maanantai 17. lokakuuta 2016

ELÄMÄN KOULUSSA




Miltä se tuntui, kun oli lähdössä kouluun ja edessä oli viimeinen yö ennen sitä hetkeä. Ensimmäistä koulupäivää edeltävä yö. En muista siitä mitään. En muista edes ensimmäistä koulupäivääni. Isäni oli asemamies Kemijärvellä ja hän oli tuonut Helsingin matkalta minulle tuliaisiksi koululaukun. Se laukku aiheutti minulle harmia.

Ei se laukku huono ollut, tai ruma, se vain oli erilainen kuin toisilla. Siinä vaiheessa elämä oli vielä uuden vastaanottoa, kaikki tuoretta ja aitoa. Nyt kun kirjoitan, alkaa mielestäni nousta yllättäen muistoja, kauan sitten unohdettuja.

Ensimmäisen koulupäivän muistoja. Opettajia ja luokkakavereita, pieniä videopätkiä, kuin vieläkin olisi siinä luokan keskivaiheilla, toisella tai kolmannella rivillä ovesta.




ELÄMÄN KOULU KESTÄÄ LÄPI ELÄMÄN

Ensimmäisen ja toisen luokan opettajani oli lempeä nainen, ystävällinen ihminen, jonka muistan hyvin pidettynä opettajana. Hän ei elänyt enää kauan ja olen iloinen, että kuulin sen vasta myöhemmin. En sitä oikein ymmärtänytkään silloin. Olin muuttanut toiselle puolelle kaupunkia kolmannen luokan alussa ja ensimmäinen kouluni jäi taakse muuton myötä.

Muistan aina hänen erään tuntinsa jonain pohjoisen kylmänä pakkasaamuna. Luokka oli hämärä, tai minä ainakin muistan niin jostain syystä. Hän opetti luokan sivulle, ikkunan viereen asetetun taulun kuvasta jotain. Katuvalot osuivat ulkoa tuohon tauluun ja siinä hetkessä oli jotain mitä en unohda. Muistan vieläkin kuvat ja aiheet, mistä hän kertoi.

Sitten nousevat ensimmäiset persoonat, luokan hahmot esiin, tulevat jo kutsumatta. Nousee luokan kovis, joka oli päätä pidempi muita, tulee pieni vikkelä, mustatukkainen poika, joka pärjäsi nopeudellaan. Ja tytöt, ensirakkaus tuntui kierteenä vatsanpohjassa ja osoitettiin lumipallolla pihalla. Huomio oli pakko saada.

Kolmannella luokalla olin kouluaikani huipulla, olisin voinut oikeastaan lopettaa siihen. Kaikille olisi jäänyt parempi mieli ja varsinkin minulle. Olisin voinut sitten aikuisena alkaa opiskelemaan oikeasti. Onneksi ne ajat ovat ohi ikuisesti, eivätkä koskaan palaa.

Paitsi että menen huomenna taas kouluun ja aloitan jälleen jotain alusta. Opiskelua ei pääse pakoon, aina on kouluun pakko mennä, elämä ainakin kouluttaa jos muuten ei halua oppia.




DYSTONIAOPISTO

Elämän koulussa jouduin jossain vaiheessa kouluun nimeltä “Dystoniaopisto.” Olin jo luullut oppineeni riittävästi ja käsittäväni loput elämän koulussa. Elämä päätti toisin ja sairastuin dystoniaan, joka on lihasjäntevyyshäiriö. Minulla on dystonia-niminen sairaus, joka saa pään vääntymään sivuun. Ajatteluun sairaus ei vaikuta, mutta pään sivuun vääntyminen aiheuttaa joskus myös tasapainohäiriöitä. Toisille se on merkki, että on juovuksissa tai niin sanottu “vajakki.”

Kävin tässä eräänä päivänä Kampin DNA-myymälässä ja jotenkin koin tuossa myymälässä, että tämä sairaus vaikutti palveluun, jota siellä sain. En tiedä mikä syy heikkoon palveluun myymälässä oli, mutta en itse ainakaan ollut syy siihen, sen todisti mukana ollut ystäväni.

Myymälässä ei sillä hetkellä ollut kuin yksi muu asiakas. Pari myyjää istui koneilla ja pari muuta DNA:n tunnuksin varustettua seisoi toisen myyjän vieressä.




