sunnuntai 18. joulukuuta 2016

RATSIA DYSTONIASSA

Poliisi seisoo tien laidassa alkometri kädessä ja viittaa kädellään kadun reunaa kohti. “Lauantaiaamun krapularatsia”, hän toteaa, hiljentää ja kääntää tien sivuun. Onneksi dystonia vääntää päätä siihen suuntaan hän ajattelee ja laskee sivulasin alas.



Poliisi toivottaa huomenet ja ojentaa pilliä suuta kohti. Nyt ei tunnu enää hyvältä pään vääntyminen oikealle. Vasemmalle kääntyminen on väkinäistä ja tilanteen aiheuttama jännite aktivoi dystoniaa. Hän puhaltaa poliisin pitelemään laitteeseen ja jää odottamaan.

Poliisi katsoo näyttöä ja vilkaisee sitten häntä, katse muuttuu teräväksi ja kulmat kurtistuvat. Hän muistaa samalla, että kävi viikolla kosmetologilla  ripsien pidennyksellä.

Aamulla hän oli huomannut peilistä silmien punoituksen ja pohtinut luulisiko joku tuttu hänen olevan krapulassa.



POLIISI PYYTÄÄ NOUSEMAAN ULOS AUTOSTA

Hän näkee poliisin tutkivan katseen, naurahtaa ja kertoo syyn silmien punoitukseen. Dystonia vääntää niskoja ja puhe kuulostaa venytetyn kasettinauhan ääneltä. Heillä on suvussa tapana puhua hitaasti. Nyt dystonian vääntämät niskat muuttavat äänen.

Hänen omissa korvissaankin epäluonnolliselta kuulostava puhe näkyy poliisin eleissä epäilyltä. Hän alkaa puhua sairastamastaan dystoniasta, joka saa niskat vääntymään sivuun ja muuttaa äänenkin. Poliisi nyökkää ja pyytää häntä nousemaan autosta kadulle. Hän säikähtää ja kysyy puhalluksen tulosta.

Alkometri on näyttänyt nollaa, poliisi kertoo ja katselee hänen autosta kohottautumistaan. Poliisi toteaa hänen puheensa ja liikkumisensa olevan niin hidasta, että on syytä tehdä kuljettajalle verikoe.

Hän kuulee poliisin puheen, mutta ei oikein käsitä mitä on tapahtumassa. Hänenhän piti vain käväistä kaupassa viikonlopun ruokia ostamassa.




POLIISISAATTUEESSA TALKOOVÄEN SILMIIN

Hän kertoo asuvansa aivan lähellä ja saa poliisilta luvan ajaa auton kotipihalle. Hän istuu autoon ja vilkaisee punoittavia silmiään, nyt niiden väriin tuovat kyyneletkin oman sävynsä. Hän muistaa samalla neurologin todistuksen, jonka sairaudesta on saanut. Siinä on myös lääkärintodistus, joka antaa luvan auton käyttöön.

Hän päättää näyttää todistusta kotipihalla ja ajaa poliisiauto perässään takaisin taloyhtiön parkkiin. Lauantain pihatalkoot hän muistaa samalla kun ajaa pihaan.

Talkooväki on kokoontunut pihagrillin ääreen eväitä syömään ja turisemaan. Naapurit katselevat kun hän ajaa poliisiauton edellä pihaan ja pysäköi omaan ruutuunsa. Huomion keskipisteenä oleminen saa hänet pois tolaltaan ja neurologin paperi unohtuu.



LATTIALLE KAATUNUT SAIRAS KIERRETTIIN JUOPPONA

Pää painuksissa hän kävelee poliisiautoon ja painuu takapenkillä kumaraan. Matka oikeuslääketieteellisen laitoksen verikokeisiin tuntuu pitkältä ja paljon ajatuksia ehtii virrata sen aikana. Hän muistaa lääkärintodistuksen ja sanoo poliiseille siitä. He vilkaisevat toisiaan ja sanovat, että katsotaan se sitten perillä.

