perjantai 25. marraskuuta 2016

JÄÄ TÄNNE



Mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen?

Voiko edes omistaa mitään, mitä ei voi ottaa pois?

Voiko onnelliseen hetkeen pysähtyä?

On uskallettava kysyä.

Vain sillä tavoin saa vastauksia.

Kaikki mitä ihmisellä on, voidaan ottaa pois.

Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän hän voi menettää.

Ihminen voi omistaa vain sen verran, kuin kykenee antamaan pois.

Kaikki muu on ajan leimaama laina: “Jää tänne”

HETKEEN EI VOI JÄÄDÄ

Seison järven rannalla ja olen onnellinen. Katson marraskuun utuiseen hämärään, näen syvänvihreään metsään ja kuulen palokärjen huudahdukset.

Koko laaja vesilakeus edessäni ja taivaisiin katoavat ikikuuset järeiden rantakivien juurella.

Tiedän, että elämää ei voi pysäyttää, se virtaa eteenpäin.

Tähänkään onnen hetkeen en voi jäädä.




“ETEENPÄIN”

“Eteenpäin”, kirjoitti eräs lukijani kun kysyttiin mitä hänen elämässään tapahtuu seuraavaksi.

Minusta se on hyvä ajatus ja ainoa mahdollinen.

Elämää on vaikea elää taaksepäin.

On sitä tosin moni yrittänyt ja juuttunut.

Olen tavannut ihmisiä, jotka eivät pääse irti menneestä.

Vaikka he elävätkin tässä päivässä, on mennyt elämä kietonut tiukan siteensä heihin.

Mennyt elämä ei ole vain muisto.

Se on pakopaikka, piilopaikka tai vankila, jonka ovi on auki.



PYSTYSSÄ HENKISEN SELLIN KALTEREIDEN VARASSA

Nelson Mandela joutui elämänsä aikana kärsimään vankilassa pitkiä aikoja rasistisen rotuerottelun vuoksi.

Hänenkään kohdallaan elämä ei pysähtynyt. Eräänä päivänä vankilan ovet avattiin.

Mandela on lausunut siitä tilanteesta vertauksen, että vaikka vankilan ovet olivat auki ja hän oli vapaa lähtemään,

hänen oli kuitenkin itse noustava ylös ja käveltävä vapauteen.

Niin meidän jokaisen on tehtävä, on uskallettava astua ulos.

On käveltävä turvallisesta sellistä, jonka kaltereista oli hyvä ottaa tukea.




UUSI PELOTTAA

Usein takertuu taakse jäävään. Eihän siinä mitään, elämä on ihmeellistä ja usein sen huomaa vasta jälkeenpäin.

Menneessä, vaikka se oli tavallista arkea, on aina muistojen kultaa ja juhlaa.

Elettyä elämää, johon oppi ja takertuu.

Ehkä uusi on aina, siihen oivalluksen tai kypsymisen hetkeen asti pelottavaa.




KAIKKI VANHA JA ARKINEN OLI KERRAN UUTTA

Joskus sitten huomaa, että on muuttunut, tuleva ei enää niin huoleta. Odottaa uutta innolla ja antaa sen heijastua tähänkin hetkeen.

Taakse jäävään takertuminen syö voimia ja vie energiaa. Koettua voi lämmöllä ja huumorillakin muistella.

Ymmärtää tulevan olevan jotain uutta.

Sitä minne on mentävä, joka tulee ja on otettava vastaan.

Ottaa vastaan, niin kuin kaikki koettukin on kerran otettu vastaan: Uutena.



LIESJÄRVEN JÄREÄT RANTAKALLIOT

Luonnossa on hiljaista. Palokärki on mennyt ja sen naputusten jälkeen hiljaisuus saa syvyyttä. Hämärä taittuu jo iltapäivällä ja saa metsään sadunhohtoa.

Sammaleet ovat rouheita jalkojen alla pienen pakkasen jälkeen. Kävelen Liesjärven rantapolkua kohti järven toista päätä.

Metsässä tulee hengitettyä syvempään raikasta ilmaa. Rantakalliot ovat järeitä ja vesi peilityyni.

Vielä tullessa se väreili tuulessa.





MATTI TORKKOMÄEN KIRJA KANSALLISPUISTOISTA

Tähän Liesjärven ja Kyynärharjun paikkeille jääkauden aikainen jäänreuna pysähtyi.

Näin kertoo Matti Torkkomäki hienossa kirjassa Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistoista.

Torkkomäki kertoo, että Liesjärven kalliot ovat siitä syystä niin kulmikkaita ja rouheita.

Ne ovat sitä, koska jää ei niitä hionut, vaan suli hiljalleen.

LIESJÄRVELTÄ YHTEYS MEREEN

Näistä järvistä tässä ympärillä on siihen aikaan ollut myös yhteys mereen asti.

Matti Torkkomäen kirjan sain kerran lahjaksi ystävältäni.

Kannattaa hankkia se jos vaeltelee näissä metsissä tai Torronsuolla.

Kirjaa saa ehkä jostain divarista, sillä painos on myyty ajat sitten loppuun.




ITSENSÄ KANSSA ON OLTAVA SOVUSSA

Liesjärven rantakiviä voi hyvin kuvata sanalla järkäleet. Pakkasen jälkeen ne ovat liukkaita ja sammal lipeää helposti alta.

On syytä liikkua varovaisen kunnioittavasti.

Kunnioitan myös paljon Torkkomäen kirjan minulle antaneen ystäväni elämää ja ajatuksia. Paljon olen niitä ajatellut tälläkin retkellä.

Hän on joskus kertonut elämästään ja siitä, miten ihmisen on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä, että osaisi elää sovussa oman luonteensa kanssa.

Silloin oppii myös arvostamaan ja ymmärtämään kanssakulkijoitaan ja läheisiään.

Siinä on elämäntehtävää ja oppimista jokaiselle.

LIIAN RASKAILLA EVÄILLÄ UUPUU

Hän on kertonut ja todennut, että elämää ei jaksa elää, jos on liian raskaat eväät.

Katkerien ja raskaiden kokemusten eväät elämässä uuvuttavat kenet tahansa.

Niin on, mietin, kun istun evästulilla ja hörpin kahvia kuksasta.

Sitä on aika järkyttävääkin ajatella, miten erilaista elämä on vain pari sukupolvea sitten ollut joillakin.

Ei kovin montaa vuosikymmentä tarvitse mennä, kun ajat ja tavat olivat täysin erilaisia.




LAPSUUDETON ELÄMÄ PARIN SUKUPOLVEN TAKANA

Sieltä mistä isovanhemmat tai heidän vanhempansa tulivat, saattoi takana olla jopa huutolaisuus.

Eikä sitä lapsuutta edes varsinaisesti monella ollutkaan.

Tuo ystäväni tuntee hyvin meidän ihmisluonteiden eroavaisuudet.

Ehkä siitä syystä hän osaa huomioida ja ymmärtää jokaista.

Hän on kääntänyt kokemansa elämän viisaudeksi, jota on ollut aina ilo lukea hänen kommenteistaan.




JAETUT EVÄÄT EIVÄT LOPU

Hieno tuo hänen ajatuksensa kevyemmistä eväistä.

Jäin sitä pohtimaan rantakivillä seisoessani.

Elämä antaa joskus mahdollisuuden valita, mitä eväitä kantaa.

Silloin on viisautta ottaa riittävästi ja jakaa loput.

Jaettu leipähän ei koskaan lopu.

Eivät varmaan myöskään jaetut elämän eväät.

ELÄMÄN LUOTAAVAT SANAT

Mieleeni tulevat Martin Luther Kingin sanat:

“Jos osaksesi lankeaa olla kadunlakaisija, lakaise katuja niin kuin Michelangelo maalasi, Beethoven sävelsi tai Shakespeare kirjoitti.”

“Lakaise katuja niin hyvin, että kaikki taivaan ja maan asukit pysähtyvät ja toteavat: siinä oli suuri kadunlakaisija, joka teki työnsä hyvin.”

Voiko elämää hienommin enää luodata.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti