sunnuntai 27. marraskuuta 2016

LIESJÄRVEN KIVET JA HAHMOT

Kulkiessaan luonnossa havahtuu usein vaikuttavan luonnon luoman hahmon eteen. Mielikuvia syntyy ja ajatuksia siitä mikä hahmo on metsän kätköissä. Toisinaan hahmot alkavat puhua, sitä on syytä kuunnella.




Liesjärven sfinksin katse on kulkenut pilvien ohi linnuradan tähtivyöhön vuosisatojen ajan.




Oksien välistä kulkijaa kurkistelee varsin arvioiva katselija.




Kivien maailman hienohelma.




Liesjärven rantavahti vakaa.




Tähän ystävällisen järkäleen suojaan voi mennä lepäämään hetkeksi.




Nämä pienet kuuset kallion päällä ovat elämän sankareita, selviytyjien aatelia.




Maastoutunut kivenjärkäle.




Voiko enää olla vakuuttavammin asiansa takana, kuin tämä särmäkivi, jonka kulmia edes vuosisataiset aallot eivät ole kyenneet hiomaan.




Liesjärven olympiakivet odottavat mitalikolmikkoa, neljäs sija on aina vaikein, täällä sekin on sijansa saanut.




Luonnon värisilmä on absoluuttinen.




Kiven kovina he seisovat pysäkeillä ja odottavat, lähellä ja saavuttamattomissa, tarkkaan valitulla paikalla.




Ajan vapauttama tulvapuu lepää muutaman vuosikymmenen suopean kiven suojassa.




"Löydettiin toisemme tässä Liesjärven rannalla vuosikymmeniä sitten, ollaan ikäänkuin kasvettu yhteen."




"Tulehan kulkija tänne sammalistuimelle ja katsele muutama vuosisata kanssani ulapalle, niin varmasti opit jotain."




"Minä olen katsellut tätä maisemaa satatuhatta vuotta, mutta en ole periksi antanut."




Kivienkin kokouksessa keskellä istuu sopuisin luonne, kulmat hiottuna, nöyränä ja lujana. Ulkoreunassa särmikkäät ottavat kantaa.



"Moi, sinähän kävit täällä kymmenisen vuotta sitten. Taidat pitää paikasta, kun yhtenään täällä ramppaat."





perjantai 25. marraskuuta 2016

JÄÄ TÄNNE



Mitä ihminen tarvitsee ollakseen onnellinen?

Voiko edes omistaa mitään, mitä ei voi ottaa pois?

Voiko onnelliseen hetkeen pysähtyä?

On uskallettava kysyä.

Vain sillä tavoin saa vastauksia.

Kaikki mitä ihmisellä on, voidaan ottaa pois.

Mitä enemmän ihminen omistaa, sitä enemmän hän voi menettää.

Ihminen voi omistaa vain sen verran, kuin kykenee antamaan pois.

Kaikki muu on ajan leimaama laina: “Jää tänne”

HETKEEN EI VOI JÄÄDÄ

Seison järven rannalla ja olen onnellinen. Katson marraskuun utuiseen hämärään, näen syvänvihreään metsään ja kuulen palokärjen huudahdukset.

Koko laaja vesilakeus edessäni ja taivaisiin katoavat ikikuuset järeiden rantakivien juurella.

Tiedän, että elämää ei voi pysäyttää, se virtaa eteenpäin.

Tähänkään onnen hetkeen en voi jäädä.




“ETEENPÄIN”

“Eteenpäin”, kirjoitti eräs lukijani kun kysyttiin mitä hänen elämässään tapahtuu seuraavaksi.

Minusta se on hyvä ajatus ja ainoa mahdollinen.

Elämää on vaikea elää taaksepäin.

On sitä tosin moni yrittänyt ja juuttunut.

Olen tavannut ihmisiä, jotka eivät pääse irti menneestä.

Vaikka he elävätkin tässä päivässä, on mennyt elämä kietonut tiukan siteensä heihin.

Mennyt elämä ei ole vain muisto.

Se on pakopaikka, piilopaikka tai vankila, jonka ovi on auki.



PYSTYSSÄ HENKISEN SELLIN KALTEREIDEN VARASSA

Nelson Mandela joutui elämänsä aikana kärsimään vankilassa pitkiä aikoja rasistisen rotuerottelun vuoksi.

Hänenkään kohdallaan elämä ei pysähtynyt. Eräänä päivänä vankilan ovet avattiin.

Mandela on lausunut siitä tilanteesta vertauksen, että vaikka vankilan ovet olivat auki ja hän oli vapaa lähtemään,

hänen oli kuitenkin itse noustava ylös ja käveltävä vapauteen.

Niin meidän jokaisen on tehtävä, on uskallettava astua ulos.

On käveltävä turvallisesta sellistä, jonka kaltereista oli hyvä ottaa tukea.




UUSI PELOTTAA

Usein takertuu taakse jäävään. Eihän siinä mitään, elämä on ihmeellistä ja usein sen huomaa vasta jälkeenpäin.

Menneessä, vaikka se oli tavallista arkea, on aina muistojen kultaa ja juhlaa.

Elettyä elämää, johon oppi ja takertuu.

Ehkä uusi on aina, siihen oivalluksen tai kypsymisen hetkeen asti pelottavaa.




KAIKKI VANHA JA ARKINEN OLI KERRAN UUTTA

Joskus sitten huomaa, että on muuttunut, tuleva ei enää niin huoleta. Odottaa uutta innolla ja antaa sen heijastua tähänkin hetkeen.

Taakse jäävään takertuminen syö voimia ja vie energiaa. Koettua voi lämmöllä ja huumorillakin muistella.

Ymmärtää tulevan olevan jotain uutta.

Sitä minne on mentävä, joka tulee ja on otettava vastaan.

Ottaa vastaan, niin kuin kaikki koettukin on kerran otettu vastaan: Uutena.



LIESJÄRVEN JÄREÄT RANTAKALLIOT

Luonnossa on hiljaista. Palokärki on mennyt ja sen naputusten jälkeen hiljaisuus saa syvyyttä. Hämärä taittuu jo iltapäivällä ja saa metsään sadunhohtoa.

Sammaleet ovat rouheita jalkojen alla pienen pakkasen jälkeen. Kävelen Liesjärven rantapolkua kohti järven toista päätä.

Metsässä tulee hengitettyä syvempään raikasta ilmaa. Rantakalliot ovat järeitä ja vesi peilityyni.

Vielä tullessa se väreili tuulessa.





MATTI TORKKOMÄEN KIRJA KANSALLISPUISTOISTA

Tähän Liesjärven ja Kyynärharjun paikkeille jääkauden aikainen jäänreuna pysähtyi.

Näin kertoo Matti Torkkomäki hienossa kirjassa Liesjärven ja Torronsuon kansallispuistoista.

Torkkomäki kertoo, että Liesjärven kalliot ovat siitä syystä niin kulmikkaita ja rouheita.

Ne ovat sitä, koska jää ei niitä hionut, vaan suli hiljalleen.

LIESJÄRVELTÄ YHTEYS MEREEN

Näistä järvistä tässä ympärillä on siihen aikaan ollut myös yhteys mereen asti.

Matti Torkkomäen kirjan sain kerran lahjaksi ystävältäni.

Kannattaa hankkia se jos vaeltelee näissä metsissä tai Torronsuolla.

Kirjaa saa ehkä jostain divarista, sillä painos on myyty ajat sitten loppuun.




ITSENSÄ KANSSA ON OLTAVA SOVUSSA

Liesjärven rantakiviä voi hyvin kuvata sanalla järkäleet. Pakkasen jälkeen ne ovat liukkaita ja sammal lipeää helposti alta.

On syytä liikkua varovaisen kunnioittavasti.

Kunnioitan myös paljon Torkkomäen kirjan minulle antaneen ystäväni elämää ja ajatuksia. Paljon olen niitä ajatellut tälläkin retkellä.

