tiistai 30. elokuuta 2016

ELÄMÄ ON



“Luovuta jotain”, tuo ajatus on tänään elänyt ja pyörinyt mielessäni. Luovutus sanalla on paha kaiku. Onhan se vastaan kaikkea sitä, mihin on kasvanut. Luovutus on pahempi, kuin häviäminen. Silloinkin on sentään taisteltu kunniakkaaseen tappioon saakka. Onko olemassa kuitenkin myös hyvää luovuttamista?

Eikö juuri syksy ole luopumisen aikaa. Kesän hedelmistä ja sadosta luopumisen. Ruskan aika lehdistä luopumista ja myrskyjen aika kuivuneista oksista irtautumista.

Entä jos ei tarvitsekaan enää sitä kaikkea, mitä on kantanut? Ei elämäkään kaipaa, sitä minkä puolesta on kestänyt ja pitänyt puoliaan.

On tullut uusi ja erilainen tilanne. Itse vain on takertunut siihen vanhaan, jo tutuksi käyneeseen.




OSA ELÄMÄN SUUNNITELMAA

Mitä jos luopuisi turhista, elämää rasittavista asioista. Kiinni pitäminen on järkevää, vain jos sillä on elämälle merkitystä. Toisinaan kiinni pitää vain siksi, ettei uskalla kokeilla miten pärjää roikkumatta turhassa. Se on ehkä tarkoituskin.

Syksyn edessä luonto luopuu paljosta ja kaikella irti päästämisellä on tarkoitus. Kannattaa seurata luonnon luovuttamista, niin ymmärtää, mistä on hyvä luovuttaa.

Silloin kun sairaus yllättää elämässä, on kuin syksy saapuisi liian varhain. Tulee tunne, ettei ehtinyt kypsyä ja tuoda elämään sitä, mistä haaveili kerran.

Oliko tarkoituskaan, vai pitikö vain oppia, että on osa elämän suurempaa suunnitelmaa.




JOSKUS ON PAREMPI IRROTTAA KUIN TAKERTUA

Puu tiputtaa kypsät hedelmät maahan tai antaa ne oksiltaan syötäviksi. Se on antanut hedelmille jo kaiken, minkä voi. Syksy on viisautta luovuttaa ja irroittaa ote. Olokin on keveämpi, kun ymmärtää, että se kaikki koettuaan oli vain välikappale ja osa elämän kierrossa.

Ei tarvitse tietää kaikkea, pystyä päättelemään tai omistamaan, riittää kun kulki oman osuuden rinnalla. Antoi elämän virrata ja nyt saa nähdä sen jatkuvan. Jos pitäisi kiinni liian kauan, jos edes pystyisi siihen, niin pysäyttäisi elämän.

On viisautta luovuttaa oikeaan aikaan, päästää irti ja antaa mennä. Eikä siihen edes paljon tarvita. On huomattavasti raskaampaa pitää väkisin kiinni siitä, minkä on aika jo irrota.

Kun on aika luovuttaa, on siihen usein huomaamattaan kypsynyt. Raskainta on silloin, jos joutuu luopumaan sellaisesta, mistä haluaa vielä pitää kiinni.

Takertumalla, vaikka olisi aika irroittaa, voimat kuluvat kiinni pitämiseen.

Ne voimat, jotka voisi käyttää uuteen alkuun.




TAKERTUMINEN ON INHIMILLISTÄ

Miksi pitää kiinni jostain, mikä syö vain elämästä voimat, on taakka ja kohtuuton rasite. Ihminen voi sairastua siihen, ettei ymmärrä luovuttaa. Luulee, että kiinni pitäminen on vahvuutta, vaikka se onkin roikkumista ja heikkoutta. Irti päästäminen turhasta ei vaadi voimaa, se on luonnollinen osa elämää. Vain turha takertuminen vaatii voimia, vaatii ja syö.

Mistä sitten tunnistaa turhan takertumisen ja voimia syövän riippumisen. Milloin ymmärtää, että kannattaa jo luovuttaa. Ymmärtää, että on inhimillistä pitää kiinni ja roikkua sellaisessa mikä ei enää ole kuin voimia vievää ja uuvuttavaa. Ymmärrettävää se kyllä on, ihminen on yhä syvällä sisällään kaikesta kiinni pitävä säilyttäjä.

On hyvä pohtia sitä, antaako jokin asia elämään enemmän, kuin vie. Pitääkö vain kulisseja pystyssä, kun viisaampaa olisi antaa niiden romahtaa. Jättää sikseen, jatkaa matkaa ja unohtaa. Elämä on matka, joka päättyy kerran.

Päättyykö se putoamiseen tai kulissien kaatumiseen, koska ei ymmärtänyt luovuttaa ajoissa.




ELÄMÄ SE ON, JOKA IRROTTAA LOPULTA KAIKKI TAAKAT

On helpottavaa, kun lopulta ymmärtää, ettei elämä ole niissä asioissa, joita luuli tärkeimmiksi. Ei työpaikassa, johon antoi voimansa ja lahjansa, oli olevinaan tarpeellinen. Ei se ole ihmisissä, jotka olivat kyllä kiinni, silloin kun tarvitsivat, imivät voimat, käyttivät niitä häikäilemättä ja poistivat kun ei enää ollut käyttökelpoinen. Ei enää toiminutkaan valtarakennelman orjana. Ei enää kelvannut järjestelmän osaksi.

