perjantai 9. joulukuuta 2016

ONNEN KÄYTTÖOHJE



Olen onnellinen mies. Onko vaarallista sanoa näin. Meillähän on vakiintunut sanonta, runo, joka mittaa ja määrittää onnen arvon ja sijainnin:

Laulu onnesta

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Eino Leino


Ei Eino Leino ollut väärässä. Kyllä hän tiesi ihmisen ja tunsi suomalaisen luonteen. Hieno on ajatus luonnon suomasta yhteydestä onneen.

Usein tästä runosta poimitaan vain alkuosa ja loppu jää pois. Kuitenkin juuri siellä onnen käyttöohje on.



HITAAN IHMISEN ONNI

Onnen ja onnellisen hetken voi löytää helposti jos pohtii elämäänsä. Kysymys on vain siitä, mistä sitä katseellaan etsii. Eino Leino sanaili ’hiljaisesta onnesta’, jota hellien hoidetaan ja hitaasti, niin hitaasti maistellaan.

Hitaan ihmisen onni on kestävämpää, kuin nopean ja kyltymättömän onni. Mikään ei ole riittävän hyvä, ei mikään tunnu juuri siltä, ei riittävän uudelta ja vanhenee nopeasti.

Mieltä kaihertaa koko ajan tunne, että jossain on joku, jolla on enemmän tai vähemmän, mutta parempaa. Ja aina on.




ARJEN ONNI

Arjen onni,
onnen kestävin muoto.
Aika kuluttaa sitä,
Hioo ja muotoilee.

Syyt paljastuvat aikanaan,
arki hioo ne esiin.
Onnen syyt

Elämää pohtiessani, mieleeni nousee paljon hyviä hetkiä, onnen hetkiä. Hetkiä, joissa onnellinen olo oli lähellä minua. Kieppui ympärilläni, härnäsi ja yritti kutsua siihen loputtomaan onkijoiden jonoon. Onnen onkijoiden.

Yritin lähteä, asettua omalle paikalleni ja edetä kiltisti omaa vuoroani odottaen. Ei sitä koskaan tullut, ei se jono edennyt. Kiilaajia ja ohittajia oli niin paljon, vahvempia ja röyhkeämpiä. Onnen onkijoiden jonosta onni potkaisi pois.

Lopulta ymmärsin etsiä sieltä, minne arjen onni oli asetettu. Löysin pienet onnen hetket. Arjen onnen, kestävimmän onnen.




ONNEN PIENET HETKET

Onnen pienet
hetket,
ovat kuin kiviä,
joiden varassa
kuljemme
yli epätoivon
virtojen

Elämän vaelluksella saapuu epätoivon virralle, ei niitä voi kiertää tai välttää. Toisinaan joku on sinne sillan tehnyt. Kerran saman kulkenut. Joskus on yksin oman onnensa varassa.

Silloin voi pelko tulla sydämeen. Yksinäisyys on taakoista raskain jos sitä ei ole itse valinnut. Ja kuka lopulta on? Toiset vain sietävät sen seuraa paremmin. Useimmat mieluiten ovat yksinkin jonkun toisen seurassa.

Kun tarkkaan katsoo epätoivon virtaa ja antaa ajan kuljettaa kuohujaan, huomaa kivet. Näkee ne pienet onnen hetket. Ne joiden varassa epätoivon virta on ylitettävissä.

Onnen pienet hetket, virran sileiksi hiomat kivet.




ARMOLLINEN ERÄMAA

Luin eräänä päivänä tositarinan ihmisistä, jotka ylittivät epätoivon virtansa näiden onnen kivien varassa. Tarina oli vanha, mutta ajaton. Mieleeni jäi sen opetuksista kohta, joka linkittyy alussa lainaamaani Leinon runoon, sen loppuosaan. Onnen käyttöohjeeseen.

Tarina kertoo vanhasta pariskunnasta, jotka pitivät kyläkauppaa joskus oman aikansa lamavuosina. Kauppa joutui vasaran alle velkojen vuoksi ja kaikki meni pilkkahintaan. Juuri mitään ei jäänyt aikaisemmin arvostetuille kauppiaille.

Tuon ajan sosiaalihuolto oli loppukesällä metsässä ja sinne lähtivät laman lyömät vanhat kauppiaat. Oli muutenkin helpompaa ja armollisempaa olla siellä, kuin ihmisten säälivien katseiden alla.

Omanarvontuntoa ei matkaan lähtenyt, se meni myös pakkohuutokaupassa pilkkahintaan.

Arvottomuuden kokemus oli eväänä erämetsissä.




LUONTO PALAUTTI ITSETUNNON

Tarina kuitenkin kertoo, että Eino Leinon onnen käyttöopas toimi korpimailla. Siellä vanhukset keräsivät marjoja ja sieniä, pyydystivät ansoilla riistaa ja istuivat iltaa suuren hongan kyljellä. Katselivat ilta-aurinkoa yhdessä jykevien mäntyjen kehystämässä niemessä.

Itsetuntokin alkoi luonnossa palata, omanarvontunto selviämisen mukana kohota ja olemassaolon oikeutus luonnon kiertokulussa selkiytyä. Onnistuminen ei ole taloudellisen menestymisen synonyymi, vaan elämän antama lahja. Käyttöön suotu ja tarkoitettu.

Onnistuminen on kykyä iloita siitä mitä on sillä hetkellä, kykyä elää sisällä siinä, taitoa omistaa ja antaa pois. Ottaa, käyttää ja jakaa.

Harva sen sisäistää ja oikeasti käsittää muuten kuin koetusten ja epätoivon hetkien kautta.




ONNELLINEN TARINA

Moni luulee, että annettu on hankittua ja säilöttävä kellariin, kuin kesän marjat. Onnea ei voi säilöä. Sen voi vain elää ja antaa toistenkin kokea onnen pienten hetkien voima.

Tuo vanhojen kyläkauppiaiden tarina päättyi myös onnellisesti. He saivat siihen pieneen niemeensä hirsimökin ja turvapaikan.

Siitä tarinasta jäi onnellinen olo. Kannattaa lukea koko tarina. Laitan tähän alapuolelle linkin siihen.





HUKATUT ONNEN PÄIVÄT

"Ihminen kiinnostuu ihmisestä", kirjoitti jo Aristoteles Runousopissaan. Olen kiitollinen sille kirjoittajalle, joka tallensi tuon upean vanhan tarinan.

Ihminen kiinnostaa aina ja ihmisen tarina. Siksi omaa tarinaansa ei pidä koskaan väheksyä. Veikko Lavia mukaillen: “Jokainen ihminen on tarinan arvoinen.”

Monta kertaa sairaus tai muu epätoivo kietoutuu onnen ympärille ja kiskoo ihmisen sen luo. Hänen on pakko katsoa sitä silmiin ja nähdä ensimmäisenä niistä kuvastuva menneisyys.

Ne hukatut onnen hetket, joita ei takaisin saa.




VIRTAA VAHVEMPI

Tuon hetken jälkeen on nähtävä epätoivon läpi onnen ytimeen ja ymmärrettävä sen sanoma. Epätoivon syleilyssä on moni muuttunut. Silloin ei epäröi tarttua toisen ihmisen käteen, ei epäröi itkeä tai huutaa tuskaansa ulos.

Siinä hetkessä kun ymmärtää, että kaiken voi aina menettää, ymmärtää saavuttaneensa jotain, mitä ei kukaan voi ottaa pois. Ihmisarvo on luovuttamaton oikeus. Sen sisäistänyt ihminen on astunut onnen pienille kiville.

Virta kuohuu ja tempoo, mutta se minkä varassa hän kulkee on vahvempi virtaa.





KOKEMUS YHDISTÄÄ

Dystoniaan ja muuhunkin neurologiseen sairauteen on usein liitetty kiltteys ja halu miellyttää toisia. Se on myös huomioitu ja tunnetusti kilttejä ihmisiä on käytetty hyväksikin liian usein.

Kiltti ihminen on helposti kiusattavavissa ja myös leimattavissa niillä näkymättömillä merkeillä, joita täällä jaetaan. Vahvemman ihmisen on mahdoton tajuta miten vaikea kiltin ihmisen on pitää puoliaan.

Yleensäkään parhainkaan ihminen ei kykene tuntemaan toisen puolesta. On vain aavistus ja eläytyminen, jotka voivat viedä kokemisen rajoille. Vasta eletty on koettua ja tunnettu tietoa. Siinäkin jokainen on oman kokemuksensa varassa.

Kuitenkin yhdistävä kokemus on varmin tapa kohdata aidosti.



ONKO TERVEITÄ IHMISIÄ OLEMASSA?

Tuo kiltteys on kummasti kiertynyt meihin, kuin vääntäen olemustamme tai jotain meissä. En haluaisi antaa pois sitä, minkä olen oppinut tämän kaiken keskellä.

Kiertäisin kuitenkin dystonian jos sen nyt saisin valita. Onko niin, että elämän piti puhua tällä tavalla.

C. S. Lewis sanoo: ”Nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille, omassatunnossamme hän puhuu, mutta tuskissamme hän huutaa.”

Oli miten oli, meillä on jokaisella oma tuskamme ja jokainen sitä kantaa näkyvästi tai piilottaen.

Sairaus on siitä erikoinen tapa menettää näkökykyään, ettei sen jälkeen enää näe terveitä.



OMA TARINA

Keskustelin hiljattain erään vakavasti sairaan ihmisen kanssa ja hän totesi rauhallisesti, että “onko terveitä ihmisiä olemassa?”

Kun tämän oivaltaa, niin ihmisymmärrys lisääntyy ja alkaa arvostaa jokaisen elämäntarinaa. Haluaa kertoa oman tarinansa.

Kerrottu tarina on usein onnellinen tarina, sillä ihminen on siinä jo astunut epätoivon virran yli.

Onnellinen tarina on tienviitta tuleville.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti