sunnuntai 21. elokuuta 2016

KATKENNUT OKSA




Lehmuksen oksa katkesi kesän myrskyissä. Vielä talven se kesti, kantoi lumitaakat ja puhkesi kevään silmuihin. Oli oksana tinteille ja kirjosiepoille pesinnän aikaan. Mustarastaskin sen varassa huilua luritteli.

Kauniit vehreät lehdet oksa kasvatti ennen kuin se tuulessa taittui. Heinäkuussa huomasin ikkunasta sen roikkuvan ojaa kohti vielä täydessä lehtipuvussa. Jokin sitä piti kiinni puussa ja kuljetti oksaan elämän virtaa.

Sitten tulivat rajummat ukkosmyrskyt ja jotain tapahtui. Oksa menetti sen elämän virran, joka pitää lehdet vehreinä. Hiljaa se alkoi kuihtua ja lehtien väri menettää vehreyttään.

Nyt se keinuu tuulessa ojan yläpuolella ja kantaa ennenaikaista ruskaa lehdissään.

ELÄMÄN JATKAJA

Olen katsellut usein tuota oksaa ja ajatellut sen vertauskuvaa elämän kiertokulussa. Olen nähnyt siinä esimerkin elämän oikullisuudesta ja yllättävyydestä. Samalla se on puhunut minulle sitkeydestä elämän koetusten edessä.

Yhä vielä tuo oksa pysyy kiinni puun elämässä, on osa sitä eikä halua luovuttaa. Yhä vielä linnut lennähtävät sen varaan ja etsivät käpertyneiltä lehdiltä toukkia.

Yhä vielä tuo lehmuksen oksa on osa elämää ja vie sitä eteenpäin.




PUUN ELÄMÄ

Olen usein aamuöisin seisonut ikkunassa ja katsonut tuon lehmuksen oksien välistä upeaa kuutamoa. Olen vienyt siihen puuhun kaksi linnunpönttöä ja nähnyt niissä monta pesintää.

Kerran yhteen pöntöistä teki kimalainenkin pesän. Yhtenä iltana irtokissa istui pesäpöntön päällä ja odotteli saalista.

Lehmus on kantanut paljon elämää oksillaan ja antanut monta tilaisuutta sen jatkua.

Nyt puu näyttää, miten matka kerran päättyy, katkeaa, kuihtuu ja putoaa pois.

Ja elämä jatkuu silti niin kuin ennenkin. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

DYSTONIAN VÄÄNTÄMÄT NISKAT

Huomaan oman pääni painuvan usein samalla tavoin olkapäätä vasten, kuin tuo katkennut oksa. En voi sille mitään, enkä tahdonvoimalla pysty päätäni pitämään paikallaan kuin hetkittäin.

Pää on alkanut oireilla yhä useammin ja niskojen vääntö vetää sen sivuun, usein pää myös painuu alas olkapäähän.

Lisämausteena servikaaliseen dystoniaan on tullut pään liike. Ei varsinainen vapina, vaan kiertoliike, johtuen ehkä yrityksestä pitää pää suorassa.

Vasen käsi on nykyisin jatkuvasti puolittain turra. Luulen, ettei se ole dystonian leviämisen syytä. Ennemminkin uskon sen johtuvan hermopinteestä ja olevan jatkuvan pään tukemisen aiheuttamaa.

Kättä särkee olkavarresta sormenpäihin ja kihelmöi. Ei sille oikeastaan mitään voi, koska ilman käden tukea, en pystyisi tätäkään kirjoittamaan.




ELÄMÄLTÄ ON TURHA KYSYÄ MIKSI

En sinänsä enää kovinkaan paljon kärsi dystonian oireista, joten en siitä syystä näistä kirjoita. Tiedän ihmisten iloisesti puuhailevan kaikenlaista paljon sairaampina, kuin itse olen.

Näen nykyisin tämän dystonian enemmänkin elämän kulkuun liittyvänä asiana. Miksi tuon yhden oksan lehmuksessa piti katketa. Miksi joku sairastuu tai toinen elää pitkän elämän ilman isompia vaivoja.

Kyllä meistä jokainen kantaa niin paljon turhaa ryönää mukanaan, outoja asenteita, harhaisia ja vääristyneitä mielipiteitä.

Kokemuksia, joista ei pääse millään yli ja jos vaivoin pääsee, niin kohta kompastuu.

MYRSKY RAVISTAA JA PUHDISTAA

Sairaus voi olla se myrsky, joka irrottaa monesta turhasta murheesta ja päähänpinttymästä. Opettaa elämään tässä hetkessä.

Ehkä suurin kaikista, elämän opetusten aatelinen on kyky antaa itselleen ja toisille anteeksi.

Osata armahtaa itsensä ja toiset on hetki, missä jokin ratkeaa, irtoaa ja putoaa pois.

On huomattavasti keveämpi olo.




LEHMUKSEN OKSAN TARINA

Tuolle lehmuksen oksalle tuli syksy, ennen kuin kesä päättyi, ruska, kun toiset oksat vielä hehkuivat lehtivihreää.

Minua se on puhutellut, sillä näen sen joka päivä ja odotan, milloin se putoaa. Erään kerran myrskyssä, tai vain kevyessä tuulenvireessä se tipahtaa ojaan.

Minä kerään sen pois ja haketan pensaiden juurelle. Sen tarina jatkuu siellä. Oksa vie elämää eteenpäin ja muuttuu mullaksi.

