torstai 18. elokuuta 2016

ELÄMÄ ON AIKAA




Unessa näin kuluneen kotelon, joka oli kämmenen pituinen ja kapea. Aluksi ajattelin sen olevan nahkaa, mutta ehkä se olikin taidokas tuohityö.

Kotelo oli kuulunut eräälle henkilölle, joka ei sitä enää tarvinnut tässä maailmassa. Hän oli käyttänyt kotelossa ollutta esinettä elämänsä aikana, eikä se ollut muille tarkoitettu.

Tiesin unessa, mikä se esine on, niin kuin unessa tietää, vaikka ei näe. Koteloa kiersi nahkainen, punottu nyöri.

Ymmärsin, että sen auki kietominen, tarkoitti raukeamista, sitä että kiinnitys tähän aikaan oli irrotettu ja nyt näytettiin mitä jäi jäljelle.

AJAN NAHKANUORA

Mikä oli sanoma siitä lahjan käytöstä, joka oli auttanut selviämään tämän ajan läpi. Nahkanyöri irrotettiin ja laatikko avattiin.

Tyhjän laatikon sisällön sain tietää ja kenelle se kuului, minulle sillä ei olisi käyttöä. Näin vain oman lahjani ja sen, mikä sitoo minut tähän aikaan ja auttaa siitä selviämiseen.

Ymmärsin, että on oma lahja, jota ei voi jättää tänne, eikä antaa pois. Se raukeaa, kun lahjaa ei enää tarvita. Unessa en sitä lahjaa saanut, tiesin vain, että minulla on se ja saan sitä käyttää.

Tiesin myös sen, että mitään ei jää, kun on aika avata oman koteloni ympärille kiedottu nyöri. On vain tyhjä kotelo.

Jää vain kuoret, vain lahja, jonka sai käyttöönsä. Miten sitä lahjaa käytti. Miten sillä selvisi ja pystyikö sen avulla auttamaan itseään tai toisia. Vain siitä oli kysymys.

Mitään muuta ei jää. Vain kapea kotelo, jonka tähän aikaan sitoo punottu nahkanuora.




EI JÄÄ KUIN TYHJÄ KOTELO

Herään siihen uneen. Näen mielessäni tuon tyhjän kotelon ja avatun nahkanuoran. Näen ihmisen, joka omisti sen sisältämän lahjan.

Se oli käyttöesine, eikä mitenkään erikoinen, sillä ei vain ollut enää merkitystä toisille. Minulle oli varattu jotain muuta.

Miksi se ei sitten ollut kotelossa? Miksi minun lahjani ei ollut siellä, niin että olisin voinut ottaa lahjan käyttööni.

Muistin sen, minkä unessa tiesin ja ymmärsin samalla, että se oli jo käytössä, eikä enempää annettaisi.

Oli vain tyhjä kotelo ja tieto siitä, että mitään muuta ei jää. Mitään siitä, millä selviää tästä ajasta, ei voi jättää.

Jää vain tyhjä kotelo, tyhjät kuoret ja se mitä lahjallaan sai aikaan. Muuta ei jää.

ON NÄHTÄVÄ PIDEMMÄLLE

Elämässä on aina lopulta kysymys selviämisestä. Muu jää, kun sen ymmärtää. Silloin tajuaa, ettei muulla ole merkitystä.

Sitä ennen sillä oli ja luuli kaiken sen merkitsevän enemmän. Lopulta se kaikki menee ja jäljelle jää vain tyhjä kuori.

On nähtävä pidemmälle ja osattava arvostaa sitä, mikä on oleellista.

Sitä minkä luuli olevan niin vähäinen, ettei sillä voi selvitä.




ELÄMÄN PELISTÄ JÄI VAIN TYHJÄ KUORI

Eräs ihminen, joka eli ympäristössä, missä oli rahaa ja valtaa. Kulisseissa, joissa jaettiin näyttäviä osia elämässä, tajusi sen kaiken mentyä, ettei sillä ollut mitään merkitystä.

Oli vain hidas askel, auto vaihtunut rollaattoriin ja elämän kamppailuissa kiusattuun mieleen. Jäljellä vain tyhjä kuori, joka vallan ja rahan kyllästämästä elämän pelistä jäi matkaan.

Miten hän sitten selvisi tuosta kaikesta, se jäi kiinnostamaan minua. Vaikka vastaus oli selkeästi nähtävissä ymmärsin sen kuitenkin vasta jälkeenpäin.

KAIKKI NE TURHAT VUODET

Hän selvisi oman lahjansa avulla. Eikä se liittynyt mitenkään tuohon maailmaan, jossa hän voimiensa päivät yritti taistella paikastaan elämässä.

Siitä paikasta, josta hänet lopulta heitettiin syyllistettynä ja kiusattuna ulos kuin tyhjä kuori.

Se lahja, joka hänelle oli annettu, oli enemmän, kuin kaikki tuo vallanhimon myrkyttämä elämä, jossa hän oli joutunut itseään kiduttamaan.

Odottamaan vuoroaan, jota kyllä lupailtiin, mutta koskaan sitä ei hänelle annettu.

Vuosikymmenien työn tuloksen hän kuittasi neljään sanaan; “se kaikki oli turhaa.”



OLI SAIRASTUTTAVA, ETTÄ PARANISI

Kaikki nuo vuodet, kaikki vuosikymmenet tuo lahja oli odottanut häntä siinä kotelossa.

Odottanut, että hän jättäisi taakseen sen tyhjyyden tavoittelun ja lupausten odottelun, jolla häntä ajettiin kilpailun kujassa eteenpäin.

Hänen oli sairastuttava, että hän tulisi terveeksi.

Piti ottaa pois se, mikä piti kiinni, ei ollut muuta mahdollisuutta. Vasta sen jälkeen hän löysi lahjansa ja vapautui niitä käyttämään.

KAIKKI ON LAHJAA

Mikään ei voi sitoa ihmistä, joka ei halua omistaa mitään. Ihmistä, joka ymmärtää, että lopulta kaikki on lahjaa.

On vain käyttöoikeus, joka päättyy aina yllättäen sille, joka luuli olevansa omistaja. On vain hetken osa elämän virrassa, joka kuljettaa mukanaan ja vie minne tahtoo.

Joku voi kyllä hetken näyttää virtaa vahvemmalta, mutta aina lopulta se tempaa mukaansa ja vie minne tahtoo.

AHNE EI ANNA EDES HYMYÄ

Ahneus lienee eräs ihmisen vieteistä vahvimpia ja elinvoimaisimpia. Sitä on turha kiistää ja sulkea silmiään peilin edessä. On samanlainen kuin muutkin ja tietää, että ihmisen perusluonne ajaa luontevasti vain omaa ja lähipiirinsä etua.

Toisille jopa hymy on vieraalle annettuna itseltä pois. Silloin unohtaa sen, että hymy on onnellisen ihmisen ilme. Ihminen, joka ei hymyile, ei voi olla onnellinen.

On suurta rohkeutta hymyillä silloin, kun siihen ei ole mitään ulkoista syytä. Ihminen, joka silloin hymyilee on löytänyt sen elämän lahjan, joka kantaa pidemmälle kuin ajallinen menestys.

Kaikesta muusta ihminen joutuu lopulta luopumaan. Kaikki muu häneltä voidaan ottaa. Sitä ei voida, mikä lahjaksi on annettu. Sen varassa elämä on.




VASTA KAIKEN SAATUAAN HÄN OLISI ONNELLINEN

Ihmisen ahneus tulee usein esille hyvinkin pienissä asioissa, ehkä eniten juuri niissä. Kannattaa panna merkille ne pienet asiat, jotka eivät lopulta paljon merkitse. Ahne ihminen on niissäkin ahne.

Ei voi olla vapaa, jos on ahne, ei voi olla antelias vain vähässä. Ihminen on sillä tavoin rakennettu. Toiset kyllä osaavat pelata elämän pelejä ja olla hetken anteliaita. Heidät pystyy kyllä tunnistamaan siitä, että lopulta lasku tulee kaikesta.

Antelias ihminen saa lopulta kaiken mitä tarvitsee, ei välttämättä kaikkea minkä haluaa. On viisautta oppia ymmärtämään niiden ero. Onnellisuus on kätketty siihen.

Ahne ihminen ei sitä ymmärrä ja siitä syystä hän ei koskaan voi olla onnellinen, kuin pienen hetken, kunnes se on jälleen jossain toisaalla.

Onni on kaikki hänelle, ja sen saavuttaminen ei ihmiselle ole mahdollista.

AIKA ON LIIAN ARVOKASTA KIIREHTIÄ

Muistan erään ihmisen, jolla oli aina kiire, kun hän puhui puhelimessa. Hätäisesti hän puhui asiat, puhui kuin henki olisi loppumassa ja lopetti niin nopeasti  kuin pystyi. Hänellä oli aina kiire ja tärkeämpiä asioita tehtävänä kuin keskustelu.

Sitten tuli aika, jona hänellä olisi ollut aikaa puhua, mutta hän ei osannut enää käyttää puhelinta, eikä muistanut mitä puhua. Enää ei ollut kiire, eikä enää ollut asiaa. Ne velvoitteetkin hoiti jo toinen, joka on luultavasti yhtä kiireinen kuin hän ennen.

Elämässä on aikaa kaikilla saman verran. Toisille se on niin kallista, ettei sitä ehdi antaa, kunnes sitä ei enää ehdi antaa. Toisille aika on liian kallista olla antamatta sitä, liian arvokasta kiirehtiä.

Elämän rikkaus ei ole omistamista, lisäämistä, eikä  säilyttämistä.

Rikas elämä on aikaa, joka lahjana annetaan ja lahjana käytetään.






Ei kommentteja:

Lähetä kommentti