keskiviikko 14. joulukuuta 2016

ENKELI LENTELI




Kuuntelin aamulla Susanna Haaviston laulaman Nuorallatanssijan. Laulu vaikuttaa minuun niin voimakkaasti, etten halua kuunnella sitä kovin usein.

Aamulla se on paras kuunnella.

Siinä on sellainen tarina ihmisen elämästä, symboli sellaisesta mitä ei saanut tapahtua.

Kertomus hetkestä jossa kaiken piti onnistua, kun rajojen piti olla vain varjoja. Ja tarinan kohteesta tuli varjo. Ihmisvarjo.




POSLIININUKET SIRKUKSESSA

Haavisto laulaa, kuin kertoisi tarinan, jonka haluaisi unohtaa. Laulaa vastentahtoisesti, kuin  lakonisesti.

On asioita, jotka kerrotaan vain kerran, mutta niitä ei unohdeta koskaan.

Ja tarina jää elämään omaa elämäänsä, kiertämään kuin posliininuket sirkuksessa.

Musiikki soi taustalla, siihen jäät pyörimään, elämän kehä ei pysähdy. Sirkus jatkuu ja osat jaettiin kysymättä.




KUKA KORJAISI SÄRKYNEET

Anu Neuvonen on tästä elämän sirkuksesta tavoittanut Posliininuket laulussaan jotain olennaista.

Hän on osannut sanoittaa ihmisenä elämän haurasta voimaa. Ihmisen kykyä nousta, vaikka kaatuisikin, kammeta ylös, vaikka joku kamppaisi.

Ihmisen voimaa punnertautua uudelleen pystyyn, vaikka elämän pyörteissä törmäisi toiseen tanssijaan, kaatuisi ja menisi rikki.

Osat vain liimataan yhteen ja tanssi jatkuu. Elämän sirkus ei pysähdy vaikka joku rikki menisi.

Kuka lopettaisi musiikin, pysäyttäisi tanssin, antaisi aikaa korjaa särkyneet.

Kuka nostaisi nuorallatanssijan takaisin nuoralle. Tekisi kaiken taas ehjäksi.

Elämä ei sitä tee.



KIMMELTÄVÄT KITEET

Äitini pyysi minua kerran pikkupoikana hakemaan pilkkeitä liiteristä. Oli pakkasaamu ja kuura nousi maasta.

Kävelin lumisen pihan poikki liiterin ovelle. Ruostunut säppi oli kauniisti jääkiteiden peittämä.

Silitin sitä lapasilla.

Kiteet leijailivat kimmeltäen maahan. Jäljelle jäi vain ruostunut säppi.




KIRVES PÖLKYSSÄ

Avasin liiterin oven ja siinä se oli. Kirves iskettynä vanhaan halkopölkkyyn.

Terä kauniiden jääkiteiden peitossa.

Haukoin henkeäni, se oli niin kaunis näky ovesta tulevassa valossa.

Terä kimmelteli kuin timantteina saduissa.

Minun teki mieli katsoa sitä lähempää ja kumarruin katsomaan kimmeltäviä kiteitä.

Kuin taikamatto ne peittivät terän.

KIRVES EI SULANUT

Painoin päätäni lähemmäs ja kosketin huulillani jääkiteitä.

Ne sulivat huulieni lämmössä.

Vastustamaton kiusaus maistaa jäistä harsoa sai minussa vallan.

Työnsin kieleni huulien välistä ja tunsin jäisten kiteiden kylmän maun.

Painoin kieleni ja huuleni jääharson peittämää kirveenterää vasten.

En tuntenut enää makua, jää ei sulanut kirveen terästä.




JÄÄKITEIDEN TANSSI

Olin vankina liiterissä, enkä saanut suutani irti kirveestä. Kieleni oli jäätynyt siihen kiinni.

Oviaukon valokiilassa tanssivat tuhannet jääkiteet kuin posliininuket laulussa.

Minä en voinut tanssia niiden mukana.

Olin jäätynyt kiinni kirveeseen. Pölkkyyn voimalla iskettyyn kirveeseen.

Pikkupojan voimat eivät riittäneet irrottamaan kirvestä pölkystä.

Oli vain odotettava. Odotettava, että joku tulisi auttamaan.

Edes huutamaan en pystynyt.

SANAT JÄIVÄT TANSSIMAAN

Lopulta äiti tuli katsomaan mihin hänen pieni apulaisensa oli hävinnyt ja irroitti varovasti kirveen pölkystä.

Minä vapisin kivusta ja kylmästä, mutta olin ihan hiljaa.

Sanat olivat lähteneet. Ne tanssivat kiteiden kanssa liiterissä.

Kirves oli leikannut ne irti kielestä, eivätkä ne enää halunneet palata takaisin.

Kävelimme äidin kanssa halki pihamaan. Äidillä kirves kädessä, minulla suussa.

Onneksi pakkashuuru täytti pihamaan ja kaikki ikkunat olivat jäässä.

Kukaan ei nähnyt meidän matkaamme kotiin.



LEIKIN JA KUOLEMAN RAJA

Sisällä äiti otti lämmintä vettä ja valeli sitä kirveen terän ja huulieni väliin.

Olin vapaa, mutta hiljainen. Olin kohdannut kylmän todellisuuden.

Olin nähnyt leikin ja kuoleman rajan.

Jääkiteiden loputtoman tanssin oven valokiilassa, vapauden, joka on lähellä, mutta liian kaukana.

Tanssin, joka on niin kaunista, että sitä voi vain katsella.

PUHUMATON POIKA

Kolme vuotta sitten kirjoitin blogin “Herra Alzheimer ja enkelikeinu.” Muistelin äidille silloin tätä tapausta, missä kieleni jäätyi pakkasaamuna liiterissä kirveeseen.

Alzheimerin tautia sairastava äitini ei ensin muistanut tapausta, mutta kun juttelimme vielä lisää, hän sai sen mieleensä.

Äiti kertoi, että kieleni oli jäätynyt niin pahoin, että olimme joutuneet käymään lääkärissä.

Hän muisteli pelänneensä että minusta tulee kokonaan puhumaton poika.




HERRA ALZHEIMER JA ENKELIKEINU

Kolme vuotta sitten olin saanut servikaalisen dystonian diagnoosin. Dystonia on aivosairaus, joka aiheuttaa pakkoliikkeitä yhdessä tai useammassa tahdonalaisessa lihaksessa.

Minulla se oireilee niskalihaksissa ja vääntää päätäni sivuun. Tästä oireesta tulee myös blogini nimi: “Katse vasempaan päin.”

Dystoniani oireet olivat kolme vuotta sitten vielä nykyistäkin vaikeammat. Varsinkin makuulla niskat pyörittivät päätä kuin heiluria.

Olin silloin kuin elämän tanssissa ja nimitin sitä enkelikeinuksi.

Äitini puolestaan oli sairastanut Alzheimeria jo niin kauan, että se tuohon aikaan vaikutti jonkin verran hänen muistiinsa.

Kuitenkin monet asiat hän vielä muisti terävästi ja kertoi paljon muistoja, kun juttelimme puhelimessa.



PYSÄHTYNYT ENKELIKEINU

Näistä keskusteluista on nyt kolme vuotta ja äidin sairastama Alzheimer on edennyt. Tänään hän ei enää tunne kuin hetkittäin.

Muistoista onneksi puhuttiin paljon silloin, kun hän vielä niitä pystyi kertomaan. Sain silloin kuulla paljon sellaista, mitä enää en kuulisi.

Minun sairastamani servikaalinen dystonia on nyt rauhallisempi kuin kolme vuotta sitten. Pää kyllä vääntyy sivuun jos teen jotain keskittyneesti tai niskoja painaa jokin.

Varsinkin vuoteella makoillessani, kun tyyny on niskojen alla, pää vääntyy sivuun. Se ei enää kuitenkaan heilu makuulla, mikä on iso helpotus.

Enkelikeinu on pysähtynyt.



KIRJEPAKETTI BLOGIN LUKIJALTA JA YSTÄVÄLTÄ

Eilen aamulla olin hyvin uupunut. Heräsin aamuyöllä ja dystoniassa osui vaikeampi päivä. Oireet myös usein lisääntyvät väsyessä, joten vähäiset yöunet ja väsymys ovat dystoniaa aktivoivia.

Aamupäivällä tein kirjoitustöitä ja kävin hakemassa postin. Näin että iso kirjelaatikko oli tullut ja tunnistin lähettäjäksi ystävän ja blogini lukijan. Ilahduin lähetyksestä paljon.

Olin kuitenkin niin väsynyt, että nukahdin tunniksi ennen kuin avasin kirjepaketin.

Herättyäni keitin kahvit ja otin kevyen laatikon käteeni.



ENKELI LENNÄHTI SEINÄLLE

Tiesin, että ystäväni on taiteellisesti lahjakas ja luova ihminen. Siksi halusinkin avata paketin vähän nukuttuani, virkeänä.

Enkeli lennähti avatusta kirjepaketista. Taidokas käsityö lehahti seinälle ja asettui siihen kohtaan, mihin pääni vääntyy makuulla.

Nyt näen enkelin kun illalla laitan nukkumaan ja aamulla herätessäni. Jos yöllä herään pimeässä, niin tiedän sen olevan siinä.

Kiitos Ystäväni enkelistä, jonka lähetit seinälleni tuomaan iloa ja sydämen valoa.




ENKELI LENTELI OIKEAAN AIKAAN

Eilen illalla äitini sai sairauskohtauksen ja hänet oli vietävä sairaalaan. Aluksi näytti siltä, että tilanne on todella vaikea, mahdollinen tukos aivoissa.

Tällä hetkellä äiti voi kuitenkin jo paremmin ja ilmeisesti kyseessä oli aivoverenkiertohäiriö. Äiti pystyy puhumaan ja pääsee luultavasti tänään jo kotiin.

Enkeli lennähti luokseni juuri oikeaan aikaan ja on myös äidin luona.







Ei kommentteja:

Lähetä kommentti