maanantai 21. marraskuuta 2016

KETUNHÄNTÄ KONEPELLILLÄ



Kettu puskurissa on kokenut kovia. Mikä sen vei tien yli juuri sillä hetkellä, kun töihin oli kiire ja auton vauhti sen verran kova, että kettu jäi kiinni puskuriin. Ketunhäntä kurkistelee konepellin reunan yli, kuin puuhka parkkiin jätetyn auton keulassa.

Olen matkalla bussille ja katselen auton murskaamaa luontokappaletta. Kiire on ollut kova, pohdin kun katselen kettua. Ei ihme, että kaikenlaista sattuu tien päällä. Parkkiin jätetty auto kettu puskurissa on erikoinen näky keskellä kaupunkia.

Mietin, että tulisiko asiasta ilmoittaa johonkin, onhan Suomessa eläinsuojelulaki ja kettu voi kitua vielä. Outoa, ettei kuljettaja ole huomannut sen tuuheaa häntää, joka nousee konepellille.



KETUNHÄNTÄ KONEPELLILLÄ

Näen samalla hahmon liikkuvan suuren rakennuksen ikkunassa. Hahmo seuraa tilannetta, joten uskon hänen olevan auton omistajan. Kävelen viereisen bussiaseman eteen.

Bussi kaartaa aseman eteen, kun näen ohikulkijan pysähtyvän auton kohdalle. En yhtään ihmettele, sillä näky on varsin erikoinen.

Suuren rakennuksen ovi avautuu ja hahmo, joka oli kurkkinut ikkunasta tulee pihalle. Kiivaalla äänellä hän selittää jotain ohikulkijalle.

Nousen bussiin ja katselen valkenevaa maisemaa. On marraskuun kaunis aamupäivä ja lumi maassa. Kuulen radiosta seuraavan viikon sääennusteen. Tulossa on räntää ja loskaa.

Vilkaisen bussin ikkunasta pikkuauton keulassa roikkuvaa kettua ja sen puuhkana ylös kohoavaa häntää.




TÄTÄ KYSYMYSTÄ POHDIN USEIN

Kaksi lähiopetuspäivää Markkinointi-instituutissa kuluvat tiiviin opiskelun tahdissa. Ensimmäisen aamupäivän tehtävä on viestin rakentaminen ja sille otsikon valitseminen.

Oman viestinsä otsikon saa valita itse tai sitten se määrätään. Päätän ottaa jonkin oman mieluummin kuin annetun. Heitän lonkalta ajatuksen, joka usein tulee esille haastatellessani Parkinsonin tautia tai dystoniaa sairastavia ihmisiä.

Kysymykseni on: “Voiko sairaus tuoda mitään hyvää ihmisen elämään?”




PARKINSONIN TAUTI JA DYSTONIA

Kysymys ei ole helppo ja selvää on, ettei sitä voi esittää missä tahansa tilanteessa tai kenelle vain. On oltava keskustelun aikana syntynyt luottamus ja intuitio, että tämän kysymyksen voi esittää.

Parkinsonin taudissa on kysymys sairaudesta, joka on parantumaton ja edistyvä, mutta sen edistymistä on mahdollista huomattavasti hidastaa lääkehoidolla. Silti se on vakava sairaus, jonka käsitteleminen on jokaisella sairastuneella oma prosessinsa.

Dystonia on sairaus, joka aiheuttaa liikehäiriöitä. Ne johtuvat aivotumakkeesta, joka säätelee kaikkia tahdonalaisia lihaksia.

Tähän aivotumakkeeseen tulee jostain syystä häiriö ja jokin lihas alkaa toimia tahdonvastaisesti.




SAIRAUDEN VIESTI OLI PURETTAVA OSIIN

Dystonia on etenevä sairaus noin kolmanneksella sitä sairastavista ja muutama prosentti myös paranee siitä spontaanisti. Tästä tosin tutkijat ovat eri mieltä. Toisten mielestä sairaus palaa jossain vaiheessa ja toisten mielestä paranee.

Vaikka Parkinsonin tauti ja dystonia ovatkin täysin eri sairauksia, ne ovat kumpikin aivosairauksia, joiden syytä ei tunneta. Kumpaankaan ei myöskään ole parantavaa hoitoa, vain oireita lieventävää hoitoa.

Näistä sairauksista lähdin omassa viestissäni pohtimaan tuota kysymystä, joka yllättäen muodostui koko päivän teemaksi osalleni.

Jouduin purkamaan viestin osiin ja pohtimaan sen sanomaa.



“MINUN OLI SAIRASTUTTAVA TULLAKSENI TERVEEKSI”

Viestin ydinlause sijoitettiin kuvion keskelle ja siihen lähdettiin hakemaan perusteluja.Koska oli kysymys tehtävästä tunnin aikana, ei aikaa ollut kovin paljon valmistella omaa kaaviota.

Mieleeni tuli ajatuksia, joita olin kuullut, tai itse kehitellyt sairastaessani dystoniaa ja sitä sairastavien kanssa keskustellessani. “Minun piti sairastua tullakseni terveeksi”, on syntynyt oman sairauteni kautta.

“Näin miehen, jolla ei ollut kenkiä, itkevän, kunnes hän näki ihmisen, jolla ei ollut jalkoja.” Tämän viisauden kertoi minulle eräs Parkinsonin tautia sairastava. Hän oli elämässään kokenut sairauden lisäksi monia muitakin, lähes käsittämättömän raskaita asioita.

“Minulla on Parkinsonin tauti, mutta en sairasta sitä”, totesi eräs toinen ihminen kerran.




ONKO SAIRAUDELLA MITÄÄN HYVÄÄ ANNETTAVAA?

Ensimmäisenä oli pohdittava viestin kohde tai se ryhmä, kenelle viestin esittää: Tieto, kokemukset, odotukset ja tavoite.

Sitten lähdettiin pohtimaan viestiä, purkamaan sitä mitä-kysymyksillä. Tajusin siinä vaiheessa, kuinka vaativan viestin olin itselleni asettanut.

On selvää, että olisi helpompaa pohtia mitä pahaa sairaus tuo elämään. Niiden luetteleminen olisi loputon tie epätoivon suolla.

Halusin kuitenkin keskittyä nyt tähän viestiin ja siihen mahdollisuuteen, jonka se antaa. Voiko se antaa mitään hyvää?

Onko sairaudella mitään hyvää annettavaa ihmisen elämään?




KIIRE, KIIRE, KIIRE

Pohdin ensin aikaa ennen sairastumista, ainaista kiirettä, joka vaati vauhtia, elämää oli elettävä kaasu pohjassa. Jostain syystä mieleeni tuli kuva ketunhännästä auton puskurissa. Oli kiire töihin.

Toiseksi pohdin kiireen seurausta ja sen aiheuttamaa elämän arvojen kieroutumista. Läheiset ja rakkaat ihmiset saivat jäänteitä siitä ajasta, minkä tärkeät tehtävät työssä tai vastuullisissa tehtävissä muille antoi.

Pohdin ainaista kiireen ja paineiden aiheuttamaa uupumusta. Väsymistä töiden ja velvoitteiden edessä.

Oliko sairastunut siksi että pystyisi irrottautumaan niistä, vai sairastuiko siksi, ettei kyennyt siihen?




SAIRAS AJATUS

“Mitä hyvää sairaus voi tuoda elämääni?”

Tuo ajatus olisi ehkä jossain elämäni vaiheessa tuntunut sairaalta. Ainoa hyvä asia olisi ollut, että siitä voi ehkä parantua ja tulla terveeksi, muuttua normaaliksi.

Oma käsitykseni terveestä ihmisestä on kuitenkin elämän varrella muuttunut niin täysin, etten enää koe tuota kysymystä oudoksi. Mielestäni sitä on aihetta ainakin pohtia.

Olen esittänyt kysymyksen lukuisia kertoja, kun keskustelu on edennyt siihen vaiheeseen, että tilanne nostaa sen esiin. Olen saanut vastauksia laidasta laitaan.

“Sairaus ei tuo elämään mitään hyvää, ei yhtään mitään”, on ollut yksi vastaus.




PIENET ONNEN HETKET

Nyt kuitenkin olin asettanut itseni pihteihin, joista ei grillaamatta pois päässyt. Oli pakko kypsytellä vastaukset tähän esittämääni kysymykseen ja perustella ne.

Perusviestiin oli pohdittava kolme vastausta “mitä” kysymykseen ja ne tuli perustella jokainen kolmella ajatuksella.

Ensimmäisenä kirjoitin, että sairaus opettaa uuden asenteen elämään. Moni turha, ennen niin tärkeä asia putoaa pois. Oppii elämään hetkessä, eikä pohdi niin paljon menneisyyttä tai tulevien päivien asioita.

On tämä hetki ja nämä onnen hetket. Niistä on elämän ilo löydettävä. Pienistä onnen hetkistä.




OMALTA TASOLTA IHMISEN TASOLLE

Toisena perusteluna kirjoitin uudet asiat elämässä, jotka sairauden kautta tulevat. Turha kiire jää, on äkkiä aikaa, eikä enää tarvitse kaasuttaa muista piittaamatta töihin.

Kun uskaltaa lähteä mukaan vertaistukitoimintaan, saa uusia ystäviä ja löytää uusia harrastuksia. Voi huomata, että se, mihin ennen ei ollut aikaa, onkin nyt parasta ajanvietettä.

Kolmanneksi pohdin vastaukseksi sairauden tuoman opetuksen. Yllättäen alkaakin löytää läheisille aikaa, niillekin jotka eivät ole menestyjiä. Eivät kuulu samalle tasolle.

Niin kuin eräs ihminen kerran rauhallisella äänellä kertoi seurustelevansa vain ihmisten kanssa, jotka ovat samalla tasolla kuin hän itse.

Sairaus parhaassa tapauksessa parantaa tällaisista turhista kuvitelmista, että on muita ihmisiä parempi ja korkeammalla tasolla.



SAIRAUS OPETTAA ARMAHTAMAAN

Viimeisenä sairauden tuomana hyvänä asiana pohdin ajatuksen, että se opettaa olemaan armollinen.

Armollinen ensin itseään kohtaan, koska muuten ei voi olla armollinen toisillekaan.

Jos on vain toisille armollinen, silloin nujertaa itsensä.

Siksi on aloitettava siitä, että armahtaa ensin itsensä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti