torstai 20. lokakuuta 2016

ENSIMMÄINEN KOULUPÄIVÄNI



Dystonia on muuttanut minut ja elämäni, kuin matka jonka jälkeen mikään ei enää ole samanlaista. Tai ehkä sittenkin, niin kuin matka, jolta ei palaakaan enää takaisin samannäköisenä. On muuttunut kokonaan, olemus on muukalaisen, jota ei enää tunnista. Ei sitä heti tajua, olo on niin kuin katsoisi peiliin, ihmetellen kuka on kutsumatta kylässä ja odottaisi, että koska tuo tyyppi lähtee.

Katselen itseäni sairaalahuoneen seinän kokoisesta peilistä. Se on epäinhimillisen tarkka, kuin liian todellinen valokuva. Vieressäni on fysioterapeutti, joka näyttää rinnallani kreikkalaiselta adonikselta. Minä taas vaikutan pystyyn nostetulta pummilta, joka on poimittu ojan pohjalta peilin eteen. Pidän tästä vertauksesta ja ihailen olemustani peilissä. Olen tämän näköinen ja pidän siitä. Kannan sisälläni iloa ja elämänvoimaa. Pitikö minun sairastua, että opin hyväksymään itseni sellaisena kuin olen?

Jos olisin tiennyt, että sairaus voi saada elämässä aikaan näin paljon hyvää, olisin sairastunut tähän aikaisemmin. Olen kaunis pummi peilissä, tulin tähän ojan pohjalta ja tällainen haluan ollakin. Olla oma itseni. Tähän peilin eteen oli pitkä matka. Minun oli kuljettava kauan, lukuisten ojien kautta ja välillä harhailla eksyksissäkin. Ilman eksymisiä ja harhailuja, en olisi tässä. En olisi onnellinen, pummin näköinen tyyppi peilissä.

Onneni johtuu siitä, että niin paljon turhaa putosi pois harharetkillä ja unohtui ojan pohjalle. Muuten en olisi niistä koskaan osannut luopua. Miksi niistä onkin niin vaikea luopua? Turhista luuloista.

OIKEA PYSÄKKI

Istun Pohjolan liikenteen bussissa, joka on matkalla Helsinkiin. Tänään on ensimmäinen koulupäiväni ja minua jännittää. En ole varma osaanko jäädä oikealla pysäkillä pois, sillä auton kuljettaja ei ilmoita niitä. En tiedä johtuuko se siitä, että tämä bussi on niin sanotulla “viidakkolinjalla”, eli se kiertää jokaisen maitolaiturin kautta ja matka, jonka ajaisi pikavuorolla runsaassa tunnissa kestää tällä lähes kaksi tuntia.

Olen lähtenyt tällä bussilla, koska pikavuoro tulisi Meilahteen aikataulun mukaan kymmentä vaille, mutta aamuruuhkassa luultavasti myöhemmin. Ensimmäisenä kouluaamuna en halua myöhästyä koulusta. Onneksi aamubussi on täynnä ja viereeni on istunut nainen. Olen vasemmalla puolella bussia, koska päätäni vetää siihen suuntaan ja näin voin katsella luontevasti ikkunasta ulos.

Oikealla puolella pääni kääntyisi koko ajan vieressä istuvaa kohti ja se olisi hieman outoa hänestä, tai ainakin minusta.



MEILLÄ ON KAIKILLA PELKOMME

Oikealla puolella on kuitenkin maamerkkejä, joista tiedän painauttaa pysäytyksen, nyt en näe niitä ja minua huolettaa. Olenko maalaiskylän tollo matkalla isolle kirkolle, niin kuin pohjanmaalla tavataan sanoa? En tunne niin, olen vain jännittynyt hyvällä tavalla, koen jotain, tunnen jotain, olen elossa.

Eräs ystävä kertoi minulle omasta, vastaavasta pelostaan jäädä oikealle pysäkille. Hänelle se oli yltävyyskysymys. Siihen aikaan, kun hän kävi koulua, olivat pysäytyspainikkeet niin korkealla, ettei hän ylettynyt niihin. Joka aamu hän siis jännitti ja toivoi, että joku muu painaisi punaista nappia juuri oikean pysäkin kohdalla. Ja yleensä niin kävikin. Tuosta pelostaan hän on kuitenkin nähnyt painajaisia koko elämänsä ajan.

Meillä on kaikilla ne ja ilman niitä me emme olisi inhimillisiä. Ihmisiä, jotka ymmärtävät lähimmäisten pelkoja. Ilman näitä, joillekin hassujakin pelkoja, me olisimme jotain muuta. On pelottava ajatus mitä me silloin olisimme.

HÖLMÖYDEN TUNNE TULEE TYRMÄTYKSI

Bussin etuosan kylttiin syttyy “stop” -valo ja alan epäillä sen pysähtyvän minun pysäkilleni. Vilkaisen vierelläni istuvaa naista ja hän vaikuttaa niin ystävälliseltä, että kysyn olisiko Meilahden pysäkki seuraava. Nainen sanoo, että on, eikä kummastele kysymystäni yhtään. Minä vielä selittelen, että kun harvoin bussilla matkustaa, niin ei tunne pysäkkejä. Hölmöyden tunne on helppo poimia mielen sopukoista, se on esiintymishaluinen otus. Se estää monia hyviä asioita tapahtumasta lempilauseellaan: “Älä nyt vain munaa itseäsi.”

Nyt se makaa tyrmättynä bussin lattialla ja minä nousen ystävällisen naisen vierestä sen yli kohti portaita. Ulkona on raikas syysaamu. Laitan pipon päähän, nostan laukun selkää vasten ja lähden kävelemään koulua kohti. Pidän samalla vasemmalla kädellä päätäni suorassa. Välillä kävelen ilman käden tukea ja yritän pitää päätäni suorassa. Se aiheuttaa kipua ja pää vääntyy sivuun väkisin. Minusta tuntuu, että herätän huomiota, varsinkin kun tasapainoni on heikentynyt.

Erään kerran olen kaatua kadulle kasvoilleni, kun jalkani osuu johonkin. Otan monta harppausta etukenossa ja olen varma, että nyt tulee tömäys.

Saan yllättäen tasapainoni takaisin ja matka jatkuu. Pian näen koulun kyltit ja kävelen sisään.




KOULU ALKAA

Nousen Markkinointi-instituutin muutamat portaat ja kävelen neuvontaan. Kerron neuvonnan ystävällisesti hymyilevälle työntekijälle aloittavani tiedottajan opinnot tänään täällä. Hän neuvoo minut ylös toiseen kerrokseen, jossa näenkin netissä olleista kuvista tutun ihmisen seisovan ovella. On aina yllättävää tavata ihminen, joka on saman näköinen, kuin nettiin laittamassaan kuvassa. Eliisa Seppänen on kuvansa näköinen, valoisa ja yhtä hymyileväinen elävässä elämässä, kuin virtuaalisessakin. Hän ottaa vastaan uusia opiskelijoita ja tervehtii minutkin kouluun.

Menen luokkaan sisälle, tervehdin muutamia paikalle tulleita ja valitsen oman tuolini pöytäriveistä. Se on minulla jo selkärangassa. Paikka on tietysti siellä, missä pää kääntyy luontevasti kohti luokan etuosaa. Haen vielä kahvit ravintolasta, ne ovat opiskelijoille ilmaiset, totean tyytyväisenä ja otan vesilasin vielä eteisestä. Ystävällinen Eliisa on tuonut minulle nimikyltin, kirjan, lehtiön ja kynän jo paikalleni. Vähitellen luokka täyttyy ja eteen kävelevät ohjaajamme, joilla on nykyajan tyyliin kielen silmuun kääntävät ammattinimikkeet.

Niistä huolimatta eteen kävelevät Minna Ristimäki ja Eliisa Seppänen ovat kivan näköisiä ja tosi mukavan oloisia ihmisiä.

KERRON OMASSA ESITTELYSSÄNI HIEMAN DYSTONIASTA

Minna ja Eliisa avaavat Markkinointi-instituutin tiedottajan koulutuksen ja kertovat siitä, sekä itsestään. Heidän jälkeensä on meidän opiskelijoiden vuoro. Tuttuun tapaan jokainen kertoo elämästään hieman, kouluista, työstä ja tavoitteista. Nämä eivät minua enää jännitä. Kerron omalla vuorollani heti alkuun, että pääni saattavaa heilua ja vääntyä. Tämä johtuu siitä, että sairastan dystoniaa, joka on lihasjäntevyyshäiriö ja aiheuttaa nämä oireet. Ajatteluun se ei onneksi vaikuta, jatkan ja kerron elämästäni. Minna ja Eliisa kommentoivat muutamalla sanalla ja pian on vuoroni ohi. Täällä on hyvä olla ja luokan ilmapiiri kodikas. Opiskelu voi alkaa.

Päivä on pitkä ja antoisa. Aamupäivän luennon pitää Christina Forsgård ja tunne on kuin vuoristoradassa. Christina on kokenut koko tietotekniikan elinkaaren 90-luvun sähköpostikoulutuksesta tähän someaikaan. Hän on tullut sieltä, niiltä ajoilta kun minäkin ensimmäisen kerran menin atk-ajokorttia ajamaan.

Siitä jatkoin tukihenkilökurssille ja töihin Yleiselektroniikalle koodaamaan heidän ensimmäiset webbisivunsa.




VUORISTORADALTA SINKOUDUTAAN MERELLE

Christinan luento on pitkä, mutta tuntuu lyhyeltä, niin värikäs hänen esiintymisensä ja kielenkäyttönsä on. Aivomyrskynä koen luennon ja minulle jää tunne, että oikeastaan hän pidättelee itseään. Hän on kuin ratsastaja, jonka alla on voimakas, helposti pillastuva ratsu. Christina ohjastaa sen ravilla ohjakset tiukasti käsissään läpi luennon. Jäljelle jää aivomyrskyn kuohuttama ajatusmeri, joka velloo ja kuohuu kohti iltapäivän luentoja.

Perttu Laaksonen on leppoisan olemuksen omaava ihminen, jonka olemus ja eleet ovat kuin taitavan näyttelijän. Hän opettaa vuorovaikutustaitoja ja tempaa omalla tyylillään luokan heti mukaan. Pertun eleet ja olemus tuovat mieleen koomikko mr.Beanin, niin taitavasti hän käyttää ilmeitään ja eleitään. Hän myös laittaa meidät töihin ja valitsee parin jokaiselle.

Ensimmäinen tehtävä on kertoa työstään paritutorille kaksi minuuttia ja niiden päätyttyä toisinpäin ja sitten haastattelu. Minä todella pidän tehtävistä.

AIVOMYRSKY, LOUNATUULI JA MAJAKKA

Päivän molemmat opettajat Christina Forsgård ja Perttu Laaksonen ovat taitavia opettajia ja huikeita persoonia. Christinan luento oli kuin aivomyrsky, joka vei raivoavalle merelle, kohti valkoisena kuohuvia kymmenen metrin aaltoja. Pertun tunnit olivat kuin lounatuuli, joka hiljalleen tyynnytti myrskyn ja kuljetti tiedottajaksi opettelevan purtta, kuin muumipapan venettä kohti kaukaisia rantoja.

Minna ja Eliisa olivat yhdessä kuin majakka, joka valollaan osoitti meidän olevan oikealla reitillä. Matkalla, jolta ei ole paluuta. On vain uutta ja ihmeellistä elämässä edessä.

Toivottavasti edestä löytyy uusi manner. Sisäisestä maailmasta uusi alue, jonka olemassaoloa ei koskaan tiennyt. Miltä tuntuisi löytää sellainen.

Jännityksellä jään odottamaan...



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti