tiistai 17. tammikuuta 2017

SIIVENISKU UMPIHANGELLA




“Tietä käyden tien on vanki. Vapaa on vain umpihanki.”

Tuo usein siteerattu ja monien lempilause, on aforismi Aaro Hellaakosken runokirjasta Huojuvat keulat. Teos on ilmestynyt yli 70 vuotta sitten. Runoilija oli silloin 53-vuotias.

Ehkä aforismi oli itänyt Hellaakosken mielessä koko aikuisiän ajan, ja kypsynyt matkan varrella lyhyeksi mietelmäksi.

Ajatus löytyy jo hänen ensimmmäisestä runokirjastaan.



ELÄMÄ HIOO ESIIN AJATTOMAN

Oma polku, matka hankalassa hangessa, on sikermä runosarjasta, jonka Hellaakoski kirjoitti nuorena ylioppilaana. Siinä aforismi on jo sisällä.

“Matkani polkenut oon
pitkään tiettömään hankeen.
Nousemattani lankeen
yöhön autioon.”

Tuon runon, tai sikermän pitkästä runosta, jonka nimi on “Sairaalassa”, ilmestyessä Hellaakoski oli vähän yli parikymppinen.

Silloin elettiin vuotta 1916 ja huulihalkiolapsena syntynyt, kroonisesta korvatulehduksesta kärsinyt Aaro kuvasi tuntojaan tuohon runoon.

Vuosikymmenien aikana siitä kuluivat rönsyt pois, ja jäljelle jäi vain kirkas, ajaton ajatus.




ELÄMÄN PAINEISSA SYNTYY SANOJEN JALOKIVIÄ

Elämän ydin voi olla jo nuorena voimakas aavistus, jonka elämän koettelemukset puristavat jalokiveksi ja vaikeudet hiovat timantiksi.

Ehkä tuota elämän mittaista kypsymistä, vertailua ja oman polun etsimistä, erillisyytensä ymmärtämistä, kuvaa saman kirjan toinen runo

“Kerran koetin olla kuin ovat muut,
suuni panna kuin ovat muitten suut.
Enpähän osannut seurata toisia suita –
loilotin paria tahtia erillä muita.”

Aaro Hellaakoski (Huojuvat keulat)

Näin elämän mittainen matka, oman tien etsiminen voi kiteytyä yhteen virkkeeseen. Sanojen voima ei vaadi paljon sanoja.

Koetut ja hiotut sanat kestävät kaikki ajat.




“MEHTÄÄN” MENI

Aaro Hellaakoski lausui kerran koulussa kirjaa ääneen lukiessaan metsä-sanan omalla murteellaan “mehtäksi.” Opettaja nuhteli poikaa, mutta tämä toisti sanan ja sai komennon luokasta ulos.

Vielä luokan ovella Aaro-poika karjaisi kovalla äänellä “mehtä”, paiskasi oven kiinni ja poistui luokasta.

Meni varmaan mehtään umpihankea kahlaamaan.

ASTUN PUHTAALLE LUMILAKEUDELLE

Luonnolla on voima palauttaa ihmiseen olemisen oikeus mietin kulkiessani Torronsuon pitkospuita talvisena lauantaina. Vaatimusten ja vähättelyn kulttuurissa luonnon arvo on ääretön.

Pitkospuiden askelmerkkejä kulkiessani mieleeni tulevat nuo Hellaakosken sanat ja lähden kulkemaan suon puhdasta lumilakeutta.

Lunta ei ole kovin paljon, mutta suolla joutuu kahlaamaan silti. Tulee hyvä mieli, kun saa kulkea hetken omaa, vapaata polkuaan.




UMPIHANGESSA ON UHMAA JA YKSINÄISYYTTÄ

Ajattelen kulkiessani, että vaikka Hellaakosken runo on vertaus, niin siinä on myös eletyn maku. Runossa maistuu yksinäisyys ja uhma, kuin Erno Paasilinnan teksteissä.