Poliisiauton pysähtyessä oikeuslääketieteellisen parkkiin hän pohtii elämän oikkuja. Neurologisen liikehäiriösairauden vuoksi hän on joutunut usein kohtaamaan halveksuntaa ja juopuneeksi epäilyä. On ollut tilanteita, joissa hän on kaatunut ja ihmiset ovat kiertäneet ohi lasten silmät peittäen.

Kerran ostoskeskuksessa hän makasi pitkään kaatuneena. Koko aula oli täynnä ihmisiä, mutta hänet kierrettiin kaukaa, pidettiin sammuneena säälittävänä juoppona.



JÄÄKAAPISSA OLI VAIN VALOT

Verikokeiden jälkeen hän pääsee vapaaksi ja saa määräyksen saapua seuraavana päivänä poliisiasemalle kuulusteluihin. Ulkona hän hengittää raikasta ilmaa ja tuntee syystuulen viiltävän kylmyyden kasvoilla.

Taksin maksettuaan hän vilkaisee tyhjälle pihalle. Talkoot ovat päättyneet eikä tilannetta pysty vielä naapureille kertomaan.

Hän kävelee kotiin ja ovea avatessaan muistaa, että jääkaappi on tyhjä. Hänellä ei ole kyllä nälkäkään enää.



TUTKIMUS TULI YHTEISKUNNALLE KALLIIKSI

Seuraavana aamuna hän menee poliisilaitokselle kuulusteluihin. Tutkittavana on rattijuopumus, josta häntä epäillään. Asiaa on hoitanut ja hoitaa hänen laskujensa mukaan jo usea poliisi. On komisariota, tutkinnan johtajaa ja tutkinnan ylijohtajaa. Ei ole yhteiskunnalle halpaa puuhaa tutkia sairaan ihmisen hitaita liikkeitä ja vaikeaa puheentuottoa, hän pohtii. Kuulustelujen jälkeen hän pääsee pois ilman ajokorttiaan.

Töihin on mentävä seuraavat viikot ilman omaa autoa ja hänen on pakko käyttää matkoihin taksia. Hän soittaa useita kertoja viranomaisille ja yrittää tiedustella milloin saa ajokortin takaisin. Poliisi kertoo, että hänen verikokeensa on lähetetty Saksaan tutkittavaksi. Lauantaiaamun kaupparetki vei osan hänestä Saksaan saakka.

Sairastuminen neurologiseen liikehäiriösairauteen nimeltä dystonia on hänen ainoa rikoksensa.



ELÄMÄÄ RIKASTUTTAVA RATTIJUOPUMUSEPÄILY

Puolentoista kuukauden kuluttua hän saa ajokortin takaisin. Se on noudettava itse poliisiasemalta. Hän päättää soittaa vielä poliisille ja kysyä olisiko tässä syytä pyytää anteeksi.

Rahaa taksimatkoihin on kulunut paljon ja muita ongelmia töiden hoitamiseen. Puhelimeen hän saa jonkun johtajan, joka toteaa, että anteeksipyyntöön ei ole syytä.

Lopuksi poliisi pyytää ottamaan tapauksen elämää rikastuttavana kokemuksena. Hän ei osaa.




YKSI ASKEL VOI MUUTTAA ELÄMÄN

Tämän tarinan minulle kertoi eräs dystoniaa kauan sairastanut ystävä. Hänellä dystonia vääntää päätä oikealle ja luonnollisesti vääntyessään vaikeuttaa myös puhetta. Dystonia vaikuttaa yleensä tasapainoa heikentävästi ja hänellä tuo oire oli voimallinen jossain vaiheessa. On selvää, että horjahtelevaa ihmistä epäillään helposti humalaiseksi.

Ei ole ihme, että monille on soitettu poliisit perään kun he ovat lähteneet ajamaan autolla. Joku on pysäytetty ravintolan ovelle liikojen pohjien vuoksi, toisille huudeltu hitaudesta kassajonossa. Monta tilannetta olen kuullut ja lukenut, mutta tämä kertomani on rajuimpia kaikista.

Hän oli joutunut kohtaamaan muitakin tilanteita, joissa sairauden vuoksi sai kovaa kohtelua. Minä jäin miettimään ihmisen sietokykyä ja sattuman kauppaa, johon hän on joutunut tahtomattaan.

Me jokainen voimme joutua hetkessä vastaavaan tai vielä pahempaan tilanteeseen.

Yksi askel voi muuttaa koko elämän.

Sain itsekin eilen iltapäivällä muistutuksen, miten nopeasti vahinko käy, kun on sattuakseen.




ARVAAMATONTA ON ELÄMÄ

Lähdin viemään illaksi ulos pientä pihatulta. Oli satanut nuoskalunta, enkä huomannut portaiden liukkautta. Astuin ovesta ulos, painautin jalan lumelle ja olin hetkessä ilmassa. Ehdin tajuta, että nyt voi käydä pahastikin.

Parin metrin lentomatkani päättyi jysähtäen terassin kulmalle. Suojelusenkeli taisi saada hihankulmasta kiinni ja otin iskeytymisen vastaan kyljelläni käsi päätä suojaten.

Ihmettelin siinä lumisena, että vain oikea käsi oli vähän revähtänyt ja kipeä. Niskat vähän ottivat retkahduksesta itseensä, mutta niitähän dystoniaa sairastavalla särkee aina muutenkin.

Vähän ihmetellen ja kiitollisena sytytin ulkotulen.

Elämä on arvaamatonta, eikä koskaan tiedä miten seuraavassa hetkessä käy.





keskiviikko 14. joulukuuta 2016

ENKELI LENTELI




Kuuntelin aamulla Susanna Haaviston laulaman Nuorallatanssijan. Laulu vaikuttaa minuun niin voimakkaasti, etten halua kuunnella sitä kovin usein.

Aamulla se on paras kuunnella.

Siinä on sellainen tarina ihmisen elämästä, symboli sellaisesta mitä ei saanut tapahtua.

Kertomus hetkestä jossa kaiken piti onnistua, kun rajojen piti olla vain varjoja. Ja tarinan kohteesta tuli varjo. Ihmisvarjo.




POSLIININUKET SIRKUKSESSA

Haavisto laulaa, kuin kertoisi tarinan, jonka haluaisi unohtaa. Laulaa vastentahtoisesti, kuin  lakonisesti.

On asioita, jotka kerrotaan vain kerran, mutta niitä ei unohdeta koskaan.

Ja tarina jää elämään omaa elämäänsä, kiertämään kuin posliininuket sirkuksessa.

Musiikki soi taustalla, siihen jäät pyörimään, elämän kehä ei pysähdy. Sirkus jatkuu ja osat jaettiin kysymättä.




KUKA KORJAISI SÄRKYNEET

Anu Neuvonen on tästä elämän sirkuksesta tavoittanut Posliininuket laulussaan jotain olennaista.

Hän on osannut sanoittaa ihmisenä elämän haurasta voimaa. Ihmisen kykyä nousta, vaikka kaatuisikin, kammeta ylös, vaikka joku kamppaisi.

Ihmisen voimaa punnertautua uudelleen pystyyn, vaikka elämän pyörteissä törmäisi toiseen tanssijaan, kaatuisi ja menisi rikki.

Osat vain liimataan yhteen ja tanssi jatkuu. Elämän sirkus ei pysähdy vaikka joku rikki menisi.

Kuka lopettaisi musiikin, pysäyttäisi tanssin, antaisi aikaa korjaa särkyneet.

Kuka nostaisi nuorallatanssijan takaisin nuoralle. Tekisi kaiken taas ehjäksi.

Elämä ei sitä tee.



KIMMELTÄVÄT KITEET

Äitini pyysi minua kerran pikkupoikana hakemaan pilkkeitä liiteristä. Oli pakkasaamu ja kuura nousi maasta.

Kävelin lumisen pihan poikki liiterin ovelle. Ruostunut säppi oli kauniisti jääkiteiden peittämä.

Silitin sitä lapasilla.

Kiteet leijailivat kimmeltäen maahan. Jäljelle jäi vain ruostunut säppi.




KIRVES PÖLKYSSÄ

Avasin liiterin oven ja siinä se oli. Kirves iskettynä vanhaan halkopölkkyyn.

Terä kauniiden jääkiteiden peitossa.

Haukoin henkeäni, se oli niin kaunis näky ovesta tulevassa valossa.

Terä kimmelteli kuin timantteina saduissa.

Minun teki mieli katsoa sitä lähempää ja kumarruin katsomaan kimmeltäviä kiteitä.

Kuin taikamatto ne peittivät terän.

KIRVES EI SULANUT

Painoin päätäni lähemmäs ja kosketin huulillani jääkiteitä.

Ne sulivat huulieni lämmössä.

Vastustamaton kiusaus maistaa jäistä harsoa sai minussa vallan.

Työnsin kieleni huulien välistä ja tunsin jäisten kiteiden kylmän maun.

Painoin kieleni ja huuleni jääharson peittämää kirveenterää vasten.

En tuntenut enää makua, jää ei sulanut kirveen terästä.




JÄÄKITEIDEN TANSSI

Olin vankina liiterissä, enkä saanut suutani irti kirveestä. Kieleni oli jäätynyt siihen kiinni.

Oviaukon valokiilassa tanssivat tuhannet jääkiteet kuin posliininuket laulussa.

Minä en voinut tanssia niiden mukana.

Olin jäätynyt kiinni kirveeseen. Pölkkyyn voimalla iskettyyn kirveeseen.

Pikkupojan voimat eivät riittäneet irrottamaan kirvestä pölkystä.

Oli vain odotettava. Odotettava, että joku tulisi auttamaan.

Edes huutamaan en pystynyt.

SANAT JÄIVÄT TANSSIMAAN

Lopulta äiti tuli katsomaan mihin hänen pieni apulaisensa oli hävinnyt ja irroitti varovasti kirveen pölkystä.

Minä vapisin kivusta ja kylmästä, mutta olin ihan hiljaa.

Sanat olivat lähteneet. Ne tanssivat kiteiden kanssa liiterissä.

Kirves oli leikannut ne irti kielestä, eivätkä ne enää halunneet palata takaisin.

Kävelimme äidin kanssa halki pihamaan. Äidillä kirves kädessä, minulla suussa.

Onneksi pakkashuuru täytti pihamaan ja kaikki ikkunat olivat jäässä.

Kukaan ei nähnyt meidän matkaamme kotiin.



LEIKIN JA KUOLEMAN RAJA

Sisällä äiti otti lämmintä vettä ja valeli sitä kirveen terän ja huulieni väliin.

Olin vapaa, mutta hiljainen. Olin kohdannut kylmän todellisuuden.

Olin nähnyt leikin ja kuoleman rajan.

Jääkiteiden loputtoman tanssin oven valokiilassa, vapauden, joka on lähellä, mutta liian kaukana.

Tanssin, joka on niin kaunista, että sitä voi vain katsella.

PUHUMATON POIKA

Kolme vuotta sitten kirjoitin blogin “Herra Alzheimer ja enkelikeinu.” Muistelin äidille silloin tätä tapausta, missä kieleni jäätyi pakkasaamuna liiterissä kirveeseen.

Alzheimerin tautia sairastava äitini ei ensin muistanut tapausta, mutta kun juttelimme vielä lisää, hän sai sen mieleensä.

Äiti kertoi, että kieleni oli jäätynyt niin pahoin, että olimme joutuneet käymään lääkärissä.

Hän muisteli pelänneensä että minusta tulee kokonaan puhumaton poika.




HERRA ALZHEIMER JA ENKELIKEINU

Kolme vuotta sitten olin saanut servikaalisen dystonian diagnoosin. Dystonia on aivosairaus, joka aiheuttaa pakkoliikkeitä yhdessä tai useammassa tahdonalaisessa lihaksessa.

Minulla se oireilee niskalihaksissa ja vääntää päätäni sivuun. Tästä oireesta tulee myös blogini nimi: “Katse vasempaan päin.”

Dystoniani oireet olivat kolme vuotta sitten vielä nykyistäkin vaikeammat. Varsinkin makuulla niskat pyörittivät päätä kuin heiluria.

Olin silloin kuin elämän tanssissa ja nimitin sitä enkelikeinuksi.

Äitini puolestaan oli sairastanut Alzheimeria jo niin kauan, että se tuohon aikaan vaikutti jonkin verran hänen muistiinsa.

Kuitenkin monet asiat hän vielä muisti terävästi ja kertoi paljon muistoja, kun juttelimme puhelimessa.



PYSÄHTYNYT ENKELIKEINU

Näistä keskusteluista on nyt kolme vuotta ja äidin sairastama Alzheimer on edennyt. Tänään hän ei enää tunne kuin hetkittäin.

Muistoista onneksi puhuttiin paljon silloin, kun hän vielä niitä pystyi kertomaan. Sain silloin kuulla paljon sellaista, mitä enää en kuulisi.

Minun sairastamani servikaalinen dystonia on nyt rauhallisempi kuin kolme vuotta sitten. Pää kyllä vääntyy sivuun jos teen jotain keskittyneesti tai niskoja painaa jokin.

Varsinkin vuoteella makoillessani, kun tyyny on niskojen alla, pää vääntyy sivuun. Se ei enää kuitenkaan heilu makuulla, mikä on iso helpotus.

Enkelikeinu on pysähtynyt.



KIRJEPAKETTI BLOGIN LUKIJALTA JA YSTÄVÄLTÄ

Eilen aamulla olin hyvin uupunut. Heräsin aamuyöllä ja dystoniassa osui vaikeampi päivä. Oireet myös usein lisääntyvät väsyessä, joten vähäiset yöunet ja väsymys ovat dystoniaa aktivoivia.

Aamupäivällä tein kirjoitustöitä ja kävin hakemassa postin. Näin että iso kirjelaatikko oli tullut ja tunnistin lähettäjäksi ystävän ja blogini lukijan. Ilahduin lähetyksestä paljon.

Olin kuitenkin niin väsynyt, että nukahdin tunniksi ennen kuin avasin kirjepaketin.

Herättyäni keitin kahvit ja otin kevyen laatikon käteeni.



ENKELI LENNÄHTI SEINÄLLE

Tiesin, että ystäväni on taiteellisesti lahjakas ja luova ihminen. Siksi halusinkin avata paketin vähän nukuttuani, virkeänä.

Enkeli lennähti avatusta kirjepaketista. Taidokas käsityö lehahti seinälle ja asettui siihen kohtaan, mihin pääni vääntyy makuulla.

Nyt näen enkelin kun illalla laitan nukkumaan ja aamulla herätessäni. Jos yöllä herään pimeässä, niin tiedän sen olevan siinä.

Kiitos Ystäväni enkelistä, jonka lähetit seinälleni tuomaan iloa ja sydämen valoa.




ENKELI LENTELI OIKEAAN AIKAAN

Eilen illalla äitini sai sairauskohtauksen ja hänet oli vietävä sairaalaan. Aluksi näytti siltä, että tilanne on todella vaikea, mahdollinen tukos aivoissa.

Tällä hetkellä äiti voi kuitenkin jo paremmin ja ilmeisesti kyseessä oli aivoverenkiertohäiriö. Äiti pystyy puhumaan ja pääsee luultavasti tänään jo kotiin.

Enkeli lennähti luokseni juuri oikeaan aikaan ja on myös äidin luona.







perjantai 9. joulukuuta 2016

ONNEN KÄYTTÖOHJE



Olen onnellinen mies. Onko vaarallista sanoa näin. Meillähän on vakiintunut sanonta, runo, joka mittaa ja määrittää onnen arvon ja sijainnin:

Laulu onnesta

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Eino Leino


Ei Eino Leino ollut väärässä. Kyllä hän tiesi ihmisen ja tunsi suomalaisen luonteen. Hieno on ajatus luonnon suomasta yhteydestä onneen.

Usein tästä runosta poimitaan vain alkuosa ja loppu jää pois. Kuitenkin juuri siellä onnen käyttöohje on.



HITAAN IHMISEN ONNI

Onnen ja onnellisen hetken voi löytää helposti jos pohtii elämäänsä. Kysymys on vain siitä, mistä sitä katseellaan etsii. Eino Leino sanaili ’hiljaisesta onnesta’, jota hellien hoidetaan ja hitaasti, niin hitaasti maistellaan.

