torstai 16. kesäkuuta 2016

MITEN SINÄ JAKSAT?



”Miten sinä jaksat?” Kysymys tulee kohti, ohittaa suojaukset ja uppoaa johonkin sinne, minne on kätkenyt väsymyksen ja uupumisen. Yllätys on niin täydellinen, ettei ensin löydä sanoja.

On tilanteessa, jossa yrittää olla vahva, selvitä vaikka tietää, ettei jaksa sitä roolia kantaa. On valittava aidon tunnustuksen tai suojauksen väliltä.

Silloin valitsee ne sanat, jotka vievät eteenpäin ja nostaa suojauksen.

SANAT EIVÄT LÄPÄISE YSTÄVÄLLISYYDEN ÄÄNIVALLIA

Sitten huomaa, että tyhjät sanat tipahtelevat, kuin lasikuulat huulilta, helähtelevät osuessaan pöydälle ja pomppivat lattialle. Aito kysymys, vilpitön katse silmiin on kuin äänivalli, jota tyhjät sanat eivät läpäise.

Sitä yllättyy joskus, kun tapaa ihmisen, joka on aidosti kiinnostunut miten jaksaa. Ja kysymyksen kysyttyään ei heti vaihda puheenaihetta tai itse vastaa.

Ei kerro jotain, niin että sitä ymmärtää kysymyksen vain sanonnaksi, joka ei tule edes pöydän yli, vaan putoaa sinne välille, rapisee kuin sokeri liinalle.

Kysyy ja jää katsomaan silmiin, odottaa, että kerrot miten jaksat.




ELÄMÄ EI AINA ANNA VAIHTOEHTOJA

Sellaisia hetkiä ei usein satu, mutta ne muistaa kauan. Olen usein haastatteluissa pitänyt siitä, että ihminen saa puhua omasta elämästään ja kertoa siitä niin paljon kuin haluaa oikeasti sanoa.

Olen yllättynyt usein, miten paljon ihmisillä on kokemuksia, joiden edessä jää pohtimaan tuota kysymystä: “Miten sinä kestit kaiken ja miten sinä jaksat?”

Olen huomannut, että ihminen kestää yllättävän paljon ja sietää elämän iskuja, joskus kohtuuttoman koviltakin tuntuvia.

Kysyin kerran eräältä ihmiseltä tuon kysymyksen: “Miten sinä kestit?” Hän vastasi, ettei ollut muuta mahdollisuutta.

Elämä ei anna aina vaihtoehtoja. On vain kestettävä.

ULKOPUOLINEN SISÄLLÄ

Minut yllätti sama kysymys kerran. Olin yksin jossain tilaisuudessa, josta tein juttua. Kuulijat olivat ammattilaisia ja yleisössä oli paljon toisiaan tuntevia. Heillä oli paljon kokemuksia, joista keskustella.

Osallistujat tietysti olivat iloisia tavatessaan pitkästä aikaa toisiaan, naurua, tervehdyksiä, halauksia ja toivotuksia kaikui väliajan kahvilla salissa.

Olin ulkopuolinen joukossa, enkä tuntenut toisia tein vain juttua tilaisuudesta. Otin kahvini ja menin istumaan yksin vapaaseen pöytään.




JAKSAMISEN RAJA ON NÄKYMÄTÖN

En tuntenut itseäni mitenkään yksinäiseksi. Oli ihan mukava istua siinä tauolla. Ymmärsin että osani oli tämä ja oikeastaan nautin rauhallisesta hetkestä. Tai niin ainakin uskottelin itselleni.

Sitten siihen vastapäätäni istui ihminen, katsoi silmiin ja kysyi: "Miten sinä jaksat?"

Meille tuli hieno keskustelu siitä ja hyvä mieli tietysti jäi aidosta lähestymisestä. Kaikkein eniten minua jäi puhuttelemaan tuo suora kysymys.

Näitä hetkiä me tarvitsemme, että jaksaisimme. Me tarvitsemme tuota kysymystä ja sitä vastausta, jota emme itsekään välttämättä tiedä.

Missä menee ihmisen jaksamisen raja? Kuka sen tietää ja osaa varoa, on jo paljon oppinut elämästä. Toiset sitä harvoin tietävät, osaavat kysyä ja kuuntelevat aidosti vastauksen.

ELÄMÄN LANKOIHIN VOI LANGETA

Elämä kyllä pysäyttää, jos ei itse ymmärrä vauhtia edes hidastaa. Se pysäytys voi olla vain niin raju, ettei siitä enää toivu entiselleen. Paluuta takaisin ei ole. Elämä ei anna siihen mahdollisuutta.

On ymmärrettävä ajoissa, jos ei jaksa. Joskus paras on antaa kaiken mennä, ettei menettäisi arvokkainta kaikesta. Elämä on lopulta aika yksinkertaista ja vaikeaksi sen tekee ihminen itse.

Mitä sitten on menetettävää, sen jokainen tietää. Onko siitä pidettävä kiinni, vai uskaltaako päästää irti.

Elämässä voi olla niin paljon lankoja, että niihin lankeaa.




ENTÄ JOS PÄÄSTÄISI IRTI

Mitä jos päästäisi irti ja katsoisi mitä tapahtuu. Näkisi suunnitelmien lentävän, kuin ilmapallojen ja posahtavan taivaalla. Näkisi kaiken sujuvan ilman asioiden jatkuvaa kontrollia. Näkisi, ettei olekaan korvaamaton.

Ehkä silloin oppisi arvostamaan tätä lahjaa, jonka kerran sai. Sitä, jota myös elämäksi kutsutaan.

Onko koskaan oikeasti elänyt omaa elämäänsä? Jos ei ole, niin voi tulla vieras olo, kun aloittaa.

Voi tuntua, kuin juuri syntyneestä poronvasasta. Se hoippuu ja horjuu, putoaa välillä polvilleen ja taas nousee.

Pian se kirmaa jäkälikössä, kun omat jalat kantavat.

YKSINÄISYYDEN MUURI

Yksinäisyys on raskas taakka, jos ei se ole itse valittu ja harva haluaa todellista yksinäisyyttä. Jokainen joskus kaipaa yksinoloa, sitä omaa hetkeä, Silloinkin haluaa tietää, ettei ole yksinäinen.

Miten sen yksinäisyyden muurin voi murtaa? Ei sen varmaankaan tarvitse olla jotain suurta. Aitoa sen on kuitenkin oltava. Kyllä ihminen tunnistaa pian, onko toinen tosissaan.

Joskus ei tarvita kuin pieni sana; kysymys tai pyyntö tulla mukaan. Joskus riittää ystävällinen hymykin hyväksynnän merkiksi.

Toisinaan tarvitaan kevyt kosketus, kuin viestin vaihto, halaus tai taputus olalle.



YMMÄRTÄVÄ SANA

Tarvitaan jotain, mikä muuttaa itsensä sisälle käpertyneen ihmisen päivän ja liittää hänet osaksi toisia. Eristyneisyys voi murtua niin vähästä.

On hieno asenne, että liikkuessaan jossain huomioi toisen. Ehkä juuri sen, joka on käpertynyt sinne omaan vankilaansa, avoimien sellinovien sisään.

On käpertynyt, kuin siili kerälle ja suojelee haavoittunutta sydäntään.

Voi olla, että sieltä piikkien alta arka ihminen odottaa vain sitä pientä inhimillistä, ymmärtävää sanaa.

KAHVILA KAMPELAN LOHIKEITTO JA NOPEA LOKKI

Olin eilen juttua tekemässä Itä-Helsingissä ja haastattelun jälkeen päätin mennä syömään Kahvila Kampelan maukkaan lohisopan. Matkaa sinne oli vain muutama kilometri ja paikka on todella kaunis.

Aurinkolahdessa, kanavan kupeella sijaitseva kahvila oli etupihalta täynnä, mutta takana oli tilaa, joten menin sisään ja tilasin kermaisen lohisopan. Kävin mukaan tulevan leivän ja kupillisen kotikaljaa.

Soppa höyrysi pian tarjottimellani ja kävelin ulos lämpimään aurinkoon. Katetulla terassillakin olisi ollut tilaa. Halusin kuitenkin veden rajaan ja menin taakse. Löysin hyvän paikan ja istuin siihen.

Otin leivästä haukun ja laskin sen pöydälle, sitten katsoin edessä avautuvaa venesatamaa. Kanava avautui venerivien takaa merelle.

Lokit kirkuivat ja ihmiset juttelivat pöydissä.



“MITEN SINÄ JAKSAT”

Näin lokin valkoisen siiven lehahtavan vierestäni ja hetkessä keittokupin vietessä ollut leipä lähti sen matkaan. Lokki laskeutui parin metrin päähän veteen ja heti leivän kimpussa oli puolenkymmentä lintua.

En ehtinyt ottaa edes kuvaa tilanteesta, niin pian lokit leivän söivät. Heti syötyään ne häipyivät etsimään uutta uhria. Tapaus herätti toisissa asiakkaissa sen verran hilpeyttä, että arvasin lokkien näpistelyn olevan yleistä hupia.

Ajattelin lokin kiinnostuksen leipääni kohtaan ja sen nopeaa katoamista parven suihin, olevan hyvä esimerkki siitä, mitä me tälle maailmalle oikeasti merkitsemme.

Niin kauan, kuin meillä on jotain, mistä voi hyötyä, me olemme kiinnostavia. Pian se kaikki katoaa ja samalla katoavat ne, joiden luulimme kiinnostuneen meistä ihmisinä.

Siksi kannattaa välillä kysyä myös itseltään tuo sama kysymys: “Miten sinä jaksat?”





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti