin nyt kädessä pitäminäni. Kerran ne makasivat jäisten kansien alla, odottivat vuosituhansia.

Ne saivat olla muodossaan kauan, ehkä luulivat, ettei mikään koskaan muutu.




AIKA MURENTAA KALLIOT JA HIOO SÄRMÄT

Kerran jäät sulivat, lohkareet liikkuivat, osuivat toisiinsa, halkesivat, murenivat ja hioutuivat. Nyt nuo kovat kalliolohkareet, tai osa niistä, ovat kädessäni. Paljon oli hiottava, monta särmää pakko irrota, ennen nykyistä muotoa.

Toinen kivistä muistuttaa hyvin paistettua leipää. Ajattelen sen pyörineen ehkä hiidenkirnussa tai kallioon muodostuneessa kolossa. Hetki hetkeltä, päivien loputon jono, veden pyörre hioi sen särmiä ja poisti ne lopulta kokonaan.

Toinen, soikea kivi on vielä yhden särmänsä saanut säilyttää. Syvä kolo sen reunassa kertoo, että työ on vielä kesken. Tuollaisena sillä olisi käyttöä vahingoittamisessa tai työkaluna. 




ILOINEN TULI RÄTISEE RINTEESSÄ

Istun rinteeseen, johon joku on kerännyt kivistä pyöreän nuotiopaikan. Lumien alta sulaneet puut ovat vielä kosteita ja riite peittää hiilloksen. Otan repusta muutamia pilkkomiani sälöjä ja tuohia. Pian iloinen tuli rätisee rinteessä.

Kaadan termospullosta kahvia kuksaan ja otan eväät esiin. Aurinko lämmittää rinteeseen mukavasti. Parin kolmen metrin päässä on ranta, jäälakeus ylittää siinä järven ja rantautuu kapeaan kannakseen.

Tämä on mielenkiintoinen maisema. Näkymä, joka herättää paljon ajatuksia.




HYVÄN MIELEN KAVERI

Jotain tipahtaa lumiselle männynoksalle. Ajattelen sen olevan auringon sulattamaa lunta, kunnes sama toistuu. Nyt huomaan pienen kuusitiaisen. Nappaan kameran, mutta varovainen lintu häviää ylös puiden oksien suojaan. Kuusitiainen on varovaisempi, kuin talitiaiset tulomatkalla.

Talitiainen, joka on pirteä pihalintu, yllätti minut metsän keskellä. Vaikka sen mieltääkin pihalinnuksi on se myös metsän asukki ja vaeltajalle hyvän mielen kaveri. Sain polulla kulkiessani tavata niitä, tuiki tavallisia, uteliaita ja piristäviä tinttejä.

Aamun vaeltelulla olin tullut pienelle aukiolle järven rantaan. Suuret petäjät reunustivat sitä ja jäin hetkeksi ihaillen maisemaa katselemaan. Aukea oli kaunis ja suuret petäjät sylin levyisiä.




KAKSI KELTAPALLEROA

Äkkiä nuo kauniit keltapalleroiset tintit alkoivat pörähdellä ympärilläni puiden oksilla. Otin kuvia innokkaasti oksilta lumia pöläyttelevistä linnuista. Ihmettelin niiden rohkeita ja uteliaita pyrähdyksiä. Lintuja näytti kiinnostavan seisoskeluni aukealla.

Sitten toinen tinteistä lennähti männyn kyljelle ja ymmärsin heti syyn niiden puuhakkuuteen. Tikka oli takonut lahoavan petäjän kylkeen reiän ja pesäkolon tinteille. Näin luonto pelaa yhteen ja tiainen saa hyötyä tikan ahkerasta naputuksesta.

Kahvia kuksasta hörppiessäni katselen ajan hiomia kiviä edessäni. Pohdin ihmisen hiomista elämässä. Meidän aikajanamme tässä muodossa on huomattavasti kiviä lyhyempi. Kuitenkin elämä hioo meitäkin.




KOVEMPI SÄRKEE SÄRMÄN

Toinen on särmikkäämpi luonne, joku ehkä egoltaan iso, kuin kivenjärkäle. Joku on teräväsärmäinen ja haavoittaa usein jo pelkällä elollaan heikompia. On ihmisiä, jotka ovat helposti hiutuvia, ihmisiä joita elämä murskaa. Toiset jauhautuvat soraksi elämässä.

Sitten on ihmisiä, jotka muotoutuvat, kuin leivän muotoinen kivi. He osaavat olla leipänä monille ja pelastaa ihmisyyden nälkään nääntyviä. Toisinaan tuntuu, että sellainen ihmistyyppi katoaa vähin äänin maailmasta. Kovuus ja särmikäs puolien pito on tämän päivän henki.

Särmät ihmisestäkään eivät irtoa itsestään. Jokainen irronnut pala on törmäyksen tulos. Monta kolhua tuo särmä iskee voittaen ja jättäen taakse haavoitettuja sydämiä. Sitten kerran se kovempi tulee vastaan ja särmä hajoaa.




ELÄMÄNILON KÄTKÖ

Elämä alkaa hioa tuota kohtaa ja muotoilee siihen vähitellen sileän pinnan. Siihen sileään kohtaan voi väsynyt nojata ja heikko ottaa askeleelleen tukea. Voi muuttua portaaksi, elämän askelmaksi, joka vie lähimmäisiä kohti jotain uutta.

Moni ei tänään halua porraskiveksi toisille. Ei halua nostaa, vaikka elämän ilo olisi kätketty sen kiven alle. On oltava jotain, oltava idoli.

Kaikki haluaisivat olla näyttämöllä. Tämä on ajan henki.




IHMINEN LÄSNÄ ELÄMÄSSÄÄN

Tavallinen ihminen, tavis ei käy, vaikka tavallinen elämä on sitä mitä aina jälkeenpäin kaipaakin. Ei kai kukaan kynnyskiveksi ole itsestään valmis.

Siihenkin on käytävä kova koulu. On oltava valmis särmien särkymiseen. Vasta särmätön hiotaan. Elämän hioma pinta kelpaa sitten jo moneen käyttöön.

On kuitenkin hyvä muistaa, että onnellisimmat ihmiset ovat usein kaikkein tavallisimpia. Onni on lähellä kun on itse läsnä omassa elämässä.

Ei riitä, että on vain paikalla, silloin kun on lähellä. Ihminen voi olla kaukana ollessaan läsnä. Lähimmäs toista ihmistä pääsee vain kun jakaa oman läsnäolonsa.




KIVI KIVEÄ HIOO

Siinä tulee se särmä, joka rikkoo ja haavoittaa. On oltava valmis kestämään kaikki elämän iskut, muuten särmää ei saa pois. Haavoittaminen jatkuu silloin ja vie erilleen.

Otan kivet maasta käsiini ja punnitsen niitä. Särmä kivi on raskaampi kuin leipäkivi. Sitä ei ole vielä riittävästi hiottu. Se ei kelpaa evääksi elämän tien vaeltajalle. Ei jaettavaksi uupuneille.

Se on työn alla vielä ja kelpaa vain oravanpyörään. Kilpailemaan ja taistelemaan asemastaan, iskemään yhteen toisten samanlaisten kanssa.




KUUSITIAISEN PUNTARISSA

Lähellä se kyllä jo on. Vain yksi särmä poistettava ja sitten ajan hiottavaksi. Muutaman vuoden tai kymmenen jälkeen se on valmis leipäkiveksi.

Punnitsen kiviä kädessäni ja pohdin kumpi niistä minä olen. Lumiselle männynoksalle putoaa kuin harmaa lehti.

Kuusitiainen katselee minua kuin arvioiden pää hieman kenossa.





keskiviikko 22. helmikuuta 2017

PATALEIPÄ JA RUNOKIRJA






Pataleivän valmistus on kivaa, taloudellista, helppoa ja ennenkaikkea terveellistä. Taikinan voi valmistaa käden käänteessä, joko aamulla tai illalla kohoamaan.

Paistaminen sujuu muiden touhujen yhteydessä, joten turhaa aikaa leipähyllyjen äärellä samoilun sijaan jää muihin puuhiin.

Toki muutama asia on syytä pitää mielessä myös pataleivän valmistuksessa. Tosiasiahan on, että hyvää pitää olla leivänkin ja sen juuri.

Minun viritykseni ruokien ja leivonnaisten valmistuksessa ovat aina olleet saamieni reseptien virityksiä.

Periaatteeni on, että ensin opetellaan säännöt ja vasta sitten muutetaan niitä.






Leivän valmistamisen juurilla

Ensimmäisen pataleipäni valmistin rakkaalta vaimoltani saamallani reseptillä. Ihan hyvää siitä kuulemma tuli ja leipäkin katosi johonkin. Vähän epäkypsä se keskeltä taisi olla ja mausta mielestäni puuttui juureva särmä.

Halusin leipään rapean kuoren, joka pehmeästi rapsahtaa hampaissa, ja maun, joka viipyy kitalaella kuin havumetsän muisto.

Virittelin sitä, hain jauhoille sopivaa tasapainoa eri variaatioilla. Paistoaika kannella ja ilman kantta, niiden hakeminen tuotti pureksittavaa.

Vähitellen meidän pataan ja uuniin sopiva paistoaika löytyikin. Olin lähestymässä leivän valmistuksen juuria.





Pata ei uunia soimaa

Hyvä Ystäväni, monen asian taitaja ja taiteilija, lähetti minulle ohjeet oman juuren valmistukseen. Niiden avulla sain leipään maun, jonka voimalla voi vaikka metsässä karjaista kävyt puusta.

Tästä ei leipäreseptien kavalkadi parane ajattelin, mutta siinä onnellisesti erehdyin.

Poikani Jaakko on myös kokkailija, joka valmisti pataleipiä jo ennen minua. Häneltä sain uuden reseptin, jota lähdin heti kokeilemaan.

Ensimmäinen lataus oli kyllä syötävän hyvä ja maku äreän maukas.





Viiksikarvan päässä pataleivästä

Keskeltä leipä jäi kuitenkin viiksikarvan verran epäkypsää lähestyväksi, joten onnellinen virittely oli edessä.

Tiesin missä vika sijaitsee. Pata kattilaa soimaa tässäkin tapauksessa ja osin myös uunia. Kumpikin on oman reseptinsä seppä.

Uunia ei kahta samaa tapaa, joten joka resepti on sovellettava myös omaan uuniinsa.






Onnellisuuden vaara on olemassa

Myös pata on valttia leivänkin paistossa. On hyvä huomioida paljonko lämpöä pata kestää ja sovittaa paisto siihen.

Meillä on hinnaltaan edullinen, emaloitu rautapata, joka ei ohjeen mukaan kestä kuin 200 astetta. Tätä sääntöä olen muuttanut.

Nyt olen löytänyt täydellisen virityksen meidän tummansiniseen emalipataan ja uuniin. Tätä reseptiä voi viritellä monella tavoin.

Jauhoja voi vaihdella, siemeniä heitellä sekaan ja juurella vääntää makumomentin kaakkoa kohti.

Kun metsässä, autereisen vaaran rätisevällä tervastulella kuksakahvin kera sellaisen evääksi syö, niin on vaarassa olla onnellinen.





Harzun pataleipä


Tänään paistamani pataleivän valmistin eilen illalla kohoamaan tällä reseptillä:

4 desiä kaurajauhoja
3 desiä vehnäjauhoja
Desin verran kauraryyniä tai puuroa jos on jäänyt (huomioi puuro veden määrässä)
Runsas teelusikallinen kuivahiivaa
Ruokalusikallinen Psyllium-jauhetta
Suolaa maun mukaan
(Taikinajuurta desin verran mukaan jos on)
Siemeniä (kurpitsan, pellavan ym.ym.)
Noin viisi desiä vettä lämmitetään ohjeen mukaan(paistolämpömittari on kätevä)
Oliiviöljyä ruokalusikallinen

Kuivat aineet sekoitellaan hyvin ja lähdetään vähitellen lisäämään vettä. Yleiskonetta tai vatkainta ei leipätaikina kaipaa. Kunnon kulho ja käsi toimii hyvin.

Taikinasta kannattaa tehdä yhtä mehevä, kuin kesäisen hillasuon rahkamätäs. Liika vaivaus on turhaa.

Seos sekaisin, kelmu kulhon päälle ja yöksi tai päiväksi huoneenlämpöön kohoamaan.






Leivän paistaminen

Paistamisen suoritan meidän uunissa, kuvan tummansinisellä, emaloidulla padalla, joka ohjeen mukaan kestää lämpöä 200 astetta.

Lämpötilan asetan 230 asteeseen ja leivän pyöräytän uunin lämpiämisen ajaksi pöydän päälle liinan alle. Pataan levitän hieman öljyä pohjalle ja asetan sen lämpiämisen ajaksi uuniin alimmalle tasolle.

Uunin lämmettyä asetan leivän pataan, laitan kannen päälle ja paistos ritilälle. Pataleipä saa olla uunissa 45 minuuttia, jonka jälkeen otan kannen pois.

Sopiva rapeus kuoreen ja lopullinen kypsyys tulee, kun leipä paistuu vartin verran ilman kantta uunissa.

Ei tämä todellakaan vaikeaa ole, mutta epäilemättä erittäin hauskaa ja rentouttavaa puuhaa.






Runoileva Ystäväni

Leivän paistumista odotellessaan ja muulloinkin, on hyvä hetki rentoutua vaikka runojen ääressä. Sain juuri luettavakseni ystäväni runokirjan. Ritva Nummela on valmistanut teoksen yhdessä runoilija Mirja Myllyojan kanssa. Runoteos on hieno ja siinä on myös runo leivästä.


Eväsleipä

Älä kättelyssä heti ilmoita,
ettet eväistä toisen pidä.
Ei päälikuoresta vielä tiedä,
mitä on leivän sisällä.

Ota pala jos tarjoaa,
on hetkillä makunsa.
Maku toinen toista täydentää,
ei kaikista mauista kukaan pidä.

Kuuntele, nauti pöydässään,
näin eväiden painoa keventää.
Sillä lainaa vain,
on herkkujen, makujen juhlahetki.
Jokainen pöytänsä siivoaa,
jää makua toista kaipaamaan.

Ritva Nummela






torstai 16. helmikuuta 2017

ELÄMÄN LIIKENNEYMPYRÄ




Portti on kaareva ja yli viisi metriä korkea. Oman pienuuden tunne on voimakas sen alla. Kokemus on vielä lievä, sillä vavahduttavin on edessä.

Astun tuon askeleen ja eteeni avautuu huikea näkymä, joka saa vatsanpohjaan pyörteen.

Kaukaa kuuluu sielua riipovaa huutoa, aivan kuin hädissään olevan ihmisen ääni, joka muuttuu kohta naukuvaksi haukuksi.

Suuntaa on vaikea määritellä, koska ääni kaikuu seinämistä.





Nousen ylös ja vilkaisen sivulleni kuin varoen, että liukastun ja putoan. Jylhät puiset pilarit nousevat kohti äärettömyyttä.

Jostain kuuluu koputus, kuin sisälle pyrkivän vaativa ääni.

Ilma on seesteisen kirkas ja kuulas, ylös kaartuva taivas on kuin pastellivärein maalatun sinervä.





Kompastun maata pitkin kulkevaan kohoumaan kuin lonkeroon. Isken polveni kiveen ja hetkeksi kipu sumentaa tajunnan.

Miljoonat säteet kulkevat hermoratoja pitkin, välähtelevät silmissä ja sinkoutuvat pään läpi tähdenlentoina.

Minusta tuntuu kuin näkisin niiden tuikkivan yläpuolellani.

Näen Orionin sumun ja Seulaset, kaikki tähdet tuikkivat mustaa samettia vasten kirkkaina.





Saavun ylhäälle, tutulle lepopaikalleni. Tänne tulen usein pohtimaan elämää ja etsimään sisäistä rauhaa. Aina olen sen myös löytänyt.

Joskus on pakko mennä sinne, missä ihmisenä olemisen oikeutta ei toinen ihminen pysty määrittelemään.

Palokärki huutaa taas, ääni tulee jo lähempää.

Näen mustan tikan ja punaisen pipon ilta-auringossa kylpevän suuren haavan oksalla.

Ääni on villi ja kesytön.





Palokärjen huuto on ääni vapaudelle, julistus sitä kaikkea vastaan, mikä meitä ihmisinä sitoo.

Täällä erämaassa ihminen on hetken vapaa.

Vapaa niistä turhuuden markkinoiden siteistä, joihin ihminen ajetaan huomaamatta vallan lippusiimoilla.





Sytytän nuotion, kaadan vettä nokiseen kahvipannuun ja asetan sen kepin avulla tulen loimuun.

Nuotiolla on hyvä olla, ajatella, punnitella, koetella ja tuumailla.

Elämä on kuitenkin jokaiselle rajallinen matka.

Elämä on määrätyn mittainen polku, jonka näkymät ovat ainutlaatuisia.

Joka aamu on uusi mahdollisuus. Uusi näköala ja tyhjä tila.





Mitä siihen päivän aikana kylvää, sitä aikanaan saa niittää. On tehtävä valintoja ja nähtävä viattomien valheiden läpi.

Niiden, joiden avulla ihminen talutetaan kuin muistisairas vanhus, viedään oma tahto, vapaus päättää ja valita.

On syytä tarkkaan miettiä mihin meitä viedään.

Ilman rahaa ei pärjää, mutta elämän motiiviksi se ei mielestäni riitä.





Kaikki on tänä päivänä valjastettu rahan tekemistä varten. Surullista on, että se kaikki ohjataan yhä harvempien käsiin, silti jokaisen siihen keräykseen tulee osallistua.

Kannattaa joskus pohtia sitä, miksi jokainen lama on ollut heikompien etujen polkemisen aikaa. Oiva hetki köyhimpien elämän kurjistamiseen.

Kaikki tehdään selittäen, että näin pelastetaan hyvinvointivaltio.

Tosin, hyvin voivien edut onkin joka kerta taidolla pelastettu.





Minulle on muodostunut kuva onnellisesta ihmisestä ja vaikka en omalta osaltani ole sellaista asemaa koskaan täysin saavuttanut, olen tavannut heitä.

Uskon siihen, että antaessaan jotain, ilman sen suurempaa julkisuutta, jokainen ihminen voi olla onnellinen.

Onnellisimmat ihmiset olen tavannut niistä, jotka elävät vähään tyytyen, vaatimatonta ja onnellista elämää.




Onko sellaisia ihmisiä olemassa? Onnellisia ihmisiä, jotka elävät vähään tyytyvää ja vaatimatonta elämää.

Minun mielestäni se on hyvä kysymys jota kannattaa pohtia ympärilleen katsellen.

Voi yllättyä kun näkee sen, mitä ei koskaan ennen huomannut.





Ei ehtinyt, kun oli niin kiire. Minne se kiire oli?

Erään ihmisen kiire loppui liikenneympyrään, josta hän ei enää osannut pois.

Ajoi niin kauan tuttua ympyrää, että haettiin pois lopulta.




Siinä saman liikenneympyrän kohdalla meni kauan sitten katu jota puutalot reunustivat.

Eräässä vanhassa valokuvassa hän seisoo pienenä lapsena.

Katsoo kuvaan tietämättä sitä, että jää tähän tulevaa ympyrää kiertämään.

Pitkä katu päättyy kerran ympyrään, josta ei enää löydä ulos.

Elämän pyörä pyörii.





Katselen nuotiolta omaa kulkemaani matkaa. Samalla kun hörpin kuksasta kahvia.

Näen kivisen rinteen, valtavat, pilarimaiset petäjät ja portin, jonka alta tänne saavuin.

Joku talvi oli korkeaksi kasvaneelle koivulle suonut liian raskaan kuorman.

Lumi on painanut sen kaarevaksi toista puuta vasten ja tehnyt portin vaeltajalle.





Syön leipäni ja heitän murusia linnuille. Tiedän, etttä tämän kaltaisten hetkien kokemuksista, näistä muruista minäkin elämäni leivän leivon.

Leivän, jonka voimalla jaksan, kunnes on taas aika saapua tuosta portista.

Kiivetä tuo kivinen polku, jota rinteessä kasvavat pilarimaiset petäjät reunustavat.

Sytyttää tervastulet, hengittää tätä raikasta ilmaa ja ravita sieluaan äärettömän maiseman antimilla.




perjantai 10. helmikuuta 2017

LINTULAUDAN TARINAT




Lintu kyhjöttää laudalla apean oloisena. Otan kuvan, mutta se ei reagoi. Viherpeipponaaras on selvästi sairas. Tulen lähemmäs lintulautaa ja vasta sitten se lennähtää pihalyhdyn ja koristekivien katveeseen. Lintu jää siihen pää sammaloitunutta kiveä vasten.

Viherpeippopari saapui pihaan joulukuun lopulla. Sen jälkeen ne ovat vierailleet laudalla joskus. Lintu on väritykseltään kauniin vihreä ja keltaisella kuorrutettu. Upea lintu ja komea nokka, kuin hakku.

Käyn välillä vilkaisemassa lintua, mutta se on yhä lähes samassa kohdassa. Läheisen lehmuksen latvassa varis katselee aluetta tutkivasti.

Sisältä katselen kuinka kiven viereen lennähtää talitiainen, pää keikolla se katselee viherpeippoa.




Pihan kanta-asukit

Iltapäivällä lähden joelle katsomaan näkisinkö koskikaraa siellä. Käyn kurkkaamassa koristekivien taakse. Viherpeippo on hävinnyt jossain vaiheessa. Pohdin, olisiko lintulaudalla jotain, mistä lintu on sairastunut.

Pihan vakiovieraita ovat sydäntalven aikana olleet vapuset, tali- ja sinitintit, neljä mustarastasta, keltasirkku- ja viherpeippopariskunnat. Kerran kävi laudan antimia tutkimassa myös harmaapäätikka. Se oli ensimmäinen kerta, kun näin tuon uljaan linnun.

Punatulkkuja pihassa ei omenapuuta ja katonharjaa lähempänä ole käynyt. Yhdeksän harakan jengi olisi valmis pistämään poskeensa varsinkin kaikki viemäni pähkinät, mutta onneksi ne ovat yllättävän arkoja.




Persoonalliset pihalinnut

Matkalla Karjaanjoelle pohdin viherpeippoa, joka varmaankin joutui luonnon kiertokulkuun. Linnun olemuksessa oli jotain inhimillistä, ilotonta ja uupunutta. Niinhän meistä jokainen uupuu sairauden syleilyssä.

Pihalinnut ovat usein osoittautuneet persooniksi, joiden seuraaminen on viihdyttävää ja rentouttavaa. Sinitintin katselusta saa jo tarmoa, kun näkee sen pirteän ja touhukkaan pyrähtelyn.

Ruokien viemisen jälkeen ovat varpuset ensimmäisenä paikalla.





Pirteä sinitintti ja seuralliset varpuset

Varpuset ovat seurallista sukua, ne tulevat aina porukalla, vähintään kaksi ja usein kymmenkunta samassa parvessa. Tuijapensaan oksallekin ne aina hypähtävät pareittain aivan kuin juttelemaan.

Sinitintti tulee heti varpusten jälkeen ja tunkee baskerinsa räväkästi ruokapaikalle. Sieltä se ottaa pähkinänpuolikkaan tai auringonkukansiemenen ja pyrähtää oksalle syömään.

Talitintti tulee yleensä laudalle viimeisenä ja tarkkailee ensin tilannetta vähän etäämpää. Se on sinitinttiä varovaisempi ja harkitsevampi.

Harvoin laudalla käyvä viherpeippo tekee tilaa ja asettuu porukkaan luontevasti.

Nyt niistä on jäljellä enää urosviherpeippo.




Keinuva mustarastas

Pihan neljästä mustarastaasta vain yksi uskaltaa hypätä lintulaudalle. Se on vielä tummanokkainen viime kesän uros, jonka nokanjuuri on himmertävän oranssi. Rastas on muita pienempi ja ehkä siitä syystä uskaltaa hypätä narussa roikkuvan laudan kyytiin.

Väliin tuntuu, että se keinuu lintulaudalla, niin hyvät vauhdit se hypyllään saa aikaan. Huimapää ei ole millänsäkään liikkeestä, napsii vain laudalta syötävää ja pyrähtää siitä tuijapensaan suojaan.

Loput kaksi oranssinokkaista, vanhempaa urosta ja yksi hailakampi naaras tyytyvät noppimaan maasta syötävänsä. Välillä ne kiipeilevät tuijassa, niin että viisimetrinen pensaspuu heiluu kuin tuulessa.

Usein sieltä oksien lomasta työntyy nokka esiin ja musta pallero tulee katselemaan alas ruokatarjontaa.

Olen niille yleensä varannut omat annokset tuijan juurelle ja sieltä ne käyvät noppimassa syötävää.



Haukka ja punarinta

Irtokissat tai karkulaiset pyrkivät toisinaan mukaan aterialle ja kohteena ovat tietysti linnut. Kerran näin mustarastaan pelastuvan onnella ja voimallaan kissan käpälien välistä.

Kissaa harmitti karkuun päässyt lintu niin paljon, että se mökötti kauan tuijapensaan juurella.

Kerran näin varpushaukan jylhän profiilin katon reunalla ja punarinnan nököttämässä oksan päällä. Käännyin ottamaan kahvia ja ikkunaan palatessani haukka aterioi jo punarinnalla.

Sepelikölle jäi vain tukku oranssinpunaisia sulkia.




Pohdiskelija, huimapää ja uupunut

Viime keväänä yksi rohkea punarinta päätti tehdä pesän grillikatokseen. Näin sen vievän nokassaan sinne isoja tukkoja pesätarpeita ja usein tuumivan pää kenossa, kuin miettien rakennusvaiheita.

Oli melkoinen yllätys havaita, että pesä lopulta tuli kaasugrillin sisään. Pakko oli antaa lintujen hoitaa pesintä loppuun ja siirtyä hiiligrilliin.

Alkukesästä kaasugrillissä oli hienosti rakennettu pesä ja kolmen poikasen munankuoret.

Mielenkiintoisia kokemuksia pihalinnut ovat vuosien aikana tarjonneet. Moni niistä on jäänyt mieleeni elämään omana persoonana.

Pohdiskeleva punarinta, joka rakensi pesänsä ovelasti grilliin, huimapää mustarastas keinuvalla lintulaudalla ja nyt tuo uupunut viherpeippo.



Lempilintuni koskikara

Karjaanjoella olen vuosien varrella nähnyt ja kokenut paljon, tänään toivon näkeväni siellä lempilintuni koskikaran.

On menossa myös linnun seurantaviikko, joten toivon näkeväni niitä enemmänkin. Usein joella on ollut kolme tai neljäkin koskikaraa.

Tänään siellä pulikoi yksi valkorintainen pirteä lintu. Otan siitä muutamia kuvia, vaikka kovin lähelle se ei päästä. Linnun puuhia on mukava seurata.

Pelotta se kahlaa jääkylmässä vedessä, pulahtelee syömään pohjalta ja ponnahtaa jään reunalle takaisin.




Koskikaran sanoma

Kävelen jokivartta tunnin verran ja katselen tuon yhden linnun puuhia puuhun nojaillen. Ketään muita ei virralla näy. Pakkasta on kymmenkunta astetta ja aurinko paistaa keväisen lämpimästi.

Olen onnellinen nähtyäni koskikaran. Linnun olemus on niin elämäniloa puhkuva ja pirteä, että jo sen näkeminen tuo puhtia elämään.

Koskikaran olemuksessa ja elämässä on selkeä viesti. Olivatpa olosuhteet vaikka kuinka hyiset tai virrat jäätävät, niin elämästä voi aina nauttia oikealla asenteella.




Viherpeipon hyvästely

Palaan takaisin joelta ja näen lintulaudan lähellä, suuressa tuijassa kolmionokkaisen viherpeipon. Upea lintu on vähän sivuttain ja katselee minua tuimin kulmin. Sillä on vakava katse, kuin tutkiva ja mittaava.

Lintu on sen kohdan yläpuolella johon uupunut viherpeipponaaras jäi.

Hetken se siinä katsoo ja lennähtää pois.




maanantai 6. helmikuuta 2017

KYYNELTEN KAIVO





Aamuyön tunteina löysin tarinan Ritva Lehdosta, vuoden 1967 miss Suomesta. Herkkä kaunotar tunsi olevansa vieras tässä maailmassa. Hän kertoo eräässä löytämässäni lehtihaastattelussa kuinka vain raha vaikuttaa täällä.

”Kaikkialla himoitaan rahaa ja jokaista hyväuskoista ja lapsenmielistä pyritään jymäyttämään”, hän sanoi.




Päätin lukea kirjan

Ritva oli puutarhurin tyttö, joka oli kasvimaalla kasvanut, työtä tekemään tottunut tavallisesta elämästä pitävä nainen. Herkkyys koitui hänelle kohtalokkaaksi ja nuori nainen päätyi itsemurhaan.

Luin netistä löytämistäni tiedoista, että hänelle tehtiin ennen itsemurhaa joku operaatio, jonka sanottiin nopeuttaneen itsetuhoa.

Jäin sitä pohtimaan ja huomasin, että Lehdosta on kirjoitettu myös kirja. Päätin tilata kirjan luettavaksi.

Ehkä tiedän enemmän luettuani sen. Jäin kuitenkin pohtimaan herkkyyttä tämän blogin matkan verran.






Elämän läpi ei karttaa ole


Olen itsekin aika herkkä luonne ja varmaan siitä syystä herkkyys koskettaa minua, itsensä kauttahan ihminen elämää peilaa.

Vierauden tunne on minullekin tuttu. Olen aina ajatellut sen olevan tuttu tunne useimmille meistä herkkinä hetkinä.

Toiset eivät tunteesta yli pääse ja kompastuvat.

Minä olen päässyt yli sillä tavoin, että ajattelen elämän kotimatkaksi läpi kokemusten maastojen.

Karttaa tähän maailmaan ei ole kenelläkään, ei ainakaan omaan elämään.

Vain vierailuhan matka maailmaan joka tapauksessa kaikille on.





Joka päivä joku tapaa viimeisen kerran


Olen kirjoittanut itsemurhasta muutamia blogeja.

Syynä siihen on ollut, että olen tavannut muutamia ihmisiä heidän viimeisillä hetkillään ennen lopullista ratkaisua.

Ne kokemukset ovat muuttaneet minua.

Mielestäni ei voi enää ajatella samalla tavalla sellaisen kokemuksen jälkeen.

Varmasti sellainen muuttaa meistä monia.

En ole tässä suhteessa uskoakseni mitenkään erikoinen, sillä Suomessakin tehdään itsemurhia päivittäin.

Joka päivä jotkut tapaavat päätöksensä tehneen viimeisen kerran.





Kenelle on varaa puhua


En ole koskaan käynyt minkäänlaisessa terapiassa tai puhunut näistä kokemuksistani kenenkään hoitoalan ihmisen kanssa.

Hoitokäynnit ovat muutenkin niin pikaisia muissakin sairauksissa, että siellä usein unohtuu sekin, mitä kotona vielä aikoi sanoa.

Tulee tunne, että hukkaa vain kalliisti palkatun lääkärin aikaa.

Ei ole varaa puhua kiireisille, tärkeille ihmisille, joiden apua jo toinen odottaa.

Ehkä se ei ole edes viisasta, uskon ratkaisun aina olevan arkinen ja lähellä, on vain etsittävä se.





Itkemällä yli vaikeiden hetkien


Herkkä luonne on harsoista heikoin, peittää vähiten ja painaa eniten.

Kuka sen arvoituksen avaa, löytää herkkyydestä voimavaran ja on jo astunut kohti selviämistä.

Eräs ihminen, jonka kanssa keskustelin vuosia sitten herkkyydestä kertoi itkevänsä harvoin ja salaa, pääsevänsä siten yli vaikeista hetkistä.





Itkevä kivimuuri


Minä totesin siihen olevani myös herkkä, mutta en oikeastaan osaa itkeä kuin sellaisissa tilanteissa, jotka ovat murtavia hetkiä elämässä.

Hän vilkaisi minua ja totesi, että miltä se näyttäisi jos tällaiset kivimuurit alkaisivat itkemään.

Mietin, että ehkä siitä tulisi itkumuuri, mutta jäi sanomatta.

Ymmärsin häntä ja käsitin hänen näkevän asian omien peiliensä kautta.






Jokainen kivi sisälsi tarinan


Pohdin usein tuota ajatusta kivimuurista, jonka hän näki. Ajattelin, että olinko minä rakentanut oman herkän minäni suojaksi kivi kiveltä suojan.

Olinko ottanut ne annetut kivet, jotka piti kestää ja tehnyt niistä samalla oman vankilani.

Päätin purkaa tuon muurin. Tiesin, että sen voi purkaa vain kivi kiveltä.

Jokainen kivi sisälsi tarinan, joka vaati työtä.





Avainkysymys


Kun lähdin tutkimaan kiviä, jotka olivat sammaleen peitossa ja ajan värjäämiä, huomasin niiden heräävän eloon.

Jokainen kivi oli tarina ja suurin yllätys oli kivien keskellä, siellä mitä ne suojasivat.

Kuinka säilyä herkkänä ja kilttinä ja samalla pitää puolensa tässä kyynisessä maailmassa.

Maailmassa, joka hyödyntää armotta kiltit.

Ymmärsin, että se on avainkysymys.





Saumattomat kivet


Tajusin sen purettuani kiviä muuristani riittävästi. Se mitä löysin olisi vastaus ja ratkaisu.

Ei kuitenkaan helppo ratkaisu, sillä ymmärsin, ettei niitä kiviä oltu turhaan siihen aseteltu.

Jokainen kivi oli saumatta yhteen sopiva.




Vanha sinkkiämpäri


Kivikehän keskellä oli kaivo ja reunoista kulkevan pyöreän puun ympärillä kettinkiä. Vinssillä pystyi laskemaan vanhan, kolhiintuneen sinkkiämpärin alas.

Kettinki oli vähällä loppua, ennen kuin kuulin loiskahduksen ja veden täyttävän sankon.

Väänsin vinssillä kettingin ylös, rouhahdellen ja kalisten se kiertyi puuta vasten.






Kyynelten kaivo


Sinkkiämpäri joka kivimuurin ympäröimästä kaivosta nousi, oli täynnä itkettyjä kyyneleitä.

Olin purkamassa löytämääni kyynelten kaivoa.

Ajattelin, kuinka moni oli tullut yön pimeinä tunteina tai kesäyön usvassa itkemään itkunsa tänne.

Itkemään salaa kyynelten kaivoon.

Jokainen kivi oli tuotu siihen kaivolle, asettuen omalle paikalleen se oli siihen jäänyt.

Poistuja oli lähtenyt mieli keveämpänä.





Ei yhtään turhaa kyyneltä


Ymmärsin silloin, ettei kyynelten kaivoa pidä purkaa vaan käyttää.

On käytävä siellä, kannettava taakkansa ja itkettävä itsensä vapaaksi.

Se kivimuuri ei itkenyt. Tarinoiden kivet suojasivat kyynelten kaivoa.

Varoen lähdin pois, sillä en sitä paikkaa halunnut paljastaa.

Kyynelten kaivolle löytää jokainen taakkojaan kantava.

Niihin kokemusten kiviin voi nojata, kuulla monta tarinaa ja tuoda omansa.

Eikä yksikään kyynel vuoda turhaan.