“YKSI ASIAKAS JA NELJÄ MYYJÄÄ”

Katselimme puhelimia ja odotimme myyjän tulevan normaaliin tapaan kysymään mitä etsimme. Mitään ei tapahtunut, myyjät olivat poissaolevia ja vähän vaikuttivat siltä, kuin asiakkaat häiritsisivät heidän sunnuntairauhaansa. Lopulta menimme erään myyjän eteen seisomaan. Hän ei vilkaissutkaan meitä, jatkoi vain näytön katselua. Pari muuta liikkeen asiakaspalvelijaa tai jotain vastaavaa jatkoi poissaolevaa seisoskeluaan.

Esitin sitten asiani myyjälle, joka lähtikin esittelemään puhelimia. Ihmeen vastentahtoista työ hänelle tuntui olevan, eikä missään tapauksessa varsinaisesta asiakaspalvelusta voida puhua. Koko ajan hän kyseli “mitä” ja lopetti vasta, kun ystäväni sanoi hänelle asian painottaen ja selkokielellä puhuen.

Myyjä oli ilmeisesti jostain päätellyt, ettei minulle kannattanut vastata, joten kysyessäni jotain, hän vastasi ystävälleni.



“RAUTAKAUPAN MYYJÄ”

Tuolla Kampin DNA-myymälässä tajusin, että ehkä olen joidenkin silmissä niin vammaisen näköinen, ettei minulle edes kannata vastata. Pahimmalta minusta tuntui, kun myyjä puhelimen oston yhteydessä jotain kysyessäni vastasi ystävälleni. Pään sivuun vääntyminenkö on DNA:n mielestä syy olla vastaamatta asiakkaalle. Ostin sentään liikkeestä puhelimen ja olen ollut DNA:n asiakas parikymmentä vuotta.

Tulin aikoinaan yrityksen asiakkaaksi, koska siellä oli eräs tosi hienosti käyttäytynyt myyjä. Hänen käytöksensä ansiosta minä ja perheeni olemme ostaneet useita puhelimia ja liittymiä DNA:lta.

Onneksi huumori on keksitty joten ajattelimme jälkeenpäin, että jos Spede olisi aikoinaan vieraillut tuossa myymälässä, hän olisi tehnyt “Rautakauppias” -sketsinsä sieltä.

En ole koskaan ennen kokenut vastaavaa, että myyjä vastaa toiselle, kun kysyn häneltä jotain. Kysyin kanssani olleelta ystävältäni, että käyttäydyinkö jotenkin huonosti tai esiinnyinkö epäselvästi. Hän vakuutti, ettei siitä ollut kysymys, myyjän ja koko liikkeen tilanne oli outo.

Ilmeisesti DNA:lla menee niin hyvin, etteivät asiakkaat enää kiinnosta. Ainakaan vammaisilta vaikuttavat asiakkaat.




“FIGHT BACK”

Käsitin siinä hetkessä, miltä ihmisistä tuntuu, joita ei vammaisuutensa vuoksi oteta enää vakavasti. Heitä ei palvella mielellään, eikä heille vastata, kun he kysyvät. Eteeni avautui tämän päivän Suomi, sellaisena kuin sen näkee hieman erilaisen, sairauden muovaaman ihmisen näkökannalta.

Se on erittäin pelottava näkymä. Todella pelottava historiallisesti ajatellen. Studio-55 kertoo, että: “Yli 4 000 ihmistä määrättiin pakkosteriloitaviksi sairautensa tai käytöksensä takia Suomessa vuosina 1935–1970. Laki nojautui eugeniikkaan eli ihmisrodun pitämiseen puhtaana.”

Jos lievästi vammaista kohdellaan niin, ettei hänelle vastata henkilökohtaisesti, miten sitten kohdellaan niitä, jotka ovat todella vaikeasti vammaisia. Tätä jäin pohtimaan.

Koska tahansa kenestä tahansa meistä voi tulla vammainen. Kehoittaisin jokaista asiakaspalvelussa toimivaa ja muitakin ihmisiä, lukemaan Pekka Hyysalon kirjan “Fight back.”

Siinä olisi oiva lahja yrityksille joululahjaksi työntekijöille. Elämän koulu on meiltä kaikilta vielä kesken ja kutsu lisäopintoihin voi tulla koska vain.






2 kommenttia:

  1. Hyvä Harzu! Olen täysin samaa mieltä Fight Backin lukemisen tarpeellisuudesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Petäjämäki!

      Fight back on kyllä kirja, jonka lukemisen jälkeen ihminen ajattelee elämästä eri tavalla kuin ennen. Ymmärtää ja oivaltaa, että kenen tahansa elämä voi muuttua hetkessä ja aina kannattaa taistella takaisin, niin kuin Pekka on tehnyt.

      -harzu

      Poista