Elämä on jatkuvaa muutosta, se on raskasta ja syvää unta, lepoa, uuden alkua, kasvamista. Elämää, johon liittyy myös luopumista. On aina luovuttava jostain, että saisi tilaa uuteen. Kun sen tajuaa, on helpompi hengittää. Taakkoja on elämässä muutenkin paljon, ei turhia kannata kannatella.

Antaa mennä, sen mikä on mennäkseen ja luottaa, että aina aikanaan uutta tulee tilalle. Se on elämä, joka lopulta päästää jokaisen taakasta, päättää jokaisen juoksun, irrottaa jokaisen otteen. Irrottaa lopulta sen tiukimmankin otteen, sen sairaan.

Elämä se on, joka lopulta irrottaa sairauden otteen. Ei sitä kuolema tee. Elämä on ja irrottaa.










sunnuntai 21. elokuuta 2016

KATKENNUT OKSA




Lehmuksen oksa katkesi kesän myrskyissä. Vielä talven se kesti, kantoi lumitaakat ja puhkesi kevään silmuihin. Oli oksana tinteille ja kirjosiepoille pesinnän aikaan. Mustarastaskin sen varassa huilua luritteli.

Kauniit vehreät lehdet oksa kasvatti ennen kuin se tuulessa taittui. Heinäkuussa huomasin ikkunasta sen roikkuvan ojaa kohti vielä täydessä lehtipuvussa. Jokin sitä piti kiinni puussa ja kuljetti oksaan elämän virtaa.

Sitten tulivat rajummat ukkosmyrskyt ja jotain tapahtui. Oksa menetti sen elämän virran, joka pitää lehdet vehreinä. Hiljaa se alkoi kuihtua ja lehtien väri menettää vehreyttään.

Nyt se keinuu tuulessa ojan yläpuolella ja kantaa ennenaikaista ruskaa lehdissään.

ELÄMÄN JATKAJA

Olen katsellut usein tuota oksaa ja ajatellut sen vertauskuvaa elämän kiertokulussa. Olen nähnyt siinä esimerkin elämän oikullisuudesta ja yllättävyydestä. Samalla se on puhunut minulle sitkeydestä elämän koetusten edessä.

Yhä vielä tuo oksa pysyy kiinni puun elämässä, on osa sitä eikä halua luovuttaa. Yhä vielä linnut lennähtävät sen varaan ja etsivät käpertyneiltä lehdiltä toukkia.

Yhä vielä tuo lehmuksen oksa on osa elämää ja vie sitä eteenpäin.




PUUN ELÄMÄ

Olen usein aamuöisin seisonut ikkunassa ja katsonut tuon lehmuksen oksien välistä upeaa kuutamoa. Olen vienyt siihen puuhun kaksi linnunpönttöä ja nähnyt niissä monta pesintää.

Kerran yhteen pöntöistä teki kimalainenkin pesän. Yhtenä iltana irtokissa istui pesäpöntön päällä ja odotteli saalista.

Lehmus on kantanut paljon elämää oksillaan ja antanut monta tilaisuutta sen jatkua.

Nyt puu näyttää, miten matka kerran päättyy, katkeaa, kuihtuu ja putoaa pois.

Ja elämä jatkuu silti niin kuin ennenkin. Aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut.

DYSTONIAN VÄÄNTÄMÄT NISKAT

Huomaan oman pääni painuvan usein samalla tavoin olkapäätä vasten, kuin tuo katkennut oksa. En voi sille mitään, enkä tahdonvoimalla pysty päätäni pitämään paikallaan kuin hetkittäin.

Pää on alkanut oireilla yhä useammin ja niskojen vääntö vetää sen sivuun, usein pää myös painuu alas olkapäähän.

Lisämausteena servikaaliseen dystoniaan on tullut pään liike. Ei varsinainen vapina, vaan kiertoliike, johtuen ehkä yrityksestä pitää pää suorassa.

Vasen käsi on nykyisin jatkuvasti puolittain turra. Luulen, ettei se ole dystonian leviämisen syytä. Ennemminkin uskon sen johtuvan hermopinteestä ja olevan jatkuvan pään tukemisen aiheuttamaa.

Kättä särkee olkavarresta sormenpäihin ja kihelmöi. Ei sille oikeastaan mitään voi, koska ilman käden tukea, en pystyisi tätäkään kirjoittamaan.




ELÄMÄLTÄ ON TURHA KYSYÄ MIKSI

En sinänsä enää kovinkaan paljon kärsi dystonian oireista, joten en siitä syystä näistä kirjoita. Tiedän ihmisten iloisesti puuhailevan kaikenlaista paljon sairaampina, kuin itse olen.

Näen nykyisin tämän dystonian enemmänkin elämän kulkuun liittyvänä asiana. Miksi tuon yhden oksan lehmuksessa piti katketa. Miksi joku sairastuu tai toinen elää pitkän elämän ilman isompia vaivoja.

Kyllä meistä jokainen kantaa niin paljon turhaa ryönää mukanaan, outoja asenteita, harhaisia ja vääristyneitä mielipiteitä.

Kokemuksia, joista ei pääse millään yli ja jos vaivoin pääsee, niin kohta kompastuu.

MYRSKY RAVISTAA JA PUHDISTAA

Sairaus voi olla se myrsky, joka irrottaa monesta turhasta murheesta ja päähänpinttymästä. Opettaa elämään tässä hetkessä.

Ehkä suurin kaikista, elämän opetusten aatelinen on kyky antaa itselleen ja toisille anteeksi.

Osata armahtaa itsensä ja toiset on hetki, missä jokin ratkeaa, irtoaa ja putoaa pois.