Minä muistan tuon oksan tarinan ja opetuksen, jonka se antoi elämän kiertokulusta.

KATKENNUT ELÄMÄ

Oksan tarina lohduttaa jollain tavalla. Ehkä on vain helppo samaistua sellaiseen, joka katkeaa elämässä. Ei kestä taakkoja niin kuin toiset.

Mietin niitä ihmisiä, jotka tällä hetkellä kantavat liian raskaita taakkoja. Joku aina katkeaa taakan alle, uupuu kesken matkan.

Ei todellakaan ole itsestään selvää, että tästä elämästä selviää hengissä loppuun asti.




VAIKEUKSISTA ON VAIKEA PUHUA

Olen sitä usein pohtinut ja ymmärrän hyvin niitä jotka uupuvat, elämä on joskus loputon hiekkaerämaa, jossa yksin vaeltaa.

Vaikka ympärillä olisi ihmisiä, ymmärtäviäkin, voi ihminen elää yksin sydämessään. Kukaan ei näe hänen tuskaansa.

Vaikeimpia kokemuksia on vaikea jakaa, ja kuitenkin niistä on eniten apua toisille kärsiville.

Minäkään en ole koskaan pystynyt kirjoittamaan kaikkein vaikeimmista ajoista, joita olen kokenut.

En ole pystynyt kirjoittamaan tai puhumaan kovin monelle, vaikeimmista hetkistä on vaikea avautua.

ELÄMÄN ERÄMAA KUKKII

Mieluiten kirjoittaisi selviämisestä ja toisi esiin positiivisen puolen, elämän pärjääjän.

Kaikki eivät kuitenkaan pärjää. Eivät edes jaksa kertoa tarinaa, joka voisi auttaa jotain toista.

Rehti sydämen avaaminen on sellainen, että joku saa voimaa sellaisen kokemuksen kertomisesta.

Ymmärtää, ettei me olla sittenkään yksin erämaassa.

Kun sen tajuaa, voi elämän erämaassakin alkaa kukkia jotain




POSITIIVISEN SELVIÄJÄN PAINE

On hyvä muistaa, että vaikka siltä ei tuskan hetkellä tunnukaan, niin jossain joku aina odottaa.

Jossain joku aina kaipaa ja sydämessään toivoo, ettei ihminen uupuisi taakkansa alle.

Näistä asioista puhuminen ei ole helppoa, ainakaan minun mielestäni, koska meillä on niin voimakas paine olla positiivisia selviäjiä.

Ihmisen tulisi tässä yhteiskunnassa olla oman elämän sankari.

Harva meistä siihen pystyy, onneksi.

JOKAINEN ELÄMÄ ON YHTÄ AINUTKERTAINEN

Toivoisi vain, että yhä useampi taipuisi, ennen katkeamista.

Siitä syystä aina luen herkällä mielellä ihmisten tarinat, jotka kokemuksistaan kirjoittavat.

He ovat löytäneet jotain arvokkaampaa, jotain mikä jatkuu, vaikka taakka katkaisikin yllättäen suunnitelmat ja muutti elämän suuntaa.

Onhan jokaisen ihmisen elämä ainutkertainen. Aina yhtä arvokas.




2 kommenttia:

  1. Niin kauniisti kirjoitettu teksti. Kirjoituksestasi välittyy kokemus ja viisaus vaikeista ajoista, mutta myös usko paremmasta tulevasta. Osaat mielestäni todella hienosti yhdistää luonnon eri muodot omiin kokemuksiisi ja ajatuksiisi. Pystyn itse samaistumaan paljon tähän kirjoitukseen, erityisesti itseäni kosketti se miten puhuit paineista olla "positiivinen selviäjä". Monesti sitä ottaa ylimääräisiä paineita siitä, että vaikuttaisi toisten silmiin sellaiselta ihmiseltä joka selviää kaikesta ja on aina vahva, vaikka oikeasti tekisi mieli nostaa kädet ilmaan luovuttamisen merkiksi ja myöntää että aina ei vaan jaksa. Onneksi elämä menee kuitenkin kokoajan eteenpäin, ja kohta taas löytyy voimaa yrittää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Pihla hienosta kommentista!

      Luonto on aina ollut minulle, niin kuin varmaan monille meistä, eräänlainen voimakenttä, jossa purkautuu jotain sisäistä turhaumaa kuin itsestään. Samalla vapautuu tilaa uusille kokemuksille ja ajatuksille, saa ehkä ideoitakin, joita voi kehitellä eteenpäin. Metsässä ja luonnossa on hyväksyvä tunnelma, sieltähän me lopulta olemme kotoisin ja lähtöisin, joten eräänlainen kotiinpaluuhan luontoretki on. Tuo on hyvin sanottu, että “tekisi mieli nostaa kädet ylös ja luovuttaa”, minulla on toisinaan sama kokemus. Silloin usein laitan nukkumaan, jos olen liian väsynyt lenkille ja siihen on mahdollisuus. Uni auttaa parhaiten ja toimii monesti samalla tavoin, kuin kulkeminen luonnossa. Lyhyidenkin unien jälkeen on dystonian oireet vähäisemmät ja usein mieleen tulee uusia ideoita. Jätit hyvin avoimeksi tuon lopun, niin se onneksi elämä menee; etsii aina uuutta väylää, josta virtaa eteenpäin.

      -harzu

      Poista