Hitaan ihmisen onni on kestävämpää, kuin nopean ja kyltymättömän onni. Mikään ei ole riittävän hyvä, ei mikään tunnu juuri siltä, ei riittävän uudelta ja vanhenee nopeasti.

Mieltä kaihertaa koko ajan tunne, että jossain on joku, jolla on enemmän tai vähemmän, mutta parempaa. Ja aina on.




ARJEN ONNI

Arjen onni,
onnen kestävin muoto.
Aika kuluttaa sitä,
Hioo ja muotoilee.

Syyt paljastuvat aikanaan,
arki hioo ne esiin.
Onnen syyt

Elämää pohtiessani, mieleeni nousee paljon hyviä hetkiä, onnen hetkiä. Hetkiä, joissa onnellinen olo oli lähellä minua. Kieppui ympärilläni, härnäsi ja yritti kutsua siihen loputtomaan onkijoiden jonoon. Onnen onkijoiden.

Yritin lähteä, asettua omalle paikalleni ja edetä kiltisti omaa vuoroani odottaen. Ei sitä koskaan tullut, ei se jono edennyt. Kiilaajia ja ohittajia oli niin paljon, vahvempia ja röyhkeämpiä. Onnen onkijoiden jonosta onni potkaisi pois.

Lopulta ymmärsin etsiä sieltä, minne arjen onni oli asetettu. Löysin pienet onnen hetket. Arjen onnen, kestävimmän onnen.




ONNEN PIENET HETKET

Onnen pienet
hetket,
ovat kuin kiviä,
joiden varassa
kuljemme
yli epätoivon
virtojen

Elämän vaelluksella saapuu epätoivon virralle, ei niitä voi kiertää tai välttää. Toisinaan joku on sinne sillan tehnyt. Kerran saman kulkenut. Joskus on yksin oman onnensa varassa.

Silloin voi pelko tulla sydämeen. Yksinäisyys on taakoista raskain jos sitä ei ole itse valinnut. Ja kuka lopulta on? Toiset vain sietävät sen seuraa paremmin. Useimmat mieluiten ovat yksinkin jonkun toisen seurassa.

Kun tarkkaan katsoo epätoivon virtaa ja antaa ajan kuljettaa kuohujaan, huomaa kivet. Näkee ne pienet onnen hetket. Ne joiden varassa epätoivon virta on ylitettävissä.

Onnen pienet hetket, virran sileiksi hiomat kivet.




ARMOLLINEN ERÄMAA

Luin eräänä päivänä tositarinan ihmisistä, jotka ylittivät epätoivon virtansa näiden onnen kivien varassa. Tarina oli vanha, mutta ajaton. Mieleeni jäi sen opetuksista kohta, joka linkittyy alussa lainaamaani Leinon runoon, sen loppuosaan. Onnen käyttöohjeeseen.

Tarina kertoo vanhasta pariskunnasta, jotka pitivät kyläkauppaa joskus oman aikansa lamavuosina. Kauppa joutui vasaran alle velkojen vuoksi ja kaikki meni pilkkahintaan. Juuri mitään ei jäänyt aikaisemmin arvostetuille kauppiaille.

Tuon ajan sosiaalihuolto oli loppukesällä metsässä ja sinne lähtivät laman lyömät vanhat kauppiaat. Oli muutenkin helpompaa ja armollisempaa olla siellä, kuin ihmisten säälivien katseiden alla.

Omanarvontuntoa ei matkaan lähtenyt, se meni myös pakkohuutokaupassa pilkkahintaan.

Arvottomuuden kokemus oli eväänä erämetsissä.




LUONTO PALAUTTI ITSETUNNON

Tarina kuitenkin kertoo, että Eino Leinon onnen käyttöopas toimi korpimailla. Siellä vanhukset keräsivät marjoja ja sieniä, pyydystivät ansoilla riistaa ja istuivat iltaa suuren hongan kyljellä. Katselivat ilta-aurinkoa yhdessä jykevien mäntyjen kehystämässä niemessä.

Itsetuntokin alkoi luonnossa palata, omanarvontunto selviämisen mukana kohota ja olemassaolon oikeutus luonnon kiertokulussa selkiytyä. Onnistuminen ei ole taloudellisen menestymisen synonyymi, vaan elämän antama lahja. Käyttöön suotu ja tarkoitettu.

Onnistuminen on kykyä iloita siitä mitä on sillä hetkellä, kykyä elää sisällä siinä, taitoa omistaa ja antaa pois. Ottaa, käyttää ja jakaa.

Harva sen sisäistää ja oikeasti käsittää muuten kuin koetusten ja epätoivon hetkien kautta.




ONNELLINEN TARINA

Moni luulee, että annettu on hankittua ja säilöttävä kellariin, kuin kesän marjat. Onnea ei voi säilöä. Sen voi vain elää ja antaa toistenkin kokea onnen pienten hetkien voima.

Tuo vanhojen kyläkauppiaiden tarina päättyi myös onnellisesti. He saivat siihen pieneen niemeensä hirsimökin ja turvapaikan.

Siitä tarinasta jäi onnellinen olo. Kannattaa lukea koko tarina. Laitan tähän alapuolelle linkin siihen.





HUKATUT ONNEN PÄIVÄT

"Ihminen kiinnostuu ihmisestä", kirjoitti jo Aristoteles Runousopissaan. Olen kiitollinen sille kirjoittajalle, joka tallensi tuon upean vanhan tarinan.

Ihminen kiinnostaa aina ja ihmisen tarina. Siksi omaa tarinaansa ei pidä koskaan väheksyä. Veikko Lavia mukaillen: “Jokainen ihminen on tarinan arvoinen.”

Monta kertaa sairaus tai muu epätoivo kietoutuu onnen ympärille ja kiskoo ihmisen sen luo. Hänen on pakko katsoa sitä silmiin ja nähdä ensimmäisenä niistä kuvastuva menneisyys.

Ne hukatut onnen hetket, joita ei takaisin saa.




VIRTAA VAHVEMPI

Tuon hetken jälkeen on nähtävä epätoivon läpi onnen ytimeen ja ymmärrettävä sen sanoma. Epätoivon syleilyssä on moni muuttunut. Silloin ei epäröi tarttua toisen ihmisen käteen, ei epäröi itkeä tai huutaa tuskaansa ulos.

Siinä hetkessä kun ymmärtää, että kaiken voi aina menettää, ymmärtää saavuttaneensa jotain, mitä ei kukaan voi ottaa pois. Ihmisarvo on luovuttamaton oikeus. Sen sisäistänyt ihminen on astunut onnen pienille kiville.

Virta kuohuu ja tempoo, mutta se minkä varassa hän kulkee on vahvempi virtaa.





KOKEMUS YHDISTÄÄ

Dystoniaan ja muuhunkin neurologiseen sairauteen on usein liitetty kiltteys ja halu miellyttää toisia. Se on myös huomioitu ja tunnetusti kilttejä ihmisiä on käytetty hyväksikin liian usein.

Kiltti ihminen on helposti kiusattavavissa ja myös leimattavissa niillä näkymättömillä merkeillä, joita täällä jaetaan. Vahvemman ihmisen on mahdoton tajuta miten vaikea kiltin ihmisen on pitää puoliaan.

Yleensäkään parhainkaan ihminen ei kykene tuntemaan toisen puolesta. On vain aavistus ja eläytyminen, jotka voivat viedä kokemisen rajoille. Vasta eletty on koettua ja tunnettu tietoa. Siinäkin jokainen on oman kokemuksensa varassa.

Kuitenkin yhdistävä kokemus on varmin tapa kohdata aidosti.



ONKO TERVEITÄ IHMISIÄ OLEMASSA?

Tuo kiltteys on kummasti kiertynyt meihin, kuin vääntäen olemustamme tai jotain meissä. En haluaisi antaa pois sitä, minkä olen oppinut tämän kaiken keskellä.

Kiertäisin kuitenkin dystonian jos sen nyt saisin valita. Onko niin, että elämän piti puhua tällä tavalla.

C. S. Lewis sanoo: ”Nautinnoissamme Jumala kuiskaa meille, omassatunnossamme hän puhuu, mutta tuskissamme hän huutaa.”

Oli miten oli, meillä on jokaisella oma tuskamme ja jokainen sitä kantaa näkyvästi tai piilottaen.