On huomattavasti keveämpi olo.




LEHMUKSEN OKSAN TARINA

Tuolle lehmuksen oksalle tuli syksy, ennen kuin kesä päättyi, ruska, kun toiset oksat vielä hehkuivat lehtivihreää.

Minua se on puhutellut, sillä näen sen joka päivä ja odotan, milloin se putoaa. Erään kerran myrskyssä, tai vain kevyessä tuulenvireessä se tipahtaa ojaan.

Minä kerään sen pois ja haketan pensaiden juurelle. Sen tarina jatkuu siellä. Oksa vie elämää eteenpäin ja muuttuu mullaksi.

Minä muistan tuon oksan tarinan ja opetuksen, jonka se antoi elämän kiertokulusta.

KATKENNUT ELÄMÄ

Oksan tarina lohduttaa jollain tavalla. Ehkä on vain helppo samaistua sellaiseen, joka katkeaa elämässä. Ei kestä taakkoja niin kuin toiset.

Mietin niitä ihmisiä, jotka tällä hetkellä kantavat liian raskaita taakkoja. Joku aina katkeaa taakan alle, uupuu kesken matkan.

Ei todellakaan ole itsestään selvää, että tästä elämästä selviää hengissä loppuun asti.




VAIKEUKSISTA ON VAIKEA PUHUA

Olen sitä usein pohtinut ja ymmärrän hyvin niitä jotka uupuvat, elämä on joskus loputon hiekkaerämaa, jossa yksin vaeltaa.

Vaikka ympärillä olisi ihmisiä, ymmärtäviäkin, voi ihminen elää yksin sydämessään. Kukaan ei näe hänen tuskaansa.

Vaikeimpia kokemuksia on vaikea jakaa, ja kuitenkin niistä on eniten apua toisille kärsiville.

Minäkään en ole koskaan pystynyt kirjoittamaan kaikkein vaikeimmista ajoista, joita olen kokenut.

En ole pystynyt kirjoittamaan tai puhumaan kovin monelle, vaikeimmista hetkistä on vaikea avautua.

ELÄMÄN ERÄMAA KUKKII

Mieluiten kirjoittaisi selviämisestä ja toisi esiin positiivisen puolen, elämän pärjääjän.

Kaikki eivät kuitenkaan pärjää. Eivät edes jaksa kertoa tarinaa, joka voisi auttaa jotain toista.

Rehti sydämen avaaminen on sellainen, että joku saa voimaa sellaisen kokemuksen kertomisesta.

Ymmärtää, ettei me olla sittenkään yksin erämaassa.

Kun sen tajuaa, voi elämän erämaassakin alkaa kukkia jotain




POSITIIVISEN SELVIÄJÄN PAINE

On hyvä muistaa, että vaikka siltä ei tuskan hetkellä tunnukaan, niin jossain joku aina odottaa.

Jossain joku aina kaipaa ja sydämessään toivoo, ettei ihminen uupuisi taakkansa alle.

Näistä asioista puhuminen ei ole helppoa, ainakaan minun mielestäni, koska meillä on niin voimakas paine olla positiivisia selviäjiä.

Ihmisen tulisi tässä yhteiskunnassa olla oman elämän sankari.

Harva meistä siihen pystyy, onneksi.

JOKAINEN ELÄMÄ ON YHTÄ AINUTKERTAINEN

Toivoisi vain, että yhä useampi taipuisi, ennen katkeamista.

Siitä syystä aina luen herkällä mielellä ihmisten tarinat, jotka kokemuksistaan kirjoittavat.

He ovat löytäneet jotain arvokkaampaa, jotain mikä jatkuu, vaikka taakka katkaisikin yllättäen suunnitelmat ja muutti elämän suuntaa.

Onhan jokaisen ihmisen elämä ainutkertainen. Aina yhtä arvokas.




torstai 18. elokuuta 2016

ELÄMÄ ON AIKAA




Unessa näin kuluneen kotelon, joka oli kämmenen pituinen ja kapea. Aluksi ajattelin sen olevan nahkaa, mutta ehkä se olikin taidokas tuohityö.

Kotelo oli kuulunut eräälle henkilölle, joka ei sitä enää tarvinnut tässä maailmassa. Hän oli käyttänyt kotelossa ollutta esinettä elämänsä aikana, eikä se ollut muille tarkoitettu.

Tiesin unessa, mikä se esine on, niin kuin unessa tietää, vaikka ei näe. Koteloa kiersi nahkainen, punottu nyöri.

Ymmärsin, että sen auki kietominen, tarkoitti raukeamista, sitä että kiinnitys tähän aikaan oli irrotettu ja nyt näytettiin mitä jäi jäljelle.

AJAN NAHKANUORA

Mikä oli sanoma siitä lahjan käytöstä, joka oli auttanut selviämään tämän ajan läpi. Nahkanyöri irrotettiin ja laatikko avattiin.

Tyhjän laatikon sisällön sain tietää ja kenelle se kuului, minulle sillä ei olisi käyttöä. Näin vain oman lahjani ja sen, mikä sitoo minut tähän aikaan ja auttaa siitä selviämiseen.

Ymmärsin, että on oma lahja, jota ei voi jättää tänne, eikä antaa pois. Se raukeaa, kun lahjaa ei enää tarvita. Unessa en sitä lahjaa saanut, tiesin vain, että minulla on se ja saan sitä käyttää.

Tiesin myös sen, että mitään ei jää, kun on aika avata oman koteloni ympärille kiedottu nyöri. On vain tyhjä kotelo.

Jää vain kuoret, vain lahja, jonka sai käyttöönsä. Miten sitä lahjaa käytti. Miten sillä selvisi ja pystyikö sen avulla auttamaan itseään tai toisia. Vain siitä oli kysymys.

Mitään muuta ei jää. Vain kapea kotelo, jonka tähän aikaan sitoo punottu nahkanuora.




EI JÄÄ KUIN TYHJÄ KOTELO

Herään siihen uneen. Näen mielessäni tuon tyhjän kotelon ja avatun nahkanuoran. Näen ihmisen, joka omisti sen sisältämän lahjan.

Se oli käyttöesine, eikä mitenkään erikoinen, sillä ei vain ollut enää merkitystä toisille. Minulle oli varattu jotain muuta.

Miksi se ei sitten ollut kotelossa? Miksi minun lahjani ei ollut siellä, niin että olisin voinut ottaa lahjan käyttööni.

Muistin sen, minkä unessa tiesin ja ymmärsin samalla, että se oli jo käytössä, eikä enempää annettaisi.

Oli vain tyhjä kotelo ja tieto siitä, että mitään muuta ei jää. Mitään siitä, millä selviää tästä ajasta, ei voi jättää.

Jää vain tyhjä kotelo, tyhjät kuoret ja se mitä lahjallaan sai aikaan. Muuta ei jää.

ON NÄHTÄVÄ PIDEMMÄLLE

Elämässä on aina lopulta kysymys selviämisestä. Muu jää, kun sen ymmärtää. Silloin tajuaa, ettei muulla ole merkitystä.

Sitä ennen sillä oli ja luuli kaiken sen merkitsevän enemmän. Lopulta se kaikki menee ja jäljelle jää vain tyhjä kuori.

On nähtävä pidemmälle ja osattava arvostaa sitä, mikä on oleellista.

Sitä minkä luuli olevan niin vähäinen, ettei sillä voi selvitä.




ELÄMÄN PELISTÄ JÄI VAIN TYHJÄ KUORI

Eräs ihminen, joka eli ympäristössä, missä oli rahaa ja valtaa. Kulisseissa, joissa jaettiin näyttäviä osia elämässä, tajusi sen kaiken mentyä, ettei sillä ollut mitään merkitystä.

Oli vain hidas askel, auto vaihtunut rollaattoriin ja elämän kamppailuissa kiusattuun mieleen. Jäljellä vain tyhjä kuori, joka vallan ja rahan kyllästämästä elämän pelistä jäi matkaan.

Miten hän sitten selvisi tuosta kaikesta, se jäi kiinnostamaan minua. Vaikka vastaus oli selkeästi nähtävissä ymmärsin sen kuitenkin vasta jälkeenpäin.

KAIKKI NE TURHAT VUODET

Hän selvisi oman lahjansa avulla. Eikä se liittynyt mitenkään tuohon maailmaan, jossa hän voimiensa päivät yritti taistella paikastaan elämässä.

Siitä paikasta, josta hänet lopulta heitettiin syyllistettynä ja kiusattuna ulos kuin tyhjä kuori.

Se lahja, joka hänelle oli annettu, oli enemmän, kuin kaikki tuo vallanhimon myrkyttämä elämä, jossa hän oli joutunut itseään kiduttamaan.

Odottamaan vuoroaan, jota kyllä lupailtiin, mutta koskaan sitä ei hänelle annettu.

Vuosikymmenien työn tuloksen hän kuittasi neljään sanaan; “se kaikki oli turhaa.”



OLI SAIRASTUTTAVA, ETTÄ PARANISI

Kaikki nuo vuodet, kaikki vuosikymmenet tuo lahja oli odottanut häntä siinä kotelossa.

Odottanut, että hän jättäisi taakseen sen tyhjyyden tavoittelun ja lupausten odottelun, jolla häntä ajettiin kilpailun kujassa eteenpäin.

Hänen oli sairastuttava, että hän tulisi terveeksi.

Piti ottaa pois se, mikä piti kiinni, ei ollut muuta mahdollisuutta. Vasta sen jälkeen hän löysi lahjansa ja vapautui niitä käyttämään.

KAIKKI ON LAHJAA

Mikään ei voi sitoa ihmistä, joka ei halua omistaa mitään. Ihmistä, joka ymmärtää, että lopulta kaikki on lahjaa.

On vain käyttöoikeus, joka päättyy aina yllättäen sille, joka luuli olevansa omistaja. On vain hetken osa elämän virrassa, joka kuljettaa mukanaan ja vie minne tahtoo.

Joku voi kyllä hetken näyttää virtaa vahvemmalta, mutta aina lopulta se tempaa mukaansa ja vie minne tahtoo.

AHNE EI ANNA EDES HYMYÄ

Ahneus lienee eräs ihmisen vieteistä vahvimpia ja elinvoimaisimpia. Sitä on turha kiistää ja sulkea silmiään peilin edessä. On samanlainen kuin muutkin ja tietää, että ihmisen perusluonne ajaa luontevasti vain omaa ja lähipiirinsä etua.

Toisille jopa hymy on vieraalle annettuna itseltä pois. Silloin unohtaa sen, että hymy on onnellisen ihmisen ilme. Ihminen, joka ei hymyile, ei voi olla onnellinen.

On suurta rohkeutta hymyillä silloin, kun siihen ei ole mitään ulkoista syytä. Ihminen, joka silloin hymyilee on löytänyt sen elämän lahjan, joka kantaa pidemmälle kuin ajallinen menestys.

Kaikesta muusta ihminen joutuu lopulta luopumaan. Kaikki muu häneltä voidaan ottaa. Sitä ei voida, mikä lahjaksi on annettu. Sen varassa elämä on.




VASTA KAIKEN SAATUAAN HÄN OLISI ONNELLINEN

Ihmisen ahneus tulee usein esille hyvinkin pienissä asioissa, ehkä eniten juuri niissä. Kannattaa panna merkille ne pienet asiat, jotka eivät lopulta paljon merkitse. Ahne ihminen on niissäkin ahne.

Ei voi olla vapaa, jos on ahne, ei voi olla antelias vain vähässä. Ihminen on sillä tavoin rakennettu. Toiset kyllä osaavat pelata elämän pelejä ja olla hetken anteliaita. Heidät pystyy kyllä tunnistamaan siitä, että lopulta lasku tulee kaikesta.

Antelias ihminen saa lopulta kaiken mitä tarvitsee, ei välttämättä kaikkea minkä haluaa. On viisautta oppia ymmärtämään niiden ero. Onnellisuus on kätketty siihen.

Ahne ihminen ei sitä ymmärrä ja siitä syystä hän ei koskaan voi olla onnellinen, kuin pienen hetken, kunnes se on jälleen jossain toisaalla.

Onni on kaikki hänelle, ja sen saavuttaminen ei ihmiselle ole mahdollista.

AIKA ON LIIAN ARVOKASTA KIIREHTIÄ

Muistan erään ihmisen, jolla oli aina kiire, kun hän puhui puhelimessa. Hätäisesti hän puhui asiat, puhui kuin henki olisi loppumassa ja lopetti niin nopeasti  kuin pystyi. Hänellä oli aina kiire ja tärkeämpiä asioita tehtävänä kuin keskustelu.

Sitten tuli aika, jona hänellä olisi ollut aikaa puhua, mutta hän ei osannut enää käyttää puhelinta, eikä muistanut mitä puhua. Enää ei ollut kiire, eikä enää ollut asiaa. Ne velvoitteetkin hoiti jo toinen, joka on luultavasti yhtä kiireinen kuin hän ennen.

Elämässä on aikaa kaikilla saman verran. Toisille se on niin kallista, ettei sitä ehdi antaa, kunnes sitä ei enää ehdi antaa. Toisille aika on liian kallista olla antamatta sitä, liian arvokasta kiirehtiä.

Elämän rikkaus ei ole omistamista, lisäämistä, eikä  säilyttämistä.

Rikas elämä on aikaa, joka lahjana annetaan ja lahjana käytetään.






keskiviikko 10. elokuuta 2016

SELITETTY TOTUUS



“Koska se tämä filimi loppuu, minä tahon täältä pois”, oli äitini sanonut eräänä aamuna. Äidilläni on alzheimerin tauti, joka vuosien jälkeen on edennyt siihen vaiheeseen, ettei hän enää tunne meitä lapsiakaan, kuin ehkä hetkittäin. Äiti on aina ollut verbaalisesti lahjakas sanankäyttäjä, joka on osannut vastata tilanteen vaatimalla tavalla. Vielä tässäkin vaiheessa hänen sanoissaan soi tuttu ääni. Äitini ääni, joka sairauden otteessakin löytää elämää mittaavan kuvauksen.

Äiti hoiti vuosia Unionin kahvilaa Kemijärvellä ja teki kahdentoista tunnin työpäiviä. Hän leipoi aamulla kuulut Unionin baarin munkit, paistoi pihvit ja sämpylät hampurilaisiin, valmisti lounaan, jonka syöjistä pieni baari täyttyi. Illalla hän palasi kotiin kuuden seitsemän maissa, kävi saunassa ja meni usein aikaisin nukkumaan. En silloin ymmärtänyt äitini tekemän työn mittaa. Vasta nyt siitä hieman käsitän.

Siitä huolimatta äidillä oli aikaa myös jutella ja lukea, kun kahvilassa oli hiljaisempaa. Minä kävin hänelle usein kirjastossa tai ostamassa lehtiä r-kioskilta. Siinä samalla katselin äitini jatkuvaa liikettä tiskiltä keittiöön ja kuuntelin hänen keskustelujaan. Toisinaan joku suulas asiakas oli mielestään sanan oikealla puolella ja letkautti jonkin sutkautuksen. Vastaus tapasi tulla äidin suusta niin nopeasti, että rehvakas tuulihuuli jäi nolona paikalleen, samalla kun äidin tuntevat vakioasiakkaat remahtivat nauruun.

Äiti jatkoi työtään ja osasi suhtautua kaikkiin asiakkaisiin luontevasti. Hänen sanoissaan oli aina voimaa. Äiti osasi käyttää niitä. Usein koulun jälkeen tulin kahvilan keittiöön, hain kahvia ja otin lehden tai kirjan. Istuin sitten pöydän ja jääkaapin väliin lukemaan.

Opin siinä kuunnellessani sanojen voimasta jotain. Opin elämästä siellä kahvilan jakkaralla paljon kuuntelemalla, opin sanojen voiman, keskustelun taidon ja hiljaisen kuuntelijan osan.




OMAT SANAT

Sanoissa on voimaa, mutta vain jos ymmärtää sanojen merkityksen. Vaikutus ei ole tarkoitus. On sanottava enemmän, on löydettävä todellinen merkitys. Silloin tavoittaa sanojen luonteen ja mahdin, omat sanat. Lainatuilla sanoilla voi tehdä vaikutuksen, saada aikaan tunteen tai reaktion, mutta oma sisin tietää, että sanottu ei ollut omaa. On löydettävä omat sanat.

Oma sana tulee sieltä, missä sydän on. Sieltä missä ihmisen mieli haluaisi löytää ajatuksille muodon. On niin helppo hypätä valmiiseen sanaan tai sanontaan, on helppo väistää, ettei paljasta, että oikeastaan on ymmällä. Elämässä on vain eksyneitä. Kukaan ei tiedä lopulta mistä tässä kaikessa on kysymys. Sen huomaa, tai sitä ei voi olla huomaamatta. Kaikki me olemme eksyneitä, eniten se, joka ei ole.

Miten sanat ovat syntyneet? Ihmisen mielessä oleva ajatus on saanut niissä muodon. Ajatus tulee ensin ja sanat tuovat ne esille. Sanoakseen omat sanat, on ajateltava omia ajatuksia. On uskallettava mennä ohi valmiiden vastausten. On mentävä, vaikka niissä on helpoin tapa selvitä tilanteesta. On mentävä kuin kävelisi pikaruokahyllyn ohi kaupassa, koska tietää hyvin, että niitä ei ole terveellistä syödä.




ELÄMÄN SELITYSTEOS

“Sehän on sanomattakin selvää”, totesi joku ja oli omalla tavallaan oikeassa. Hiljaisuus on parempi tila, kuin puhe, joka on vain tyhjyyden täyttävää ääntä. Olen joskus kuunnellut ihmistä, joka puhui tuntikausia lähes taukoamatta. Mitään sanotusta en muista. Ainoastaan se jäi mieleen, ettei hän antanut puheenvuoroa tai arvoa toisten sanomiselle. Se oli ehkä puhuttelevin sanoma sanotussa. Hiljaisuutta alkaa arvostaa, kun kuuntelee riittävän kauan puhetta, jonka tavoite on vain olla äänessä.

Se, että sanoilla löytää oman ajatuksen, on aina enemmän kuin sanottu viisaus, jonka poimi jostain. Ei sanotun tarvitse olla valmis, riittää kun ajatus on oma. Riittävän viisas ajatus on avoin ja jättää tilaa kasvamiselle. Selitys on sanojen pujottelua umpihangessa, reitti läpi tuntemattoman rinteen. On sanonut tai tehnyt jotain, minkä tietää menneen ohi oman tai kuulijan ymmärryksen.

Rehti tunnustus on aina parempi, kuin hyvä selitys. Vaikka selittämällä tilanteesta selviäisikin, niin päätyy aina tuntemattomaan maastoon ja oppii tavan, joka lopulta vie harhaan. On ison arvostuksen edessä valitessaan näiden kahden väliltä. Selittämättä voi selvitä elämästä, uskon niin. Selitysteokset ovat usein paksumpia, kuin alkuperäiset kirjat, joita yritetään selittää. Tämä kertoo selittäjästä paljon.





SELITYS ON TÄMÄN PÄIVÄN TOTUUS

Olen oman elämäni varrella huomannut sen, että toiset ihmiset osaavat selittää minkä asian tai tekonsa aina parhain päin. Heillä on hyvä selitys kaikkeen ja vankka perustelu, johon he uskovat niin vahvasti, ettei sitä moni tohdi epäilläkään. Uskon kyllä, että elämästä voi selvitä selittämällä. Voi, varsinkin tänä päivänä, kun tekemisen arvo on jäänyt sanomisen varjoon. Sanojen arvo on siitä huolimatta edelleenkin teoissa. Ne lopulta mittaavat sanojen painon.

Selityksellä on kyllä painoarvoa ja usein se myykin jos on riittävän hyvä. Luonnollisesti hyvä selitys on kiinnostavampi kuin tylsä totuus. Siitä syystä totuuden jälkeen seuraa usein selitys, joka pyrkii muuttamaan totuuden. Näitä on kuultu ja kuullaan jatkuvasti niin paljon, että selityksistä on jo tullut osatotuuksia ja hyväksyttyjä. Totuus ei enää kiinnosta, koska hyvät selitykset myyvät paremmin. Tavallinen ihminen, joka näitä selittelyjä on vuosia ja vuosikymmeniä seurannut, ei enää piittaa niistä. Sanojen uskottavuus on julkisesta keskustelusta jo kadonnut ja elämästä on tullut selitysten markkinat. Uutisiinkin on nykyisin lisätty selittäjä, joka on usein entinen uutistenlukija.

Rehellinen etsijä onkin jo ymmärtänyt valheiden verkon, johon ihmislaumat on selityksin sidottu. On uskomatonta toisaalta miten pitkälle selittämällä pääsee ja miten kaikesta selviää selittämällä. Se on tämän päivän totuus. On siis yksi totuus tänäkin päivänä, joka pitää, se on selitys.




TOTUUDELLA ON AIKAA

Miten sitten selitysten keskeltä voi löytää tien ulos. Miten välttää verkon, jonka ainoa tarkoitus on viedä harhaan? On löydettävä oma ajatus, jonka oma mieli on tuottanut. On pystyttävä vastustamaan niitä pikaruokia, valmiita selityksiä, joita joka puolelta syötetään. Mitä oma sydän sanoo, vain se merkitsee. Ihmisen sydämeen on annettu kyky punnita se, mikä on totta.

Elämän perusasiat ovat niin selkeitä, ettei niitä tarvitse selittää. On oltava kullankaivaja, joka savimassojen, soran ja mullan keskeltä löytää kultahiput. On pakko löytää, koska vain ne jäävät ja  vain niillä on lopulta merkitystä. Ajan virrassa kulkee selitysten suma. Lautta, joka kulkee aikansa ja kerääntyy lopulta yhteen, kuin muovijätteiden saastesaaret atlantin valtameressä. Hyvät selitykset vetävät aina puoleensa, keräävät kuulijoita kuin mädäntyvät raadot kärpäsiä.

Lopulta jokainen selittäjä puhuu aina omaksi, tai edustamansa ryhmän eduksi. Hyvä selitys ja vahva totuudensietokyky vie läpi mistä tahansa, se on jo nähty monta kertaa. Uskon kyllä, että totuus aina voittaa selityksen. On kuitenkin hyväksyttävä se tosiasia, että totuus ei kaipaa selityksiä. Totuudella on aikaa odottaa.



ELÄMÄN SELITYS

Mikä on ihmisen oman elämän tavoite, sen tajuaminen on lopulta isompi totuus, kuin kaikki selitykset, joita median kautta jatkuvasti syötetään. Isompi tavoite, kuin urheilijan pyrkimykset, poliitikon pääsy edustamaan, kirjailijan julkaisemaan tai mikä muu tahansa tavoite.

Mitalit himmenevät nopeasti, poliitikot unohtuvat ja kirjat siirtyvät poistomyyntiin. Mikään ei kestä kovin pitkään tässä maailmassa.

Aika jättää kerran jokaisen ja “filmi loppuu.” Vain oma elämä on lopulta se joka punnitaan. Onko silloin jäljellä vain hyvä selitys?






perjantai 5. elokuuta 2016

ONNELLINEN OIVALLUS




Lähes kolmetuhatta kilometriä vajaassa kahdessa viikossa autolla on matka, jonka pituus muuttuu vertailun mukana. Ei se minusta pitkältä tuntunut, niin monipuolinen ohjelma siihen sisältyi. Ajoin tuon matkan toisella kädellä päätäni tukien ja toisella ohjaten. Pystyn kyllä pitämään päätä myös hetken suorassa jos liikenne vaatii kummankin käden käyttöä.

Dystonia, eli lihasjännitesairaus, joka vääntää päätäni sivuun, on syy siihen, miksi ajan näin. En kuitenkaan anna sen vaikuttaa elämääni enempää kuin on pakko ja teen kaiken, minkä koen kivaksi tai välttämättömäksi dystoniastani välittämättä. Montaa asiaa ei ole, mitä normaalissa elämässä ei pysty tekemään pää sivulle kääntyneenä, joten selviäminen dystoniasta minun kohdallani on asennekysymys.

Koen tällä hetkellä dystonian haasteena, joka mittaa sietokykyäni. Tuo ajomatka oli yksi testi. Olenhan tottunut ajamaan vähintään kerran vuodessa Lapissa automatkan, jonka pituus yhteen suuntaan on tuhat kilometriä. Tästä matkasta teki mielenkiintoisemman se, että tein samalla muutamia haastatteluja ja otin välillä lehtikuvia.

Yllättävän hyvin kaikki sujui ja etukäteen laatimani suunnitelma toteutui. Matkalla sain tavata monia ihmisiä, joiden elämäntarina jätti lähtemättömän vaikutuksen mieleeni.

ELÄMÄ ON ENEMMÄN KUIN IHMINEN

Elämä on niin sattuman varassa, ettei sitä koskaan kannata sijoittaa liian tarkkaan mihinkään rajoihin. Elämä rikkoo aina ihmisen suunnitelmat. Voi olla, että joskus menee pitkäänkin niin, että näyttää kuin kaikki menisi suunnitellusti. Sitten tapahtuu jotain ja muutos alkaa, joskus suurta, yleensä pienempää. Ehkä vain pieni muutos aikataulussa aloittaa kaiken ja elämä kulkee jo kohti jotain uutta.

Kun katselee omaa elämäänsä taaksepäin, näkee sen hyvin. Taustapeiliinkin kannattaa välillä katsella ja miettiä matkaa, jonka on tehnyt. Sieltä näkee miten pienestä moni muutos on alkanut. Näkee myös, miten moni umpikujalta vaikuttanut elämäntilanne on ollut alku uudelle. Elämä on enemmän, kuin ihminen, joka sitä elää. Siksi sitä ei voi menettää, koska sitä ei voi omistaa.

Ihmisellä on vain oikeus elää oma aikansa. Elämä on aina enemmän, kuin ihminen, joka sitä elää.

Sen vaistoaminen on auttanut minua usein.




OLEMMEKO PAIKALLA, KUN TAPAAMME

Matka, jonka kahdessa viikossa ajoin, oli myös matka sisäänpäin. Monella tasollahan elämä aina liikkuu ja mieli kulkee omaa reittiä, on usein toisaalla, kuin ihminen itse. Paikalla oleminen on harvoin läsnäoloa tai kohtaamista, usein se on sanojen liikettä kahden roolihahmon välillä.

Tapasiko ihmisen, kun kohtasi hänet? Sitä on joskus hyvä pohtia. Olen kokenut, etten aina ole tavannut. Olen kokenut sen usein.

Koska sitten ihmisen tapaa todella? On lähdettävä siitä, että me emme välttämättä ole paikalla, kun tapaamme. Usein jää pohtimaan, tapasiko ihmisen, vai hänen roolihahmonsa. Useammin taivun rooliin.

Lapsi vaistoaa petoksen; epäaitouden. On löydettävä se lapsi itsestään. On etsittävä, niin kauan, että löytää.

Sen jälkeen on vaikeasti harhautettavissa.

ELÄMÄ ON MITTAAMATON LAHJA

Tein matkan monen ihmisen elämään, tein matkan omaan elämääni ja kuljin menneisyydestä tähän hetkeen.

On jotain ihmistä suurempaa, sen opin. On elämä, joka on yhtä arvokas kaikessa missä se ilmenee.

Ihminen saa hetken maistaa elämää ja voi joskus kuvitella, että omistaa sen. Kunnes poistuu ja elämä jatkuu.

Ennen kuin se on edessä, kannattaa tutustua myös itseensä, voi olla, että se on vaikeampaa kuin luuli. Sen jälkeen voi kohdata jotain aitoa.

Yllätyin, miten usein ihminen yllätetään ja elämä murtaa suunnitelmat. On ajateltu kaikki valmiiksi ja suunniteltu mitä tehdään, kun on viimein aikaa.

On kerätty ja talletettu, valmistauduttu aikaan, jota kerran on. Sitä aikaa ei kuitenkaan tule.

Aika oli se, mikä säästettiin sinne jonnekin. Sinne se aika katosikin, sinne jonnekin.

Elämä ei ole sijoitus, jonka voi tallettaa, ei edes veroparatiisiin.

Elämä on paljon enemmän. Elämä on aina enemmän, kuin ihminen, joka sitä elää.




AINUTKERTAINEN KOKEMUS

Sen ymmärtäminen kuljettaa ihmisen ajattelemaan tämän kaiken kokemisen lahjana. Elämä ei ole enää luvattu aika, jonka mitta määrää laadun. Elämä on mittaamaton lahja.

On syytä kysyä, ymmärränkö minä tämän lahjan arvon. Ymmärränkö tämän ainutkertaisen kokemuksen? En aina jaksa ymmärtää. Enkä ole tätä aina jaksanut arvostaa, onko monikaan lopulta.

On ollut hetkiä, että olisin tämän lahjan antanut pois. Elämä kuitenkin jatkuu silloinkin, kun se tuntuu sietämättömältä.

Ja kuitenkin tämä matka päättyy meiltä kaikilta kerran.

Ainutkertainen kokemus ei ole koskaan pitkä.

SAIRAUDEN SAVISET SAAPPAAT

Matkalla tapasin monia ihmisiä, jotka kertoivat elämästään. Useimmilla siihen oli jossain vaiheessa tullut sairaus.

Yhteistä kaikille tarinoille oli se, että sairaus tulee aina yllättäen. Joskus hiipimällä, toisinaan ovet ryskyen.

Sairaus astuu ihmisen elämään savisin saappain. Se kulkee elämän huoneiden läpi sumeilematta ja jättää jälkensä.

Sairaus ei ota huomioon, onko elämä järjestyksessä tai rempallaan, talo maksettu ja velat hoidettu.

Sairaus ei kysele onko tehty talletuksia pahan päivän varalle tai eletty kädestä suuhun.

Hoitoa voidaan ostaa, mutta elämää ei ole myytävänä.

Sairaudelle on aivan sama, onko ostettu leipä omaa tai leipäjonosta haettua.

Sairaus mittaa ihmisen ja ihmisyyden monella tavoin.

Se löytää pienen ihmisen yksinäisenä, pelokkaana ja arkana.




LÄHIMMÄISESTÄ TULEE LÄHEINEN

Sairaus löytää lähimmäisen, josta tulee läheinen tai lähimmäisen, josta tulee kauimmainen. Ihmisen jolle sairas on kummajainen.

Sellainen ihminen pelkää eniten itsensä kohtaamista ja siksi välttelee sairasta lähimmäistä.

Toinen tulee lähelle kokeakseen elämänsä aidoimman kohtaamisen. Hän kohtaa ihmisen, joka on kohdannut itsensä.

Voiko sairaus sitten tuoda ihmisen elämään mitään hyvää, muutosta, joka saattelisi sinne asti, minne terveenä ei pystynyt menemään?

ELÄMÄ OLIKIN SE MATKA

Olen tavannut ihmisiä, jotka vakaasti toteavat, etteivät koe sairauden tuoneen mitään hyvää heidän elämäänsä.

Pikemminkin sairaus on vienyt ja vie koko ajan elämästä kaiken sen, mitä oli suunniteltu.

Vie ne kaikki hienot suunnitelmat. Matkat jotka piti tehdä, kun viimein, pitkien työvuosien jälkeen olisi aikaa.

Siihen voi ajatella vain, että ehkä elämä olikin se matka, mikä tuli tehdä.




ONNELLINEN OIVALLUS

Yllätyn usein samasta asiasta, kun keskustelen ihmisten kanssa. Huomaan usein arvanneeni väärin, kun kysyn onnellisinta aikaa elämässä.

Elämäntarinan onnellisin aika on aina kiinnostanut minua. Useinhan ihminen pyrkii onneen ja sehän on luonnollinen asia. Kukapa ei halua olla onnellinen.

Milloin sitten voi sanoa olevansa onnellinen?

Voiko sen tajuta vasta jälkeenpäin? Ymmärtää vasta menetettyään sen, minkä ei ymmärtänyt onnea olevan.

Olen usein huomannut, että onnea on huomata olevansa onnellinen juuri silloin kun on.