lauantai 15. lokakuuta 2016

KERTOMATON TARINA




Tätä tarinaa en tule koskaan kertomaan, päätin kuullessani sen. Olen istunut sattumalta hänen viereensä ja matkamme on samaan suuntaan. Tunti toisensa jälkeen hän on kertonut tarinaansa. Hän on pulpunnut sitä kuin kauan sitten suljettu lähde. Ja minä tiedän, että nämä sanat on sinetöitävä ikuisesti.

Olen tarinankerääjä ja niitä tulee luokseni kuin tilhiä pihlajaan. Olen myös tarinankertoja siinä mitassa, minkä verran olen siihen saanut lahjoja.

En kuvittele itsestäni liikoja, on oltava sillä tavoin rehti, että ylittää itsensä sopivasti ja liioittelee uskottavasti. Tämä on vanha tarinankertojien ohje.




KUKA PUHUI JA KENESTÄ PUHUTAAN

Olen joskus saanut kuulla paljon hyviä puheita ja pitää itsekin pieniä puheenvuoroja. Puhuja on kuin laulaja, hän on oman lajinsa ja äänialansa sisällä ja vain harva kulkee niiden välillä miten tahtoo. Laulaja, joka yrittää enemmän kuin ääni riittää on tuomittu epäonnistumaan, samoin puhuja, joka puhuu enemmän kuin on sanottavaa.

Puheista huomasin, että kuulijoita tapaa kiinnostaa enemmän se, kenestä puhutaan, kuin mitä, tai mistä puhutaan, mikä on tarinan kärki, johon se pyrkii. On luonnollista olla utelias, eikä siitä kovin moni ole vapaa. Uteliaisuus parhaimmillaan vie uutta oppimaan ja pahimmillaan pinnalliseen elämään.

Mikään muu ei enää kiinnosta, kuin uudet asiat ja elämästä katoaa sen syvyys. Siitä jää puuttumaan juurevuus, se syvyys minne on kätketty todellinen voima elää.

Pintajuuret kulkevat kyllä komeina ja näyttävät riittävän hyvinä päivinä. Vaikeina aikoina ne eivät kuitenkaan ulotu pohjavirtoihin, eivätkä myrskyn tullen kestä.




INTERNET MURSKASI JULKAISUKYNNYKSEN

Olen kirjoittajana joutunut usein pohtimaan kerrotun merkitystä ja sen tehtävää tietovirrassa. Blogi on osa suurta virtaa, joka kulkee kaikkialla ihmisten maailmoissa monella tasolla. Ei ole kovin kaukana aika, kun kirjoittaminen oli vain rajatun eliitin oikeus. Eivätkä hekään saaneet kirjoittaa mitä vain.

Kirjoittajien takana seisoivat valvojat, joiden osa oli yliviivata tai sulkea julkaisun ovet. Totuus oli harvojen hallussa.

Internet mullisti tämän mediakentän ja käänsi sen toisinpäin. Tänään kuka tahansa voi kirjoittaa oman tarinansa, eikä sitä pystytä estämään, kunhan pysyy lain rajoissa. Ennen kirjoitettiin kirjoja, joiden julkaisukynnys oli käsittämättömän korkea.

Ei ehkä pelkästään tekstin tason vuoksi, vaan siitä syystä, että oli kysymys myös sanomasta, jonka tuli olla vallanpitäjien hyväksymää.




INHIMILLISYYS ON TARINAN SISÄINEN VOIMA

Aikoinaan ainoa kirjallisuudeksi hyväksytty dekkari oli Mauri Sariolan Susikoski- sarjan teos. Tänään murhaamisesta on tullut kirjallisuuden myyvin laji ja samalla tietysti, rahan pyhittämänä taidetta. Eipä ihme, että Antti Tuuri taannoin totesi jossain haastattelussa, että “eikö tämä tappaminen koskaan lopu.”

Minä olen kauan sitten jo vieraantunut näistä tappavan tylsistä murharomaaneista. Luin niitä aikoinaan paljon ja lempikirjailijani oli Matti Yrjänä Joensuu. Hän mielestäni aurasi sen vaon, johon tämän päivän dekkaristit perunansa ovat kylväneet.

Joensuun mukana meni se dekkarien maailma, jossa oli vielä inhimillisyys syvällä tarinan sisällä.




DEKKARIN RESEPTI

Aikoinaan aloin lukea juuri Joensuun dekkareita, joissa oli jo myös myöhemmissä vastaavissa esiin tullut yhteiskunnallinen juonne. Dekkari on aikansa lapsi, jota kerran sellaisena muistellaan, kuin vanhoja tv-sarjoja, huvittavan helliä. Yksi asia minua on dekkareissa aina vaivannut. Ne nousevat kyllä komeasti kiitoon ja vievät lukijan matkalle omaan maailmaansa. Valitettavasti en ole lukenut yhtään dekkaria, joka tulisi normaalisti alas. Jokainen tipahtaa jossain vaiheessa.

Dekkari on tavallaan oikotie kirjailijaksi ja sen jokainen kirjoittaja tietää, siksi useimmat myös pyrkivät jossain vaiheessa romaanin maailmaan. Se on lajeista vaikein, “kuningaslaji” niin kuin Heikki Turunen sanoo. Dekkareiden resepti on tavallisesti selkeä: alussa mennään ihmisen elämään kuin omaan, sitten hänet tapetaan kuin itse kuolisi, raakuus on valttia.

Seuraavaksi tulee sankari, jota ongelmat painavat, toisinaan vuosikymmeniä jos sarja on suosittu. Kohta tulee selkeä murhaaja, joka lopulta on syytön. Tässä vaiheessa tarina yleensä putoaa uskomattomaan suohon ja uppoaa hiljalleen loppua kohti. Lopussa on vain onnettomia ihmisiä, ehkä se lohduttaa jotain ja jättää tarinan sopivasti auki. Jatkoa seuraa...




KERTOMATON TARINA

Hyvä romaani ei kuole koskaan. Vielä tänäänkin sen sanoma elää ja sanottu pätee. Kriitikoiden karu kohde Kalle Päätalo on kulmakivi vielä sadankin vuoden kuluttua, kun lähes kaikki muu höttö on unohtunut. Kysymys ei lopulta ole koskaan siitä, kuinka taitava kirjoittaja on. Kysymys on siitä, onko hänellä mitään sanottavaa ja kirjoittaako hän ymmärrettävää tekstiä. Vaikeus ei ole hyve.

Parhaat kirjat ovat helppoja lukea, silloin kun niiden tarkoitus on puhua tavalliselle ihmiselle. Vaikeat kirjat ovat kuin loppuun asti hiottuja taitoluisteluesityksiä, joilla ei ole mitään tekemistä tavallisen elämän kanssa. Parhaat kirjat ovat kuin ystäviä, jotka kertovat tarinansa hiljaa ja ymmärrettävästi.

Sellaisen tarinan sain kuulla tuolla alussa kertomallani matkalla. Tarinan, jonka lupasin olla kertomatta kenellekään. Enkä ole kertonut, sen lupauksen pidän. Näin hyviä kirjoja saa joskus lukea elävässä elämässä, matkalla jostain johonkin.

En edes haluaisi kirjoittaa tuota tarinaa. En silti, vaikka vastaavaa en koskaan ole kuullut. Sain kuulla elämäni tarinan, jota en voi kertoa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti