tiistai 17. tammikuuta 2017

SIIVENISKU UMPIHANGELLA




“Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.”

Tuo usein siteerattu ja monien lempilause, on aforismi Aaro Hellaakosken runokirjasta Huojuvat keulat. Teos on ilmestynyt yli 70 vuotta sitten. Runoilija oli silloin 53-vuotias.

Ehkä aforismi oli itänyt Hellaakosken mielessä koko aikuisiän ajan, ja kypsynyt matkan varrella lyhyeksi mietelmäksi.

Ajatus löytyy jo hänen ensimmmäisestä runokirjastaan.



ELÄMÄ HIOO ESIIN AJATTOMAN

Oma polku, matka hankalassa hangessa, on sikermä runosarjasta, jonka Hellaakoski kirjoitti nuorena ylioppilaana. Siinä aforismi on jo sisällä.

“Matkani polkenut oon
pitkään tiettömään hankeen.
Nousemattani lankeen
yöhön autioon.”

Tuon runon, tai sikermän pitkästä runosta, jonka nimi on “Sairaalassa”, ilmestyessä Hellaakoski oli vähän yli parikymppinen.

Silloin elettiin vuotta 1916 ja huulihalkiolapsena syntynyt, kroonisesta korvatulehduksesta kärsinyt Aaro kuvasi tuntojaan tuohon runoon.

Vuosikymmenien aikana siitä kuluivat rönsyt pois, ja jäljelle jäi vain kirkas, ajaton ajatus.




ELÄMÄN PAINEISSA SYNTYY SANOJEN JALOKIVIÄ

Elämän ydin voi olla jo nuorena voimakas aavistus, jonka elämän koettelemukset puristavat jalokiveksi ja vaikeudet hiovat timantiksi.

Ehkä tuota elämän mittaista kypsymistä, vertailua ja oman polun etsimistä, erillisyytensä ymmärtämistä, kuvaa saman kirjan toinen runo

“Kerran koetin olla kuin ovat muut,
suuni panna kuin ovat muitten suut.
Enpähän osannut seurata toisia suita –
loilotin paria tahtia erillä muita.”

Aaro Hellaakoski (Huojuvat keulat)

Näin elämän mittainen matka, oman tien etsiminen voi kiteytyä yhteen virkkeeseen. Sanojen voima ei vaadi paljon sanoja.

Koetut ja hiotut sanat kestävät kaikki ajat.




“MEHTÄÄN” MENI

Aaro Hellaakoski lausui kerran koulussa kirjaa ääneen lukiessaan metsä-sanan omalla murteellaan “mehtäksi.” Opettaja nuhteli poikaa, mutta tämä toisti sanan ja sai komennon luokasta ulos.

Vielä luokan ovella Aaro-poika karjaisi kovalla äänellä “mehtä”, paiskasi oven kiinni ja poistui luokasta.

Meni varmaan mehtään umpihankea kahlaamaan.

ASTUN PUHTAALLE LUMILAKEUDELLE

Luonnolla on voima palauttaa ihmiseen olemisen oikeus mietin kulkiessani Torronsuon pitkospuita talvisena lauantaina. Vaatimusten ja vähättelyn kulttuurissa luonnon arvo on ääretön.

Pitkospuiden askelmerkkejä kulkiessani mieleeni tulevat nuo Hellaakosken sanat ja lähden kulkemaan suon puhdasta lumilakeutta.

Lunta ei ole kovin paljon, mutta suolla joutuu kahlaamaan silti. Tulee hyvä mieli, kun saa kulkea hetken omaa, vapaata polkuaan.




UMPIHANGESSA ON UHMAA JA YKSINÄISYYTTÄ

Ajattelen kulkiessani, että vaikka Hellaakosken runo on vertaus, niin siinä on myös eletyn maku. Runossa maistuu yksinäisyys ja uhma, kuin Erno Paasilinnan teksteissä.

Joskus on uskallettava ajatella toisin. On pakko valita, varsinkin tässä arvonsa hukanneessa ajassa.

Ajassa, joka ei sääli heikkoja, suojelee röyhkeitä ja polkee heikot epätoivon suohon.

Halusin nähdä kantaako suo heikkoa kulkijaa.

LUONNON PUHETTA YMMÄRTÄÄ VAIN SYDÄMELLÄ

Ilo, jonka umpihangessa sain, upposi syvälle sydämen kammioihin. Suon loputtomassa ja molempiin suuntiin äärettömässä todellisuudessa koin iloa, joka ei ole luonnollista tämän ajan virrassa.

Luonto puhuu sydämelle kielellä, jota ihmisen sisin, syvällä sydämen kätköissä, nujerrettuna hiipuva aito olemus pystyy kuuntelemaan.

Sitä puhetta kuunteleva ymmärtää vähitellen olevansa osa tätä kaikkeutta.

Koko tämä avara äärettömyys on osa suon hangella tarpovaa vaeltajaa. Hän on vapaa.




TEKSTI KULJETTAA LÄPI ELÄMÄN SALOJEN

Eräs lukijani vertasi blogia matkaan, jonka me kuljemme yhdessä. Mielestäni se on hyvin sanottu. Jokainen blogi on oma matkansa.

Matka, joka alkaa tienviitasta kohti tuntematonta maisemaa. Kirjoittajana en osaa yleensä arvata tai edes aavistaa, mihin teksti tällä kertaa kulkee.

Blogin tarina on kuvausta tuolla matkalla koetusta. Sanat vievät usein uudelleen löytämiseen ja joskus lapsuuden maisemiin.

Tänään, kun heräsin vähän yli neljän aikaan, eräs lapsuuden muisto alkoi jälleen elää mielessäni. Ajattelin kirjoittavani siitä aamuvarhaisen aikana.

Teksti kuljetti kuitenkin umpihangelle tänään.




SANAT ETSIVÄT ELÄMÄN KIPUPISTEET

Toisinaan teksti kirjoitettuna löytää mielen luomia tunnelmia, koettuja ja aistii piilotetut tunteet. Löytää ne kipukohdat, jotka päivän kiireessä kätki kun suojeli sisintään.

Elämässä on tilanteita, joissa ei uskalla lähteä sinne umpihangelle. Hetkiä, joita sydämessään häpeää jälkeenpäin. Oli pakko kestää.

Oli pysyttävä tiellä ja oltava siellä, vaikka hinta tuntui liian kovalta. Itsensä ja sisimmän, vapaan mielen nujertaminen on vaikeaa.

Toisinaan joutuu valitsemaan kulkeeko helpompaa, valmista tietä, vai astuuko lumiselle suolle, yksin umpihangessa tarpomaan.




SANAT LÖYTÄVÄT MUODON MAHDOTTOMALLE

Tarinoiden maailmassa on olemassa vapauden sääntö: mikään ei ole mahdotonta sille joka löytää sanat mahdottomalle.

Mietin usein tuota sanojen voimaa. Onhan jokainen sana keksitty tai syntynyt siitä syystä, että sitä sanaa on tarvittu.

Sanalla on haluttu kuvata jotain ja antaa muoto muodottamalle.

Sanat ovat sisäisen ajattelun, käsittämättömien kokemusten, tunteiden, pelkojen ja hyvyyden pukemista ymmärrettäväksi.

Sanat ovat kuun kajastus auringosta, valokuva maisemasta, jonka silmät näkevät aitona ja koko aistimaailma tuntee.

Siksi sanat ovat niin voimakkaita, koska ne kätkevät sisälleen eletyn.

SYDÄN ON SANOJEN PUNTARI

“Nehän ovat vain sanoja”, tokaisi minulle kerran eräs ystävä vuosia sitten. Ymmärsin ajatuksen tarkoittavan vain hyvää.

Ei jokaiseen sanaan ole syytä takertua, vaikka ne sattuisivatkin. On joskus parempi antaa sanojen mennä ohi, jos siihen pystyy tai on voimia.

Hyvät sanat ja viisaat, kriittisetkin sanat on syytä tallentaa sydämeen. Ihminen, joka elää sanoista ja maistelee niitä, tuntee sanotun painon sydämensä puntarissa.

Hänelle se on joskus raskas tie, joka johtaa sinne umpihankeen rämpimään ja etsimään vapauden sanoja.




AJATUSTEN JA SANOJEN YHTEISTYÖ

Toisinaan ne sanat löytyvät ja siivittävät uusiin blogeihin. Innoittavat sanat kuljettavat tekstejä kohti tuntemattomia maisemia.

Usein olen huomannut niissä hetkissä ajatusvirran löytävän kokonaan uuden reitin. Sanojen voima on ajatusten valtaa materiasta.

Se on ajatusten ja sanojen yhteistyötä, joka vie tekstin elämän sisälle.

Kuljettaa tarinan kohti kokematonta ja uutta.

SIIVENISKU HANGELLA

Sanojen matka umpihangessa on joskus uuvuttava. Toisinaan se on kohta, mihin askeleet päättyvät ja hangelta löytyy vain siivenisku.

Se on merkkinä siitä, että tarina on saanut voiman ja sanat ilmaa alleen.

Sanat, jotka löysivät jälleen kerran unohdetut ajatukset.

Ajatukset, jotka aina uudelleen on etsittävä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti