tiistai 30. elokuuta 2016

ELÄMÄ ON



“Luovuta jotain”, tuo ajatus on tänään elänyt ja pyörinyt mielessäni. Luovutus sanalla on paha kaiku. Onhan se vastaan kaikkea sitä, mihin on kasvanut. Luovutus on pahempi, kuin häviäminen. Silloinkin on sentään taisteltu kunniakkaaseen tappioon saakka. Onko olemassa kuitenkin myös hyvää luovuttamista?

Eikö juuri syksy ole luopumisen aikaa. Kesän hedelmistä ja sadosta luopumisen. Ruskan aika lehdistä luopumista ja myrskyjen aika kuivuneista oksista irtautumista.

Entä jos ei tarvitsekaan enää sitä kaikkea, mitä on kantanut? Ei elämäkään kaipaa, sitä minkä puolesta on kestänyt ja pitänyt puoliaan.

On tullut uusi ja erilainen tilanne. Itse vain on takertunut siihen vanhaan, jo tutuksi käyneeseen.




OSA ELÄMÄN SUUNNITELMAA

Mitä jos luopuisi turhista, elämää rasittavista asioista. Kiinni pitäminen on järkevää, vain jos sillä on elämälle merkitystä. Toisinaan kiinni pitää vain siksi, ettei uskalla kokeilla miten pärjää roikkumatta turhassa. Se on ehkä tarkoituskin.

Syksyn edessä luonto luopuu paljosta ja kaikella irti päästämisellä on tarkoitus. Kannattaa seurata luonnon luovuttamista, niin ymmärtää, mistä on hyvä luovuttaa.

Silloin kun sairaus yllättää elämässä, on kuin syksy saapuisi liian varhain. Tulee tunne, ettei ehtinyt kypsyä ja tuoda elämään sitä, mistä haaveili kerran.

Oliko tarkoituskaan, vai pitikö vain oppia, että on osa elämän suurempaa suunnitelmaa.




JOSKUS ON PAREMPI IRROTTAA KUIN TAKERTUA

Puu tiputtaa kypsät hedelmät maahan tai antaa ne oksiltaan syötäviksi. Se on antanut hedelmille jo kaiken, minkä voi. Syksy on viisautta luovuttaa ja irroittaa ote. Olokin on keveämpi, kun ymmärtää, että se kaikki koettuaan oli vain välikappale ja osa elämän kierrossa.

Ei tarvitse tietää kaikkea, pystyä päättelemään tai omistamaan, riittää kun kulki oman osuuden rinnalla. Antoi elämän virrata ja nyt saa nähdä sen jatkuvan. Jos pitäisi kiinni liian kauan, jos edes pystyisi siihen, niin pysäyttäisi elämän.

On viisautta luovuttaa oikeaan aikaan, päästää irti ja antaa mennä. Eikä siihen edes paljon tarvita. On huomattavasti raskaampaa pitää väkisin kiinni siitä, minkä on aika jo irrota.

Kun on aika luovuttaa, on siihen usein huomaamattaan kypsynyt. Raskainta on silloin, jos joutuu luopumaan sellaisesta, mistä haluaa vielä pitää kiinni.

Takertumalla, vaikka olisi aika irroittaa, voimat kuluvat kiinni pitämiseen.

Ne voimat, jotka voisi käyttää uuteen alkuun.




TAKERTUMINEN ON INHIMILLISTÄ

Miksi pitää kiinni jostain, mikä syö vain elämästä voimat, on taakka ja kohtuuton rasite. Ihminen voi sairastua siihen, ettei ymmärrä luovuttaa. Luulee, että kiinni pitäminen on vahvuutta, vaikka se onkin roikkumista ja heikkoutta. Irti päästäminen turhasta ei vaadi voimaa, se on luonnollinen osa elämää. Vain turha takertuminen vaatii voimia, vaatii ja syö.

Mistä sitten tunnistaa turhan takertumisen ja voimia syövän riippumisen. Milloin ymmärtää, että kannattaa jo luovuttaa. Ymmärtää, että on inhimillistä pitää kiinni ja roikkua sellaisessa mikä ei enää ole kuin voimia vievää ja uuvuttavaa. Ymmärrettävää se kyllä on, ihminen on yhä syvällä sisällään kaikesta kiinni pitävä säilyttäjä.

On hyvä pohtia sitä, antaako jokin asia elämään enemmän, kuin vie. Pitääkö vain kulisseja pystyssä, kun viisaampaa olisi antaa niiden romahtaa. Jättää sikseen, jatkaa matkaa ja unohtaa. Elämä on matka, joka päättyy kerran.

Päättyykö se putoamiseen tai kulissien kaatumiseen, koska ei ymmärtänyt luovuttaa ajoissa.




ELÄMÄ SE ON, JOKA IRROTTAA LOPULTA KAIKKI TAAKAT

On helpottavaa, kun lopulta ymmärtää, ettei elämä ole niissä asioissa, joita luuli tärkeimmiksi. Ei työpaikassa, johon antoi voimansa ja lahjansa, oli olevinaan tarpeellinen. Ei se ole ihmisissä, jotka olivat kyllä kiinni, silloin kun tarvitsivat, imivät voimat, käyttivät niitä häikäilemättä ja poistivat kun ei enää ollut käyttökelpoinen. Ei enää toiminutkaan valtarakennelman orjana. Ei enää kelvannut järjestelmän osaksi.

Elämä on jatkuvaa muutosta, se on raskasta ja syvää unta, lepoa, uuden alkua, kasvamista. Elämää, johon liittyy myös luopumista. On aina luovuttava jostain, että saisi tilaa uuteen. Kun sen tajuaa, on helpompi hengittää. Taakkoja on elämässä muutenkin paljon, ei turhia kannata kannatella.

Antaa mennä, sen mikä on mennäkseen ja luottaa, että aina aikanaan uutta tulee tilalle. Se on elämä, joka lopulta päästää jokaisen taakasta, päättää jokaisen juoksun, irrottaa jokaisen otteen. Irrottaa lopulta sen tiukimmankin otteen, sen sairaan.

Elämä se on, joka lopulta irrottaa sairauden otteen. Ei sitä kuolema tee. Elämä on ja irrottaa.










2 kommenttia:

  1. Hei! Luovuttaminen,irtipäästäminen siinäpä se? Ajankohtaa ja neuvoja kysellyt kanssakulkijoilta. Eräs heistä vastasi kyllä sydän sanoo milloin on oikea aika. Kylläpä olet tälläkin kertaa onnistunut tekstissäsi. Opettelen kuuntelemaan sydäntäni ja toivon suunnan löytyvän näissä pohtimissani asioissa. Kauniita syyspäiviä ystäväni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Ystäväni!

      Juuri tänään aamulla sainkin nauttia kauniista syysaamusta jokilaaksossa. On vielä lämmin, vaikka lehtiä sateli jokeen hiljalleen ja muutama koivu oli jo riisuttu lehtipuvusta.

      Kyllä ne vastaukset saapuvat sydämeen, tai sitten sydämen kautta. Siihen on aina hyvä luottaa, koska järkeily vie vain pelaamiseen, enkä halua omaa elämämääni pelikentäksi.

      Sydän on sisällä, siellä minne järki ei yllä ja käyttää kaiken tiedon, sen juuret ovat syvällä sukupolvien takana ja sen ovi on avoinna mielen maailmaan.

      Järki voi punnita, mutta sydän osaa mitata mikä lopulta on arvokkainta. Aina se ei ole järkevintä, minkä sydän päättää, mutta silti on tärkeintä, että sitä kuulee, koska sydämen varassa ihminen lopulta täällä elää.

      Sydämen viisautta on käyttää järkeä ja antaa sen palvella, mutta lopulta valinnan aina tekee sydän.

      -harzu

      Poista