Hän on joskus kertonut elämästään ja siitä, miten ihmisen on tärkeintä oppia tuntemaan itsensä, että osaisi elää sovussa oman luonteensa kanssa.

Silloin oppii myös arvostamaan ja ymmärtämään kanssakulkijoitaan ja läheisiään.

Siinä on elämäntehtävää ja oppimista jokaiselle.

LIIAN RASKAILLA EVÄILLÄ UUPUU

Hän on kertonut ja todennut, että elämää ei jaksa elää, jos on liian raskaat eväät.

Katkerien ja raskaiden kokemusten eväät elämässä uuvuttavat kenet tahansa.

Niin on, mietin, kun istun evästulilla ja hörpin kahvia kuksasta.

Sitä on aika järkyttävääkin ajatella, miten erilaista elämä on vain pari sukupolvea sitten ollut joillakin.

Ei kovin montaa vuosikymmentä tarvitse mennä, kun ajat ja tavat olivat täysin erilaisia.




LAPSUUDETON ELÄMÄ PARIN SUKUPOLVEN TAKANA

Sieltä mistä isovanhemmat tai heidän vanhempansa tulivat, saattoi takana olla jopa huutolaisuus.

Eikä sitä lapsuutta edes varsinaisesti monella ollutkaan.

Tuo ystäväni tuntee hyvin meidän ihmisluonteiden eroavaisuudet.

Ehkä siitä syystä hän osaa huomioida ja ymmärtää jokaista.

Hän on kääntänyt kokemansa elämän viisaudeksi, jota on ollut aina ilo lukea hänen kommenteistaan.




JAETUT EVÄÄT EIVÄT LOPU

Hieno tuo hänen ajatuksensa kevyemmistä eväistä.

Jäin sitä pohtimaan rantakivillä seisoessani.

Elämä antaa joskus mahdollisuuden valita, mitä eväitä kantaa.

Silloin on viisautta ottaa riittävästi ja jakaa loput.

Jaettu leipähän ei koskaan lopu.

Eivät varmaan myöskään jaetut elämän eväät.

ELÄMÄN LUOTAAVAT SANAT

Mieleeni tulevat Martin Luther Kingin sanat:

“Jos osaksesi lankeaa olla kadunlakaisija, lakaise katuja niin kuin Michelangelo maalasi, Beethoven sävelsi tai Shakespeare kirjoitti.”

“Lakaise katuja niin hyvin, että kaikki taivaan ja maan asukit pysähtyvät ja toteavat: siinä oli suuri kadunlakaisija, joka teki työnsä hyvin.”

Voiko elämää hienommin enää luodata.






maanantai 21. marraskuuta 2016

KETUNHÄNTÄ KONEPELLILLÄ



Kettu puskurissa on kokenut kovia. Mikä sen vei tien yli juuri sillä hetkellä, kun töihin oli kiire ja auton vauhti sen verran kova, että kettu jäi kiinni puskuriin. Ketunhäntä kurkistelee konepellin reunan yli, kuin puuhka parkkiin jätetyn auton keulassa.

Olen matkalla bussille ja katselen auton murskaamaa luontokappaletta. Kiire on ollut kova, pohdin kun katselen kettua. Ei ihme, että kaikenlaista sattuu tien päällä. Parkkiin jätetty auto kettu puskurissa on erikoinen näky keskellä kaupunkia.

Mietin, että tulisiko asiasta ilmoittaa johonkin, onhan Suomessa eläinsuojelulaki ja kettu voi kitua vielä. Outoa, ettei kuljettaja ole huomannut sen tuuheaa häntää, joka nousee konepellille.



KETUNHÄNTÄ KONEPELLILLÄ

Näen samalla hahmon liikkuvan suuren rakennuksen ikkunassa. Hahmo seuraa tilannetta, joten uskon hänen olevan auton omistajan. Kävelen viereisen bussiaseman eteen.

Bussi kaartaa aseman eteen, kun näen ohikulkijan pysähtyvän auton kohdalle. En yhtään ihmettele, sillä näky on varsin erikoinen.

Suuren rakennuksen ovi avautuu ja hahmo, joka oli kurkkinut ikkunasta tulee pihalle. Kiivaalla äänellä hän selittää jotain ohikulkijalle.

Nousen bussiin ja katselen valkenevaa maisemaa. On marraskuun kaunis aamupäivä ja lumi maassa. Kuulen radiosta seuraavan viikon sääennusteen. Tulossa on räntää ja loskaa.

Vilkaisen bussin ikkunasta pikkuauton keulassa roikkuvaa kettua ja sen puuhkana ylös kohoavaa häntää.




TÄTÄ KYSYMYSTÄ POHDIN USEIN

Kaksi lähiopetuspäivää Markkinointi-instituutissa kuluvat tiiviin opiskelun tahdissa. Ensimmäisen aamupäivän tehtävä on viestin rakentaminen ja sille otsikon valitseminen.

Oman viestinsä otsikon saa valita itse tai sitten se määrätään. Päätän ottaa jonkin oman mieluummin kuin annetun. Heitän lonkalta ajatuksen, joka usein tulee esille haastatellessani Parkinsonin tautia tai dystoniaa sairastavia ihmisiä.

Kysymykseni on: “Voiko sairaus tuoda mitään hyvää ihmisen elämään?”




PARKINSONIN TAUTI JA DYSTONIA

Kysymys ei ole helppo ja selvää on, ettei sitä voi esittää missä tahansa tilanteessa tai kenelle vain. On oltava keskustelun aikana syntynyt luottamus ja intuitio, että tämän kysymyksen voi esittää.

Parkinsonin taudissa on kysymys sairaudesta, joka on parantumaton ja edistyvä, mutta sen edistymistä on mahdollista huomattavasti hidastaa lääkehoidolla. Silti se on vakava sairaus, jonka käsitteleminen on jokaisella sairastuneella oma prosessinsa.

Dystonia on sairaus, joka aiheuttaa liikehäiriöitä. Ne johtuvat aivotumakkeesta, joka säätelee kaikkia tahdonalaisia lihaksia.

Tähän aivotumakkeeseen tulee jostain syystä häiriö ja jokin lihas alkaa toimia tahdonvastaisesti.




SAIRAUDEN VIESTI OLI PURETTAVA OSIIN

Dystonia on etenevä sairaus noin kolmanneksella sitä sairastavista ja muutama prosentti myös paranee siitä spontaanisti. Tästä tosin tutkijat ovat eri mieltä. Toisten mielestä sairaus palaa jossain vaiheessa ja toisten mielestä paranee.

Vaikka Parkinsonin tauti ja dystonia ovatkin täysin eri sairauksia, ne ovat kumpikin aivosairauksia, joiden syytä ei tunneta. Kumpaankaan ei myöskään ole parantavaa hoitoa, vain oireita lieventävää hoitoa.

Näistä sairauksista lähdin omassa viestissäni pohtimaan tuota kysymystä, joka yllättäen muodostui koko päivän teemaksi osalleni.

Jouduin purkamaan viestin osiin ja pohtimaan sen sanomaa.



“MINUN OLI SAIRASTUTTAVA TULLAKSENI TERVEEKSI”

Viestin ydinlause sijoitettiin kuvion keskelle ja siihen lähdettiin hakemaan perusteluja.Koska oli kysymys tehtävästä tunnin aikana, ei aikaa ollut kovin paljon valmistella omaa kaaviota.

Mieleeni tuli ajatuksia, joita olin kuullut, tai itse kehitellyt sairastaessani dystoniaa ja sitä sairastavien kanssa keskustellessani. “Minun piti sairastua tullakseni terveeksi”, on syntynyt oman sairauteni kautta.

“Näin miehen, jolla ei ollut kenkiä, itkevän, kunnes hän näki ihmisen, jolla ei ollut jalkoja.” Tämän viisauden kertoi minulle eräs Parkinsonin tautia sairastava. Hän oli elämässään kokenut sairauden lisäksi monia muitakin, lähes käsittämättömän raskaita asioita.

“Minulla on Parkinsonin tauti, mutta en sairasta sitä”, totesi eräs toinen ihminen kerran.




ONKO SAIRAUDELLA MITÄÄN HYVÄÄ ANNETTAVAA?

Ensimmäisenä oli pohdittava viestin kohde tai se ryhmä, kenelle viestin esittää: Tieto, kokemukset, odotukset ja tavoite.

Sitten lähdettiin pohtimaan viestiä, purkamaan sitä mitä-kysymyksillä. Tajusin siinä vaiheessa, kuinka vaativan viestin olin itselleni asettanut.

On selvää, että olisi helpompaa pohtia mitä pahaa sairaus tuo elämään. Niiden luetteleminen olisi loputon tie epätoivon suolla.

Halusin kuitenkin keskittyä nyt tähän viestiin ja siihen mahdollisuuteen, jonka se antaa. Voiko se antaa mitään hyvää?

Onko sairaudella mitään hyvää annettavaa ihmisen elämään?




KIIRE, KIIRE, KIIRE

Pohdin ensin aikaa ennen sairastumista, ainaista kiirettä, joka vaati vauhtia, elämää oli elettävä kaasu pohjassa. Jostain syystä mieleeni tuli kuva ketunhännästä auton puskurissa. Oli kiire töihin.

Toiseksi pohdin kiireen seurausta ja sen aiheuttamaa elämän arvojen kieroutumista. Läheiset ja rakkaat ihmiset saivat jäänteitä siitä ajasta, minkä tärkeät tehtävät työssä tai vastuullisissa tehtävissä muille antoi.

Pohdin ainaista kiireen ja paineiden aiheuttamaa uupumusta. Väsymistä töiden ja velvoitteiden edessä.

Oliko sairastunut siksi että pystyisi irrottautumaan niistä, vai sairastuiko siksi, ettei kyennyt siihen?




SAIRAS AJATUS

“Mitä hyvää sairaus voi tuoda elämääni?”

Tuo ajatus olisi ehkä jossain elämäni vaiheessa tuntunut sairaalta. Ainoa hyvä asia olisi ollut, että siitä voi ehkä parantua ja tulla terveeksi, muuttua normaaliksi.

Oma käsitykseni terveestä ihmisestä on kuitenkin elämän varrella muuttunut niin täysin, etten enää koe tuota kysymystä oudoksi. Mielestäni sitä on aihetta ainakin pohtia.

Olen esittänyt kysymyksen lukuisia kertoja, kun keskustelu on edennyt siihen vaiheeseen, että tilanne nostaa sen esiin. Olen saanut vastauksia laidasta laitaan.

“Sairaus ei tuo elämään mitään hyvää, ei yhtään mitään”, on ollut yksi vastaus.




PIENET ONNEN HETKET

Nyt kuitenkin olin asettanut itseni pihteihin, joista ei grillaamatta pois päässyt. Oli pakko kypsytellä vastaukset tähän esittämääni kysymykseen ja perustella ne.

Perusviestiin oli pohdittava kolme vastausta “mitä” kysymykseen ja ne tuli perustella jokainen kolmella ajatuksella.

Ensimmäisenä kirjoitin, että sairaus opettaa uuden asenteen elämään. Moni turha, ennen niin tärkeä asia putoaa pois. Oppii elämään hetkessä, eikä pohdi niin paljon menneisyyttä tai tulevien päivien asioita.

On tämä hetki ja nämä onnen hetket. Niistä on elämän ilo löydettävä. Pienistä onnen hetkistä.




OMALTA TASOLTA IHMISEN TASOLLE

Toisena perusteluna kirjoitin uudet asiat elämässä, jotka sairauden kautta tulevat. Turha kiire jää, on äkkiä aikaa, eikä enää tarvitse kaasuttaa muista piittaamatta töihin.