Joskus on uskallettava ajatella toisin. On pakko valita, varsinkin tässä arvonsa hukanneessa ajassa.

Ajassa, joka ei sääli heikkoja, suojelee röyhkeitä ja polkee heikot epätoivon suohon.

Halusin nähdä kantaako suo heikkoa kulkijaa.

LUONNON PUHETTA YMMÄRTÄÄ VAIN SYDÄMELLÄ

Ilo, jonka umpihangessa sain, upposi syvälle sydämen kammioihin. Suon loputtomassa ja molempiin suuntiin äärettömässä todellisuudessa koin iloa, joka ei ole luonnollista tämän ajan virrassa.

Luonto puhuu sydämelle kielellä, jota ihmisen sisin, syvällä sydämen kätköissä, nujerrettuna hiipuva aito olemus pystyy kuuntelemaan.

Sitä puhetta kuunteleva ymmärtää vähitellen olevansa osa tätä kaikkeutta.

Koko tämä avara äärettömyys on osa suon hangella tarpovaa vaeltajaa. Hän on vapaa.




TEKSTI KULJETTAA LÄPI ELÄMÄN SALOJEN

Eräs lukijani vertasi blogia matkaan, jonka me kuljemme yhdessä. Mielestäni se on hyvin sanottu. Jokainen blogi on oma matkansa.

Matka, joka alkaa tienviitasta kohti tuntematonta maisemaa. Kirjoittajana en osaa yleensä arvata tai edes aavistaa, mihin teksti tällä kertaa kulkee.

Blogin tarina on kuvausta tuolla matkalla koetusta. Sanat vievät usein uudelleen löytämiseen ja joskus lapsuuden maisemiin.

Tänään, kun heräsin vähän yli neljän aikaan, eräs lapsuuden muisto alkoi jälleen elää mielessäni. Ajattelin kirjoittavani siitä aamuvarhaisen aikana.

Teksti kuljetti kuitenkin umpihangelle tänään.




SANAT ETSIVÄT ELÄMÄN KIPUPISTEET

Toisinaan teksti kirjoitettuna löytää mielen luomia tunnelmia, koettuja ja aistii piilotetut tunteet. Löytää ne kipukohdat, jotka päivän kiireessä kätki kun suojeli sisintään.

Elämässä on tilanteita, joissa ei uskalla lähteä sinne umpihangelle. Hetkiä, joita sydämessään häpeää jälkeenpäin. Oli pakko kestää.

Oli pysyttävä tiellä ja oltava siellä, vaikka hinta tuntui liian kovalta. Itsensä ja sisimmän, vapaan mielen nujertaminen on vaikeaa.

Toisinaan joutuu valitsemaan kulkeeko helpompaa, valmista tietä, vai astuuko lumiselle suolle, yksin umpihangessa tarpomaan.




SANAT LÖYTÄVÄT MUODON MAHDOTTOMALLE

Tarinoiden maailmassa on olemassa vapauden sääntö: mikään ei ole mahdotonta sille joka löytää sanat mahdottomalle.

Mietin usein tuota sanojen voimaa. Onhan jokainen sana keksitty tai syntynyt siitä syystä, että sitä sanaa on tarvittu.

Sanalla on haluttu kuvata jotain ja antaa muoto muodottamalle.

Sanat ovat sisäisen ajattelun, käsittämättömien kokemusten, tunteiden, pelkojen ja hyvyyden pukemista ymmärrettäväksi.

Sanat ovat kuun kajastus auringosta, valokuva maisemasta, jonka silmät näkevät aitona ja koko aistimaailma tuntee.

Siksi sanat ovat niin voimakkaita, koska ne kätkevät sisälleen eletyn.

SYDÄN ON SANOJEN PUNTARI

“Nehän ovat vain sanoja”, tokaisi minulle kerran eräs ystävä vuosia sitten. Ymmärsin ajatuksen tarkoittavan vain hyvää.

Ei jokaiseen sanaan ole syytä takertua, vaikka ne sattuisivatkin. On joskus parempi antaa sanojen mennä ohi, jos siihen pystyy tai on voimia.

Hyvät sanat ja viisaat, kriittisetkin sanat on syytä tallentaa sydämeen. Ihminen, joka elää sanoista ja maistelee niitä, tuntee sanotun painon sydämensä puntarissa.

Hänelle se on joskus raskas tie, joka johtaa sinne umpihankeen rämpimään ja etsimään vapauden sanoja.




AJATUSTEN JA SANOJEN YHTEISTYÖ

Toisinaan ne sanat löytyvät ja siivittävät uusiin blogeihin. Innoittavat sanat kuljettavat tekstejä kohti tuntemattomia maisemia.

Usein olen huomannut niissä hetkissä ajatusvirran löytävän kokonaan uuden reitin. Sanojen voima on ajatusten valtaa materiasta.

Se on ajatusten ja sanojen yhteistyötä, joka vie tekstin elämän sisälle.

Kuljettaa tarinan kohti kokematonta ja uutta.

SIIVENISKU HANGELLA

Sanojen matka umpihangessa on joskus uuvuttava. Toisinaan se on kohta, mihin askeleet päättyvät ja hangelta löytyy vain siivenisku.

Se on merkkinä siitä, että tarina on saanut voiman ja sanat ilmaa alleen.

Sanat, jotka löysivät jälleen kerran unohdetut ajatukset.

Ajatukset, jotka aina uudelleen on etsittävä.




keskiviikko 11. tammikuuta 2017

SATATUHATTA KIITOSTA




Satatuhatta kilometriä auton mittarissa oli ennen vanhaan aika vaihtaa autoa tai tehdä koneremontti. Hyville autoille se on vasta sisäänajo. Matkana satatuhatta kilometriä on kuitenkin pitkä matka autollakin. Kävellen yhtä pitkä.

En tiedä kuinka pitkän matkan Marco Polo matkoillaan käveli. Polon uskomattomat tarinat niiltä matkoilta ovat kuitenkin yhä tallessa.

Turhia ne kilometrit eivät siis olleet. Ihminen on sydämeltään tiedonhaluinen ja jokainen elämä oma tutkimusmatkansa.





SYDÄMEEN SOPIVAT SANAT

Linnunradan pituus on satatuhatta valovuotta, joka ei ole pitkä matka avaruudessa. Elämässä matka toiseen sydämeen on joskus vielä pidempi.

Satatuhatta sanaa, sydämeen lähetettyä, siinä on pitkä rivi ajatuksia. Sanoja, joiden matkan pituus riippuu painosta.

Liian raskaat sanat putoavat välille ja uppoavat syvälle. Liian kevyet katoavat elämän tuulissa taivaalle.

Sopivat sanat sopivat sydämeen ja avaavat mieleen jotain mikä vie katsomaan uusia mahdollisuuksia.

Sopivien sanojen paino riittää sydämen maaperään ja pystyy juurtumaan siihen. Jotain uutta alkaa versoa.

Jonain päivänä se kasvaa hedelminä sanoiksi ja teoiksi.




VOISINKO OLLA MUUTA KUIN KIITOLLINEN

Satatuhatta sanaa on jo tiiliskiviromaani. Blogeja sillä määrällä saisi kirjoitettua reilut sata. Olen kirjoittanut nyt yli neljäsataa blogia. Sanoja olisi neljään romaaniin.

Lukijoita on jokaiselle blogille ollut, muuten kirjoittaminen olisi loppunut ajat sitten.

Tämän kirjoittamani blogin julkaisun jälkeen tulee pian täyteen satatuhatta lukukertaa. Voisinko olla muuta kuin kiitollinen.

Parasta kaikessa tässä on se, että monia blogeja luetaan uudelleen ja niitä löytävät uudet lukijat.




ELÄMÄ MUUTTAA JOKAISTA

“Matkailu avartaa”, sanoi minulle kerran hissivahti Olostunturin juurella. Olin juuri laskeutunut alas tuolihissistä kauniina heinäkuun päivänä. Huipulla olin nähnyt pienen jäniksen ja huikeita maisemia.

Tämä blogi on avartanut myös, sillä onhan tämäkin matka. Sanojen matka sydämestä sydämeen. Paljon minua ovat muuttaneet tekstit, jotka usein aamuyön tunteina olen kirjoittanut. Paljon ovat muuttaneet myös blogin lukijat kommentteineen.

“Muuttuuko ihminen, ja mihin suuntaan”, laulaa Georg Ots. Onko ihmisiä, jotka aikuisiksi vartuttuaan eivät enää muutu?

En usko. Kyllä jokainen muuttuu. Toki on ero siinä kuinka paljon.




SYDÄMEN AVAAMINEN ON TIETOINEN RISKI

Kun avaa sydämensä, on altis muutokselle, sillä vain avoin sydän voi muuttua. Avoimuus voi olla elämässä pelottavimpia asioita.

Vaatii paljon rohkeutta paljastaa omat mietteensä ja kokemuksensa. Siinä asettuu aina avoimelle kentälle. Pusikosta on aina helpompi huudella.

Minäkin olen osani saanut niistä huuteluista. Olen saanut kokea, kuinka avattu sydän revitään rikki, heitetään ulos ja jätetään yksin.

Niissä hetkissä olen kuitenkin kohdannut tämän blogimatkani hienoimmat ystävät. Siitä syystä olen kiitollinen myös niistä vaikeista ajoista.

He, jotka jäivät rinnalleni silloin ja jakoivat taakan, tukivat ja ymmärsivät ovat kultahippuina aina sydämessäni.

Nyt, kun on kuljettu pitkä matka noista ajoista, on jo paljon helpompaa ja blogivirta juoksee vuoksena.

Olen löytänyt lempeän tyyneyden ja toivoisin sen säilyvän.



HYVÄT TARINAT KYPSYVÄT HITAASTI

Olen saanut kuulla matkan aikana unohtumattomia tarinoita. Suuren osan olen niistä täällä jakanut. Osan olen kertonut toisaalla, työssä joka avautui minulle osittain tämän blogin kautta.

Joitakin tarinoita olen joutunut jättämään pois, koska ne satuttaisivat osattomia liikaa. Niiden tarinoiden aikaa en usko tulevan koskaan. Ehkä ne oli määrä vain kertoa jollekin. Vapautua taakasta.

On myös tarinoita, joiden aika tulee. Jälkiuunissa kypsyviä, hitaasti hautuvia, sitkeitä tarinoita.



VAIN AITO ON ELÄMÄÄ

Huomaan katsovani tänään elämää ja tapahtumia eri tavalla. Ajattelen elämää nykyisin enemmän hetkien kytkentöinä, kuin tapahtumien ketjuna. Ymmärryksen valo syttyy, kun huomaa hetkien liittyvän toisiin.

Useimmiten voi itse valita mitkä asiat vaikuttavat elämään jos niin todella haluaa. Lopulta aika moni asia, joiden antoi vaikuttaa, olivatkin jälkeenpäin katsottuna turhia.

Antaa niiden mennä ohi. Ei elämä ole niin pienestä kiinni. Tuuli kuljettaa kaikenlaista, eikä niistä parane välittää. Toisinaan voi kokeilla miltä se tuntuu. Keskittyy aitoon ja etsii sitä.




ELÄMÄN KAAHARIT

Elämä on niin lyhyt matka, että epäoleelliseen ei kannata tarttua. Elämän kaahareista ei kannata hermostua tai ottaa itseensä. Antaa niiden mennä. Keskittyy vain omaan matkaansa ja niihin, jotka luontevasti liittyvät siihen.

Sitä voi joskus luulla, että olisi varaa lähteä kokeilemaan onneaan tai ottamaan mittaa. Parempi on kuitenkin elää omalla vauhdilla. Pidemmän päälle se on aina kannattanut.

Kaaharit ovat aina muutaman minuutin aikaisemmin perillä. Elämän kaaharitkin.




KAAHAILU EI KANNATA

Juttelin kerran erään bussinkuljettajan kanssa ja puhe kulki onnettomuuksiin. Paljon hän oli nähnyt tien päällä. Satoja kilometrejä päivässä vuosien ajan. Kyllä siinä joutuu onnettomuuksiakin aina kohtaamaan.

Erästä tapausta hän muisteli ja sanoi paikan ohi ajaessaan aina muistavansa tapauksen. Päivä oli synkkä ja tie sateisen liukas. Hän ajoi bussia varovasti, sivupeili valui sadepisaroita ja pyyhkijät sivelivät tauotta märkää tuulilasia.

Äkkiä suuriin sivupeileihin ilmestyi lähestyvän auton valot. Vauhti oli kova, koska henkilöauto oli hetkessä bussin rinnalla. Kapea tie, silta ja heikko näkyvyys. Heittämällä sivalsi auto ohi ja katosi sillan taakse.

Linja-auton tullessa sillan yli oli kaikki jo ohi. Kaaharin auto oli heittelehtinyt viereiselle pellolle ja leikkautunut kahtia. Kaikki autossa olivat menehtyneet.




BLOGIBUSSISSA ON TUNNELMAA

Blogin matka jatkuu ja kulkee omalla vauhdillaan. Olen saanut ison kunnian omistaa lukijoita, joista monet kommentoijat ovat tulleet ystäviksi. Kiitos teille jokaiselle.

Aloittaessani blogia tasan kolme vuotta ja kaksi kuukautta sitten, en osannut aavistaa, että tämä matka olisi tällainen. En arvannut, että kulkisin näin värikkään matkan kuin kanssanne olen kulkenut.

Toisinaan tuntuu, kuin olisin blogibussin kuljettaja ja matkaisin yhdessä kanssanne. Olen iloinen siitä, että yhtään matkaa ei ole tarvinnut tehdä yksin.

On ollut niitäkin matkoja, kun bussi on ollut täynnä ääriään myöten. Kanssanne on ollut ilo kulkea.

Satuhatta kiitosta rakkaat matkaseuralaiset. Kyllä linja-autossa on tunnelmaa. Myös blogibussissa.




maanantai 9. tammikuuta 2017

HYLÄTYT SANAT





Etsiessäni Lempeyttä vastaani tulivat Kiltti ja Pehmeä. Kummallakin oli rinnassaan laput, joissa luki Liian. Pehmeä nojasi hieman Kilttiin, joka piti kättä ystävänsä hartioilla. Kummallakaan ei tuntunut olevan kiire mihinkään.

Kysyin heiltä mihin Lempeys on kadonnut, olisin tarvinnut sanaa seuraavaan blogiini. Kiltti katsoi minua, vilkaisi ystäväänsä ja tämän rinnassa olevaa lappua. Pehmeä painoi päätään alas ja oli vaiti.

“Kai tiedät, että meidät on määrätty pitämään tätä lappua rinnassa”, Kiltti sanoi. Minä totesin, etten sitä tiennyt, mutta olin havainnut sen joidenkin sanojen rintaan kiinnitettynä.

“Hylättyjen sanojen metsässä meitä on paljon, ehkä sinä löydät etsimäsi sieltä”, Kiltti sanoi ja astui eteenpäin.

Pehmeä katseli maahan ja oli hiljaa.




HYLÄTTYJEN SANOJEN METSÄ

Minä katselin ystävysten etenemistä ja huomasin Pehmeän ontuvan hieman. Samalla joku syöksyi ohi kovaa ja osui kyynärpäällään Pehmeään, tämä horjahti, mutta Kiltti piti hänet pystyssä.

“Kävelkää vähän syrjemmässä, toisilla on kiire töihin”, kuulin rynnijän kivahtavan. Ymmärsin hänen olevan joku paljon käytetty sana, mutta en ehtinyt nähdä mikä.

Päätin jatkaa etsimistäni ja löytää “Hylättyjen sanojen metsän.”




KADONNEET SANAT

Halusin löytää Lempeän, joka oli mielestäni ollut jo kauan kadoksissa. Nyt ainakin tiesin mistä etsiä kadonneita sanoja.

Minua jännitti hieman ajatus, että tapaisin sieltä niitä monia sanoja, joita en ollut nähnyt pitkiin aikoihin.

Tulin Hylättyjen sanojen metsään vasta aamuyöllä. Vaellus oli ollut pitkä ja raskas.

Nyt kuitenkin halusin hieman levähtää ja nähdessäni solisevan puron kävelin sen luo.




KAIKILLA SANOILLA OLI LAPPU RINNASSA

“Haluaisitko istahtaa hetkeksi seuraani.” Rannan lehmukseen nojaava Suopea hymyili minulle ja teki tilaa. Huomasin hänenkin rinnassaan “Liian” -lapun.

Istuin Suopean viereen ja kysyin miksi kaikki täällä pitävät tuota lappua rinnassaan. Olin nähnyt matkan aikana muutamia sanoja joilla lappua ei ollut. Yksi heistä oli Kova ja toinen Kiire.

Suopea katsoi minua niin kuin vain hän osaa. Sana oli kuitenkin ääneti, käänsi päänsä puroa kohti ja kuunteli sen ääniä. Iloisesti puro pulputti, lorisi ja solisi.

Linnut lauloivat kaikkialla. Hätkähdin kun huomasin, että kuulin ensimmäisen kerran matkan aikana niiden laulua. Näin kauempana useita tuttuja sanoja kauan sitten lukemistani kirjoista.

Hätkähdin kun näin siellä kuuluisia sanoja. Kaikki olivat varustettu rintaan kiinnitetyllä lapulla.




HEIKKOJEN HETKIEN SANAT

“Oletko nähnyt Lempeää”, kysyin Suopealta. Tämä katseli ympärilleen ja puisteli päätään. Hän sanoi, että Lempeä käy aina toisinaan juttelemassa tässä, mutta tänään häntä ei ole näkynyt.

“Löydät hänet varmasti tästä purolta, kun lähdet yläjuoksulle, siellä on koski jonka luona Lempeä usein pohdiskelee”, Suopea sanoi.

“Lempeä ei voi olla viellä syvällä metsässä, sillä hän on hylätyistä sanoista niitä, joita toisinaan joku tarvitsee”, Suopea jatkoi.

“Lempeä kuuluu “heikkojen hetkien” ryhmään.”




UNOHDETUT SANAT

“Minun täytyy nyt jatkaa matkaa”, Suopea sanoi ja katsoi silmiini. “Olen niin harvoin käytetty sana, että joudun vaeltamaan syvemmälle metsään.”

Näin Suopean etenevän rauhallisen varmoin askelin puiden lomitse kulkevalle polulle. Hänen seuraansa liittyi Hempeä ja kauempana Rehti.

Minä jatkoin matkaani yläjuoksulle sillä halusin löytää Lempeän. Tiesin, että Hylättyjen sanojen metsään on helppo eksyä.

Syvällä metsässä ovat sanat, joita kukaan kulkija ei enää ymmärrä.




LAMAANTUNEET SANAT

“En ole nähnyt Lempeää, mutta voin kyllä selittää mistä hänet löytää”, vastaani tullut Ymmärrys sanoi. Näin, ettei hänellä ollut rinnassaan samaa lappua kuin toisilla.

“Olen täällä auttamassa näitä hylättyjä sanoja”, Ymmärrys selitti nähtyään ihmettelevän katseeni.

“Moni näistä poloisista oli kerran paljon käytettyjä sanoja joilla riitti töitä niin paljon kuin ehtivät tekemään.”

“Nyt moni on masentunut, koska kukaan ei halua heitä enää käyttää”, Ymmärrys jatkoi.

“Minun kutsumukseni on auttaa lamaantuneita sanoja.”




SANOJEN VÄRIT

Hän kertoi, että toiset sanoista syyttävät ulkolaisia sanoja hylkäämisestään.

“He sanovat sitä “anglismiksi” ja väittävät, että kyllä suomalaiset sanatkin kuvaisivat saman, mutta ne ovat liian arkisia”, Ymmärrys huokaisi.

“Minä ymmärrän heitä hyvin, sillä meidän kielemme oli ennen rikas ja ilmaisuvoimainen.”

“Värikäs ja sointuva kuin kesäinen hillasuo.”




SANOJEN MAHTI

“Miksi sitten osa sanoista ajautuu Hylättyjen sanojen metsään jos niillä on tuollainen voima”, kysyin Ymmärrykseltä

“Sanojen mahti, sanojen mahti, se on syy ystäväni”, hän toisteli päätään nyökytellen.

“Kenellä on sanojen mahti, hän on löytänyt minut ja Käsityksen.”

HYLÄTTYJEN SANOJEN AIKA

“Ymmärrän”, totesin ja kysyin mitä hän sanoi kohdatessaan hylättyjä sanoja.

“Sanon heille aina, että yhtään sanaa ei ole luotu turhaan. Jokaisessa sanassa on piilevä voima”, Ymmärrys kertoi hymyillen.

“Lempeä on hyvä valinta, löydät hänet kyllä olen siitä varma.”

“Sitä sanaa kannattaa käyttää, sillä pian on taas hylättyjen sanojen aika.”




SANOJEN YMMÄRRYS

“Mitä tarkoitat sanojen mahdilla”, kysyin vaikka näin että Ymmärrys oli jo lähdössä.

Hän pysähtyi ja katsoi minua pitkään, vähän kuin pohtien kertoisiko.

Lopulta Ymmärrys avasi suunsa ja sulki sen nopeasti, sitten hän katsoi purolle ja vihelteli.

“Ymmärrän mitä tarkoitat”, sanoin ja kuuntelin melodiaa. Se toi mieleeni jonkin unohtuneen, vanhan laulun.

“Sinä et ole kaukana Lempeästä”, Ymmärrys sanoi, ja lähti puron reunaa kulkevaa polkua alajuoksua kohti.




YMMÄRRYKSEN ARVOITUS

Näin Ymmärryksen kävelevän kohti sanaryhmää, jotka keskustelivat nuotiopaikalla. Huomasin, että heillä kaikilla oli laput rinnassaan.

Ymmärrys istui heidän keskelleen, vilkaisi minua kohti ja heilautti kättään yläjuoksulle.

Minä nyökkäsin ja lähdin siihen suuntaan. Kävellessä pohdin Ymmärryksen arvoitusta.

Ehkä sanojen mahti on niin oleellinen asia elämässä, että se on itse etsittävä, ajattelin.




SYDÄMEN SULKEVAT SANAT

Ilman sanoja ihminen eksyy tai eksytetään.

Ilman sanoja ei voi hallita ajatuksiaan tai verrata toisten ajatuksia.

On sanojen maailma ja sanaton maailma ja niiden välissä sanojen virta.

Sanoja ei ole koskaan liikaa, mutta parempi on omistaa sanoja jotka avaavat ovia.

Parempi kuin omistaa kovia sanoja.

Sanoja, jotka sulkevat sydämiä.




LEMPEÄT SANAT

Sanoilla voi antaa asioille muodon ja mittasuhteet.

Sanoilla voi taittaa piikin kärjen ja hioa tekstin terän.

Sanoilla voi pukea alastoman pelon ja riisua räikeän valheen.

Sanoilla on aina jokin tehtävä.

Siitä syystä olen etsimässä Lempeää.

Sanaa joka avaa sydämiä.