Sairaus on siitä erikoinen tapa menettää näkökykyään, ettei sen jälkeen enää näe terveitä.



OMA TARINA

Keskustelin hiljattain erään vakavasti sairaan ihmisen kanssa ja hän totesi rauhallisesti, että “onko terveitä ihmisiä olemassa?”

Kun tämän oivaltaa, niin ihmisymmärrys lisääntyy ja alkaa arvostaa jokaisen elämäntarinaa. Haluaa kertoa oman tarinansa.

Kerrottu tarina on usein onnellinen tarina, sillä ihminen on siinä jo astunut epätoivon virran yli.

Onnellinen tarina on tienviitta tuleville.





sunnuntai 4. joulukuuta 2016

LUONNONRAUHAA LUUTALAMMILLA

Hiljaisuus hajoaa käpytikan koputukseen, olen kotona ja avaan sydämeni akkunat. Talvehtimaan jäänyt hippiäinen hypähtelee kanervikossa, keltainen baskeri vilahtelee huurteisten varpujen välistä. Nuotiolla kuksa odottaa ja kahvi jäähtyy, kun juttelen paikalle saapuneen toisen vaeltajan kanssa. Iltapäivän sininen hetki hiipii jäälakeudelle.


Pieni saari on Luutalammin suurin. 
Mihinkään ei ole kiire. 
Puut ovat levollisia.
Elämä on tässä.


Kipinät sinkoutuvat kuksaa kohti, 
savu kietoo unelmiin. 
On sininen hetki, 
aika ajatusten.


Jää kantaa, rusahtelee ja painahtuu alla, 
kuvan takia on mentävä riskirajoille, 
vähän kauemmas vielä...


Luutalammista on saanut joskus suuria haukia,
eräs paikallinen kulkija kertoi. 
Nykyisin tulee ahvenia
pieniä ja mustia.


Luonto lepää jään päällä, jään alla se elää täysillä, 
siellä on toinen maailma. 
Aina on.


Myhäilevä mänty on saaren suurin puu. 
Hymyilyttäähän se tietysti.


Jää hakeutuu veden reunalle, luo kahleitaan,
yrittää pysäyttää puron.
Iloisesti solisevan


Otsatukka tötteröllä, Luutalammi cowboys...


"Olet muuten ihan ok-tyyppi", tämä mänty tuumaili.


Luonnon syli on avoinna aina.


Luutalammin pusuhuuli.


Iltapäivän sininen hetki hiipii jäälakeudelle.
Hiljaisuus hajoaa käpytikan koputukseen, 
olen kotona ja avaan sydämeni akkunat. 
Käpytikka matkaseurana.



Tässä polulla on kimmoisaa kulkea.


Luutalammin pintaa nostettiin pari metriä. 
Nyt luonto palaa hitaasti ennalleen. 
Ihminen on kylässä, 
luonto kotonaan.


Luutalammin liftari, 
matkalla saareen.


Näitä jäähippoja tapaa harvemmin, 
ovat vaikeita kuvattavia
ja arkoja.


Hippiäisen kanariankeltainen baskeri vilahteli varvikossa.
Vanhemmat yksilöt talvehtivat täällä,
nuoremmat lentävät etelään.
Ehkä Kanarialle?


Metsä hiljenee talveksi, lepää.
Ennen suurta konserttia, 
joka alkaa keväällä
metsän sinfonia.
.


Kapea puro yhdistää Luutalammin Rajalammiin. 
Luutalammin vedet kulkevat Suomenlahdelle ja 
vastarannan suolta hiipivät Pohjanlahtea kohti.
Paikka on vedenjakaja.


On niin kaunista, että puutkin kumartavat kunnioituksesta.


Luonnon jäälyhty.






METSÄN HILJAISUUS

Metsän hiljaisuus on tiivis.
Utu viipyy maisemassa,
kietoo ja kiehtoo.
Vie unelmiin.

Metsän tuoksu, elämän maku.
Mieletön kokemus,
huumaa ja kietoo syliin,
kuin ilmavirtaan.

Metsän tarina,
ihmisen tarina.