Kun uskaltaa lähteä mukaan vertaistukitoimintaan, saa uusia ystäviä ja löytää uusia harrastuksia. Voi huomata, että se, mihin ennen ei ollut aikaa, onkin nyt parasta ajanvietettä.

Kolmanneksi pohdin vastaukseksi sairauden tuoman opetuksen. Yllättäen alkaakin löytää läheisille aikaa, niillekin jotka eivät ole menestyjiä. Eivät kuulu samalle tasolle.

Niin kuin eräs ihminen kerran rauhallisella äänellä kertoi seurustelevansa vain ihmisten kanssa, jotka ovat samalla tasolla kuin hän itse.

Sairaus parhaassa tapauksessa parantaa tällaisista turhista kuvitelmista, että on muita ihmisiä parempi ja korkeammalla tasolla.



SAIRAUS OPETTAA ARMAHTAMAAN

Viimeisenä sairauden tuomana hyvänä asiana pohdin ajatuksen, että se opettaa olemaan armollinen.

Armollinen ensin itseään kohtaan, koska muuten ei voi olla armollinen toisillekaan.

Jos on vain toisille armollinen, silloin nujertaa itsensä.

Siksi on aloitettava siitä, että armahtaa ensin itsensä.




perjantai 11. marraskuuta 2016

KOLMEN VUODEN BLOGI




Kaaospallo roikkuu katoksesta lumen kuorruttamana. Tintit ja varpuset pyrähtelevät sen päällä, on talvinen aamu ja pakkasta yli kymmenen astetta.

Sain nuo pajusta punotut suuret pallot ystävältäni viime keväänä.

Olen usein pohtinut elämää ja antanut katseeni asua niissä, lintujen lennähtelyssä, kaaoksessa ja rauhassa.

En tiedä miksi kaaospallon nimi on annettu näille pajutöille, mutta loistava se on ja tuo mielikuvia elämästä paljon mieleen.




ELÄMÄÄ KAAOSPALLOSSA

Elämä on kaaosta toisinaan ja sitä ei voi selittää. On vain elettävä.

Selitys on aina helpompi kestää, kuin sekava totuus.

Eikä meillä edes totuutta ole tässä ihmisten maailmassa.

On vain selitettyjä totuuksia, on vain kaaosta ja kaaospallo jossa elämme.

Se, joka väittää tietävänsä totuuden, valehtelee varmimmin.

Miten tämä kaaos syntyi, sitä on vaikea selittää.

Jokainen meistä on yksi selitys joka tähän kaaospalloon punotaan.

Kiinnitetään ja taivutellaan niin ettei siitä enää pääse irti, on osa kaaosta.




SANOJEN VIRRAN PAJU

Kerran se paju kasvoi virran rannalla, oli taipuisa ja notkea, tanssi kuin virran poimujen liike. Jotain tapahtui sille pajulle.

Tulivat kädet, jotka ottivat sen ja veivät pois.

Oli jätettävä ne rannat, lapsuus ja välkkyvän veden pinta, pisaroiden pärskeet ja tuulen taivuttamat kaaret.

Tuli kaaoksen aika, tuli muutos ja matka alkoi.




SANOJEN LÄHDE

Mitä sen pajun piti kestää, sitä eivät sanat jaksa kantaa. On hetki, mihin sanojen virta katoaa. Hetki, jossa ne jatkavat matkaa hiljaisena virtana maan syvyydessä.

Kerran ne pulppuavat lähteenä jostain ja tulevat tuoreina, jääkylminä ja raikkaina. Sanojen virta kaaoksen maailmassa on samea sille, joka ei käy tätä reittiä.

Paju koki kohtalonsa ja taipui tahtoon, joka sen hellästi muovasi, pehmitti ja lämmitti. Paju sai kulkea mutkaisen matkan.

Tien, jota ei osannut odottaa silloin kun virran rannalla taivasta kohti suorana kurotti. 

PAJU TAIPUI

Usein paju pohti, miksi se kasvoi tähän kaaoksen maailmaan, jossa kaikki kaunis katoaa. Elää hetken ja poistuu jälkeä jättämättä.

Sen lapsuus virralla oli kuitenkin niin rikas, täynnä elämää ja iloa, valoa ja rakkautta, että se kesti.

Paju näki läpi kaaoksen, sinne missä kaikki selviää kerran.




MERKITYS JA TEHTÄVÄ

Paju taipui taitaviin käsiin, jotka muokkasivat sen osaksi suurta työtä, osaksi kaaospalloa, pesäksi punarinnalle.

Talven jääkuoren sulattaisi kerran kevätaurinko ja lämpö toisi muuttolinnut.

Sinne kaaospallon sisään tekisi punarinta pesän. Jotain selvisi pajulle.

Oli taivuttava niihin käsiin, jotka muotoilivat sen kaaokseen merkityksen ja tehtävän.




ON PAREMPI TIETÄÄ LUULEVANSA

Ihminen on kuin paju virran rannalla. Toisinaan elämä on kuin tarina, jota me kerromme itsellemme ja selitämme toisille.

Mitä me näemme ja koemme tänään, on huomenna muuttunut selitykseksi ja tarinaksi.

Se joka tietää eilisen totuuden tänään on itsepetoksen tehnyt.

On parempi olla kyselijä, kuin vastaaja.

On parempi ettei luule tietävänsä.

On parempi tietää luulevansa.



HEIKKOJEN TOTUUTTA EI OLE

Unelmat ja kuvitelmat voivat olla lauttoja, jotka vievät yli tyhjyyden jota ei halua kokea.

Parempi on elää hyvässä sadussa, kuin vääristetyssä totuudessa.

On vain vahvempien totuus, heikommilla ei ole voimaa kertoa omaansa.

Eikä heitä kukaan uskoisikaan, sillä selittäjiä löytyy aina.

Kovuus vastaa kovuudella, pahuus pahuudella, eikä niille ole muuta tehtävää, kuin selitys.




MATKA PELOSTA KAAOKSEEN

Rakkaus on ainoa voima, joka voi murtaa sen kehän. Mikään muu voima ei sitä pysty vastustamaan.

Paju ymmärsi sen lopulta ja taipui rakastaviin käsiin.

Se antoi niiden pehmitellä ja taivutella kaaoksesta jotain kaunista.

Niin kaunista, että taivaan linnut tekivät pesän kaaospalloon.

Matka virran rannalta oli ollut pitkä, täynnä pelkoa ja kaaosta.

Kunnes rakastavat kädet antoivat sille muodon ja tehtävän.




KOLMEN VUODEN BLOGI

Tänään tulee kolme vuotta täyteen tämän blogin aloittamisesta.

Kolmivuotisblogia pohtiessani päädyin satuun pajusta ja kaaospallosta.

Olen aina rakastanut tarinoita.

Olen kerännyt ja taltioinut niitä sydämeeni.

Olen kuullut monta tarinaa, joita en koskaan voi kertoa, taakkoja, jotka oli vain purettava jollekin.

Tämä oli heidän tarinansa, pajuista punottu kaaospallo.

Elämä, joka oli liian kaunis tarina päättyäkseen surullisesti.

Elämä, jolla oli tehtävä ja päämäärä, mutta tie siihen ei ollut itse valittu.




PAJU JA KAAOS

Elämä otti sen pajun, valitsi monien muiden joukosta. Miksi juuri sen pajun, siihen elämä ei vastaa.

Se vaikenee, kuin hiljentynyt sanojen virta, joka kumpuaa esiin jostain lähteestä kirkkaana ja raikkaana.

Niin kylmänä että käsiä polttaa.

RAKKAUDEN KÄDET

Rakkauden kädet ottavat lopulta pajun, poimivat ja taivuttavat.

Sekavasta elämästä, joka tuntuu toivottomalta, tulee jotain kaunista ja selkeää.

Koskaan se ei kuitenkaan tapahdu, niin kuin itse tahtoisi.

Koskaan se ei tapahdu kivutta.